Isoveli

Sinä aamuna Pikku-Wii heräsi ja totesi: Nyt mennään heti katsomaan mun vauvaa. Näin päättäväinen ja varma hän ei ollut koskaan ollut. Uusi vastuullinen tehtävä odotti häntä. Tehtävään oli tartuttava heti tai muuten, niin ei voi tietää mitä muuten tapahtuisi. Sairaalassa Pikku-Wii huomasi heti, että pikkusisko katsoi häntä. ”Se taitaa tunnistaa mun äänen, olenhan mä sen isoveli ja se on kuullu mua äidin masussa”, tiesi isoveli kertoa. Pikkusisko oli Pikku-Wiistä kiva ja nätti ja sillä on vitisiniset silmät. Isoveljen kutsumus työntyi läpi: Kuvia piti ottaa paljon, sellaisia, missä hän isoveli piti ylpeänä pikkusiskoa sylissä ja työnsi häntä sairaalan sängyssä. Nämä olivat tehtäviä, jotka hyvä isoveli tietää kuuluvan hyvän isoveljen tehtäviin. Sylissä pitäminen ja kärryissä työntäminen eivät olleet vaikeita taitoja ollenkaan. Hyvälle isoveljelle ne olivat ihan peace of cake, niin kuin on tapana sanoa.

Sairaalassa kävi paljon vieraita. Isi joutui lähtemään rakennusasioille ja isoveljen tehtäväksi jäi oikeastaan kertoa vieraille kaikki oleellinen: Tämä on pikkusiskoni. Tässä vaihdetaan sen vaippa ja minä olen kärrännyt sitä jo viisi kertaa ja pitänyt sylissä viisi kertaa. Kun häneltä kysyttiin, miltä tuntuu olla isoveli, hän totesi kerta toisensa jälkeen: Kivalta. Hän ei kitissyt äidille, koska äiti oli kipeä. Kiltisti hän kysyi äidiltä, saanko taas mennä Tonttutytön kanssa ajelulle tai saisiko hän itse jotain syötävää. Kun vieraat olivat ja juttelivat äidin kanssa, hän leikki kotoa tuomillaan leluilla eikä ollut häiriöksi, eikä hän vaatinut päästä äidin syliin, niin koska äiti imetti ja äidin oli vaikea istua. Kyllä hän sen ymmärsi. Silti tuntui kivalta, kun äiti pyysi häntä syliinsä katsomaan, oliko maha lähtenyt nyt pois. Se oli pienentynyt kyllä, mutta hei ”teillä on isin kanssa nyt yhtä isot mahat”, huomasi hän.

Pikku-Wii oli nyt iso ja kasvanut päivässä isoveljeksi, se tarkoitti myös uudenlaista vastuullisempaa otetta suhteessa vieraisiin. Heille oli kohteliasta jutella ja kysellä jotakin ja ainakin rohkeasti ottaa kontaktia ja kysyä ainakin nimeä, mikäli se oli sattunut unohtumaan. Tällaista hän ei ollut tehnyt silloin kun hän oli pelkkä Pikku-Wii eikä vielä isoveli ollenkaan. Vieraita saattoi isoveli myös eri tavoin käskyttää kuin pelkkä poika:” Vauvan voisi nyt laittaa tähän sänkyyn, ota sen päästä varovasti kiinni ja laita näin päin. Ja hei voitko auttaa mua vauvan kärryn kanssa kynnyksen yli?” Vieraat olivat kivoja ja toivat toiset lahjoja myös isoveljelle.

Kun ilta tuli ja isi tuli takaisin, tuli itku. Sairaalan vierailuaika oli jo loppunut ja isi sanoi aavistuksen liian kovasti, nyt täytyy lähteä nopeasti. Se oli liikaa. Koko päivän hän oli tsempannut ja ollut isompi kuin koskaan. Mutta hän oli nyt niin iso, että silmät kyynelissä hän sanoi isille: ”Älä sano minulle noin rumasti.” Isi sanoi, ettei tykkää kiukuttelusta ja poika totesi, että ”nyt just on vaikea rauhoittua”. Isi pyysi anteeksi pojaltaan liian kovaan sanomistaan. Poika pyysi päästä isin syliin. Huomenna he taas tulisivat naisväkeä katsomaan.

Tulevina päivinä hän keksii opettaa pikkusiskolle iltarukouksen ja laulaa hassuja lauluja. Hän puolustaa siskoaan aina vain kuin voi ja näkee siihen aihetta. Pikkusisko tulee hymyilemään hänelle ensimmäisenä, vaikka hymyn ei pitäisi vielä oppaiden mukaan olla edes olemassa.(Nämä tapahtuivat jo pian ensimmäisen isovelipäivän jälkeen). Kaikenlaista he tulevat kokemaan yhdessä. Heidän suhteensa tulee todennäköisesti olemaan pisintä mahdollista laatua; meistä vanhemmista aika jättää joskus, kumppanit löytyvät vasta tuonnempana, mutta Pikku-Wii ja Tonttutyttö tulevat vaikuttamaan toistensa elämän kulkuun todennäköisesti jopa enemmän kuin me vanhemmat.

Äiti tuijottaa sairaalan sulkeutuvaa ovea ja on ylpeän ihmeissään päivässä suureksi kasvaneesta pojastaan. Tuollaisen isoveljen kanssa on vastamaailmaan tulleen Tonttutytön turvallista aloittaa elämä. Pikku-Wii ei enää tunnnu sopivalta nimeltä pojalle. Vai olisiko se sittenkin sopiva? Jos kaikki muu on nyt isoa ja vastuullista, saisiko nimi sentään muistuttaa siitä, että jokaisella on oikeus olla pieni ja tarvitseva? Myös isoveljien.

Hoosiannaa

Villa Sukan pikkujoulu aterioineen on vietetty, Hoosianna on magee biisi, ainakin Pikku-Wiin mielestä. Ikkunoista on näkynyt ehkä 15 tonttua, laski Neiti Kesäheinä. Siis jos lasketaan yhteen hänen ja Pikku-Wiin näkemät. Herra Merirosvoa tosin itketti, sillä hän ei nähnyt tonttuja. Miksi tontut näyttäytyivät vain Neiti Kesäheinälle ja Pikku-Wiille? Mutta sitten Merirosvon silmät avautuivat ja kirkastuivat: Hänpä näkikin autollisen tonttuja. Ja ne taisivat olla juuri ne, jotka kävivät tuomassa kuistille pikkujoululahjat.

Jännintä oli kuitenkin illan odotus. Se alkoi jo lauantaina kun leivottiin kakkua ja koristeet otettiin esiin. Vatsassa kipristeli. Niin jännittävää oli katsella kimaltelevia koristeita ja neuvotella mihin niitä laitetaan ja kuinka paljon. Odotuksessa on jännää juuri se, että vaikka voi jotenkin aavistaa ja muistaakin edellisistä vuosista illan tapahtumien etenemisiä, niin ihan varma ei voi olla H- hetkestä. Ainakaan siitä ei voi olla varma, minkälainen tunnelma silloin just on. Jos vaikka kiukuttaa ja väsyttää, niin sitten ei ole kivaa. Ja kun asuu kommuunissa, niin kukaan ei voi varmistaa, etteikö jollakin kahdeksasta ole kiukku päällä.

Siksi me laulamme Hoosiannaa, Herra auta meitä! Auta, ettei kiukku lamaannuttaisi adventin matkalla. Tänä adventtina odotusta on niin paljon. Odotus jännittää ja siksi voi myös kiukuttaa. Ei voi tietää, milloin vauva syntyy ja eikä millaista on synnyttää. Niin, eikä sitä varsinkaan voi tietää, millainen vauva on. Uudet talot ovat viittä vaille valmiita, mutta viittä vaillessa on vielä monta mutkaa matkassa. Varsinkin siihen, että talosta kasvaa koti.

Joulunkin edessä on monta solmua ja valmisteltavaa. Niin, eikä voi tietää, onko joulu ihan oikea joulu tänä vuonna. Mutta adventti alkoi ja junaan on hypättävä, vaikka ei tiedä, millaisen maiseman kautta se tänä vuonna kulkee. Kunpa matkan päässä häämöttäisi uuden toivon tuova joulun lapsi. Tai montakin lasta. Hän, joka kerran syntyi Betlehemissä ja hän joka syntyy tänä adventtina Porvoon aluesairaalassa. Näitä kahta odottavat Porvoon aluesairaalassa seitsemän vuotta sitten joulupäivänä syntynyt Neiti Kesäheinä ja 38-vuotta sitten joulun alla syntynyt eräs odottava äiti.

Se, että saa syntyä on ihme. Lahja. Se, että saa syntyä itsekseen on vähintään yhtä suuri ihme. Ja se vaatii aikaa ja vaivaa. Se vaatii sen, että on saanut syntyä jonkun toisen ihmisen sydämessä, vasta sitten voi syntyä oikeasti eläväksi ihmiseksi. Syntymisen ihmeessä auttaa se, jos Betlehemissä kerran syntynyt Joulun Lapsi on sydämessä mukana. Siitä kai tässä adventin matkassa on kysymys, syntymisten ihmeestä.


Siunattua Adventin aikaa!

Ystävä kuulee nekin sanat, jotka jäävät sanomatta

Pitkäaikainen ystävä täyttää tänään 40-vuotta. Valmistaudun parhaillaan juhliin. Vaikka väsyttää eikä oma juhlatuuli ole nyt juuri parhaimpia mammuttiolosta ja unettomuudesta johtuen, näitä juhlia en silti halua jättää väliin. Tunjan kanssa olemme olleet ystäviä noin 23-vuotta. Aika kauan. Ikääntymistä ja ystävyyttä on syytä juhlia.

Ystävyys on sitä, että saa olla oma itsensä ja molemmat tuntevat toisensa, niin hyvin kuin toisen nyt voi tuntea. Ajattelen, että ystävyyden mitta on nimenomaan siinä, kuinka lähelle toista on päässyt ja päästänyt. Kulissien ylläpito ei kuulu ystävyyteen. Ja ystävä hyväksyy aina, tulkitsee sinut parhain päin, vaikka tuntee toki virheesi ja ärsyttävyytesikin. Ystävän erilaisuus on kiehtovaa ja mielenkiintoista, eikä samalla lailla uhka, kuin rakkaussuhteessa. Ystävää ei ole tarvetta muuttaa.

Tämän vuoden aikana olen pitänyt yhteyttä ystäviin aivan liian vähän. Hassua on se, että kun voimavarat ovat kuluneet perheeseen, arjen pyöritykseen, työhön, kommuunielämään ja rakennusprojektiin, ystäville jaettava aika on ensimmäisenä jäänyt – ja siltikin tämän ruuhkavuoden yli on kantanut monen ystävän tekstari ja facebookviesti. Kommuunielämässä on itselleni ollut hankalaa se, että tänä vuonna meille ei oikein ole voinut tulla kylään ja puhelimessa puhuminenkin ystävien kanssa on tosi vaikeaa. Minulla ei ole aikaa oikein puhumiseen ja jos on, niin kommuunissa kuulee meteliltä tosi huonosti. Ja siltikin olen todella kiitollinen kaikille niille ystäville, jotka tulivat mukaan talon maalaustalkoisiin. Se oli jotenkin liikuttavaa, että niin moni antoi aikaansa meidän projektiin . Aika kun tuntuu olevan kaikilla lapsiperheiden arkea elävillä kovin kovin kortilla. Lupaan vastavuoroisesti olla jatkossa käytettävissä teidän tarvitsemiinne projekteihin.

Vaikka olen laiminlyönyt ainakin ajallisesti tänä vuonna ystäviäni ja olen siitä toki pahoillani, olen erityisen kiitollinen siitä ihmeestä, että mennyt vuosi on johdattanut takaisin elämän kierteissä kadottamiani ystäviä. Yksi löytyi Porvoon surullisen kuuluisasta Mäkkäristä ja joitakuita facebookki on auttanut löytämään. Eikä vain löytämään noin niin kuin olemassa olevasti, vaan uudelleen löytämään. Ne, joiden kanssa yhteys on joskus ollut – ja ollut poikki jopa lähes 20-vuotta – joku sama sävel ja ymmärrys on löytynyt uudestaan. Outoa on sekin, että samat ihmiset, joita olen itse vuosien varrella miettinyt, muistellut ja ikävöinytkin, väittävät, että ovat miettineet, missä minä nyt menen. Se on mystistä. Ihminen ei kai syvimmiltään kovin paljon muutu, vaikka elämä toki meitä muuttaakin. Eikä hengenheimolaisia ihan joka puun oksalla kasva. Hyvä niin.

Google on myös hyvä ystäväni ja sieltä löysin muutaman hyvän ystävyys- värssyn. Näin keski-ikäisenä sitä arvostaa jo kovasti värssyjä. Niiden myötä isot onnittelut Tunjalle ja kiitos kaikille teille, joita olen saanut ystävänä oppia tuntemaan.

”On muistoja,
joita ei aika
eikä vuodet viedä voi.
On muistoja,
joiden taika
iät kaiket sielussa soi.”

“Elämässä kulkea vaikka joutuu eri teitä,
eroon se kuitenkaan ei voi viedä meitä.
Joskus taas sattumalta tiemme yhteen johtaa,
elämän retkillä, ystävä, sut kohtaan.”

"Ystävää ei saa rahalla,
ei hyvällä eikä pahalla.
Ystävyys syntyy noista,
elämän monista kiemuroista."

"Ystävä kuulee nekin sanat, jotka jäävät sanomatta."

Isyydestä ja äitiydestäkin

Isänpäivä on vietetty. Kommuunin kaksi isää ovat saaneet lahjat, kakut ja onnittelu-laulut. Lasten silmät ovat säkenöineet antamistaan lahjoista ja korteista sekä isien ylpeistä ja iloisista katseista itetehtyjen äherryksien äärellä. Onni syntyy näistä hetkistä: Minä kelpaan isälle. Vessapaperitötterö ja isän hyväksyvä katse ovat osoitus siitä. Niiden avulla lapset ponnistavat kohti seuraavia haasteita.

Isänä oleminen on mielestäni haastavampaa kuin äitinä oleminen. Tämä siitäkin huolimatta, että äitinä saan useammin Pikku-Wiin kiukkukohtaukset päälleni. Äiti on tyhmä - varsinkin silloin kun täytyy aamuisin erota päiväkodin pihalla. Tämä kaikki kertoo rankkuudessaan, että olen niin tärkeä, että erota ei oikein aina jaksaisi. Mutta ikävä kuuluu elämään ja kertoo siitä, että toinen on tärkeä. Jotenkin tähän äidin osaan on kasvanut, ajattelinhan itsekin ihan pokkana murrosikäisenä, että äidin vikaa on kaikki omat pahat olot. Omituinen symbioosiuhma sai aikaiseksi omituisia tekoja, kuten sen, että eräänä murrosiän joulunaluksena olin niin vihainen äidilleni, ettei hänellä ollut antaa minulle joululahjarahaa, että syöksyin kauppaan muovipussi kourassa ja lappasin sinne mitä käteen sattui osumaan. Muistan ajatelleeni, että jos jään varastelusta kiinni, niin vika ei ole minun vaan äidin. Jos isäni olisi sanonut, ettei rahaa ole nyt antaa, tuskin olisin saanut samanlaista uhmakohtausta. Ihmeellistä kyllä, kukaan ei pysäyttänyt muovipussivarasta. Sinä jouluna antamisesta katosi ilo ja kriminaalikauteni katkesi onneksi lyhyeen.

Mutta isyydestä: Isän ja miehen rooli on viime aikoina ollut äidin roolia enemmän murroksessa, miehiä kohtaan on tuhottamasti uusia rooliodotuksia - vanhojen lisäksi. Annoin miehelleni isänpäivälahjaksi lasten psykoanalyytikko Didier Dumasin kirjan "Isää vailla ja ilman sanoja - isän merkitys lapsen tasapainossa". Olen luullut, että puhumattomat ja poissaolevat isät ovat suomalainen ilmiö, joka johtuu mm. talvi- ja jatkosodan traumakokemusten periytymisistä. Ranskalainen analyytikko väittää poissaolevuutta koko eurooppalaisen isyyden kiroukseksi. Lohdullista - vai lohdutonta? En osaa sanoa. Jokatapauksessa lapsen mieli periytyy kirjan mukaan vanhemmilta. Mallit lapsen kanssa arjen läsnäoloon ovat miehellä kovemman ponnistelun takana kuin naisilla. Taistelu henkistä tai konkreettista autotallin vetoa vastaan on varmasti kova.

Isänpäiväksi ilmestyi taas lukuisia uusia isäkirjoja. Suurin osa niistä esittelee lukijoilleen inhimillisen, mutta pahoinvoivan isän.Eniten ylitöitä tekevät edelleen pienten, alle 6-vuotiaiden lasten isät ja tuoreen tilastotiedon mukaan 3-6- vuotiaiden lasten isät viettävät lastenta kanssa keskimäärin tunnin päivässä, kouluikäisten kanssa ollaan vieläkin vähemmän. Sama työelämän vaatimuspaine tosin iskee myös meihin äiteihin - äitiyslomalla olen ehtinyt monesti miettiä, missä ihmeen työelämän putkessa olenkaan seikkaillut - osaksi lapseni hyvinvoinnin kustannuksella. Ja siltin, uskon, että oma taisteluni ei sittenkään ole niin kova kuin monen miehen. Äitien läsnäolon historian vaade ja normi on isien läsnäoloa huomattavasti pidempi ja liiasta poissaolosta tulee syyllinen olo.

Se, että kelpaisi ja riittäisi itselleen ihan vain siksi, että on - sitä toivon ja rukoilen lapsilleni, miehelleni ja itselleni. Yhtä tärkeää kuin ravinnon tarve, on tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja todesta otetuksi. Työnteolla me saamme tunnustusta - tai ainakin vältämme haukut. Jos kukaan ei näe ja ihaile itse tehtyjä vessapaperi-peikkoja, tunne siitä, ettei oikein ole olemassa ja löydä paikkaansa seuraa pitkään. Näkymättömyyden ja hyväksymättömyyden viittaa kantaa moni.

Isänpäivänä mietin myös anteeksiantoa. Harvalla meille on osunut kohdalle sellainen ideaali-isä kuin vaikkapa Uuden testamentin tuhlaajapojalla. Tuhliksen isä antaa kaikki mokat anteeksi, rikkoo yleisiä käyttäytymisnormeja ja näkee epäonnistuneen poikansa tekojen taakse. Hyväksyy ehdoitta. Katkeruutensa vangiksi voi halutessaan tai tahtomattaankin jäädä. Isien jättämät jäljet ja mallit ovat syviä. Isiensä epämääräisistä ja ristiriitaisista palautteista moni on joutunut minäkuvansa rippeet kokoamaan. Mutta muitakin mahdollisuuksia on.

Vaikka mentaalinen mieli periytyy isältä pojalle, omaan mieleensä voi vaikuttaa. Tuhlaajapojan isä on meidän kaikkien isä, Taivaan Isä, joka näkee, hyväksyy ja ottaa luokseen jokaisen joka etsii Häntä. Jumalan mielen mukaista mieltä ei voi automaattisesti periä, mutta minä ainakin haluan asettua alttiiksi Hänen mielensä vaikutuksille. Tänään kiitän Jumalaa siitä, että Hän ei ole niin kuin piittamaton isä, joka vilkaisee nopeasti epäonnistumisiani ja jättää sitten yksin selviytymään. Hän näkee meidät. Hän näkee, kuinka vaikeaa on kasvaa omaksi itsekseen ja repiä itseään irti tuhoavilta mentaalisilta malleilta. Hän antaa myös voimia antaa anteeksi omille vanhemmille - ja itselleen. Ja antaa toivottavasti myös viisautta nähdä oleellisimman - lapsen.

Isä ja poika nukahtavat toistensa syliin, masuvauva potkii isänsä käden kosketukselle - nämä ovat parhaita isänpäivälahjoja tänä vuonna minusta ainakin.

Odotuksesta

Jännintä aikaa sinua oli kantaa mukana silloin, kun kukaan ei vielä sinusta tiennyt – ja ne joille sinusta salaisuutena kuiskasin eivät tainneet uskoa sinua todeksi. Ainakaan kaikki. Salaisuusasteellakin ajattelin, että päiväkin raskaana on ihme. Pitkin kevättä hyppäsin kattoon pelkästä sinun ajattelemisesta.

Nyt äitiyslomalla, minulla on enemmän aikaa sinulle ja sinun tulosi valmisteluille. Ja nyt sinä oletkin jo niin iso ja liikkuva, ettei sinua enää salaisuudeksi voi sanoa. Meitä, sinua ja minua tuijotetaan. Varsinkin uimahallissa :) Tuijotukset eivät minua haittaa, päinvastoin. Sinua on hienoa esitellä.

Näen sinusta unia. Painajaisiakin. Sellaisia, etten ehdi sairaalaan ja menetän sinut. Siksi siunaan sinut joka päivä ja pyydän Jumalalta, että saisit syntyä ja nähdä päivänvalon.

Samaan aikaan kun sinä olet kasvanut, olemme rakennuttaneet isäsi kanssa taloa. Tälläkin hetkellä arvuuttelemme, valitsemmeko sittenkin vääränväriset kylpyhuoneen laatat – ja miten ihmeessä olemme sortuneet liian kalliisiin valintoihin. Sinun silmiesi väri, ulkonäkö ja temperamentti valitaan meidän puolesta. Voin vain kuvitella kuinka paljon vaativampaa on tehdä sinut valmiiksi elämää varten kuin rakentaa yksi talo. Ja kalliiksi tulet joka tapauksessa, kultaakin kalliimmaksi, niin kalliiksi, ettemme me voi luopua sinusta enää koskaan. Tai no, kai meidän on pakko päästää sinut kerran kodista maailmalle – mutta siihen on onneksi vielä paljon aikaa.

Merkillisiä asioita sinä saat meidät miettimään. Luulin, että kaikki menneisyyden kivet olisi jo kutakuinkin käännetty, mutta höpönlöpön. Luulen, että tämä on vasta alkua. Jos haluaa olla hyvä vanhempi, on viisasta miettiä, mistä on lähtöisin ja mitä sieltä haluaa ottaa mukaansa. Menneiden sukupolvien synnit ja traumat kulkeutuvat kolmanteen ja neljänteen polveen – jos niihin ei tartuta ja niiden olemassaoloa myönnetä. Toisaalta myös lahjat ovat periytyviä. Sinussa tulevat näkyväksi jo edesmenneet sukupolvet. Olet heijastuma heistä – olen varma siitä. Se on hienoa.

Et synny täydellisiin olosuhteisiin. Synnyt keskelle keskeneräistä taloa ja keskelle kaikenlaista keskeneräistä. Sinulle jää vielä monta kiveä käännettäväksi. Sellaisiakin kiviä, joista en tiedä edes yhtikäs mitään. Sinun tehtäväsi on näyttää minulle ne kivet. Älä päästä minua liian helpolla. Meidän tehtävä on kasvattaa toisiamme. Liian helpot ja joustavat laittavat itsensä liian monelle sairauden mutkalle. Sitä en sinulle toivo. Toivon rohkeutta ja ryhtiä. Sitä, että sinulla olisi tunne, että kotiin olet aina tervetullut ja me pidämme yhtä, tapahtui mitä tapahtui. Maailmassa on myös pahoja ihmisiä – tai sellaisiksi muuttuneita. Opit kyllä huomaamaan vielä sen. Mutta me olemme isäsi kanssa sinun puolella aina, lupaan sen. Ehkä se ei aina sinusta näytä siltä, mutta sinun hyvinvointisi on meille tärkeämpää kuin se, että meillä itsellä on asiat hyvin. Sen kun osaisin sinulle näyttää ja välittää. Muulla ei kai niin väliä.

Niin ja kaikesta tästä suomalaisesta rehellisyyden huoliryöppeestä huolimatta toivon, etten kaataisi omia pelkojani sinun kannettavaksesi. Toivon, että meillä olisi mukavaa yhdessä. Iloista olemista. Sellaista, ettei tarvitse suorittaa ja saa vain olla olemassa toisen kanssa.

Me viestittelemme toisillemme nyt jo paljon.Sinä kuulet minun sydämeni äänet ja minun ääneni ja kaikkien kommuunin jäsenten äänet. Ja syöt sitä, mitä minäkin. Sori. Luulen, että sitten kun sinä olet täällä, niin varmaan sinä rauhoitut Super Mario Galaxy 2:n peliääniin. Ne äänet ovat ainakin sinulle tutut. Minä tunnen kun sinä potkit. Joskus sinä potkit myös isälle, veljellesi ja serkuillesi. Mitäköhän sinä yrität sanoa? Minä haluan sanoa sinulle, että sinä olet ihme ja siksi aion ihmetellä sinua paljon. Ja kyllä tänne kannattaa syntyä. Maailmassa on paljon hyvää ja kokemisen arvoista. Sitä paitsi, sinun syntymääsi odottavat monet monet ihmiset, ystävät ja sukulaiset, tuttavat ja tuntemattomammatkin. See you soon my little baby

Hyvikset ja pahikset

Pahikset on voimakkaita ja siksi mä haluan olla pahis – leikeissä, kertoo Herra Merirosvo. Pikku-Wii ei ole kuulemma pahis, vaikka hänellä on Darth Vader-naamari päällä. Omasta mielestään hän on Luke Skywalker, joka on tietysti hyvis. Neiti Kesäheinän mielestä pojat on pahiksia, kun ne riehuu ja tytöt on yleensä hyviksiä – paitsi leikeissä tytötkin voi olla pahiksia, jos ne haluaa. Entä aikuiset? Mistä aikuisista tietää, onko ne hyviksiä vai pahiksia yritän haastatella kommuunilapsia. Pojat hiljentyvät, mutta Neiti Kesäheinä pohtii: Molemmat voi olla hyviksiä tai pahiksia (siis naiset ja miehet), mutta se on kyllä vaikeaa tietää aikuisista.

Tällä lyhyellä parineuvontakokemuksella, joka minulla on, voisin vetää yhteenvedon, että tyypillisin pariterapiaan tuleva pariskunta on sellainen, jossa nainen on pakottanut tai puolipakolla manipuloinut miehen vastaanotolle mukaan. Alkuhaastatte-lussa nainen esittelee viallisen miehensä puutelistan ja pyytää minua korjaamaan miehen. Joskus saan myös kuulla, että en ole tarpeeksi terävästi tullut naisen puolelle ja sanonut, miten ja miksi nimenomaan tämän viallisen miehen täytyy muuttua. Suhteessa harvoin toinen on pelkästään hyvis ja toinen pahis. Peiliin on yleensä jokaisella katsomista. Joskus hyvikseksi itsensä leimannut on sijoittanut omat pahispiirteensä kumppaniinsa. Pahimmassa tapauksessa suhteen molemmat osapuolet näkevät asian juuri näin: toinen on molempien mielestä kokonaan hyvä ja toinen paha. Yleisempää toki on se, että kukin on asettanut itsensä ja omat voimat hyvän voimapiiriin ja toisen voimat pahuuden voimapiiriin kuuluvaksi.

Olemme saaneet seurata julkisuudessa viime viikkoina erikoista näytelmää, jossa kysymys homoseksuaaleista kirkossa on jakanut ihmiset hyvisten ja pahisten leiriin. Mutta samoin kun Neiti Kesäheinän on vaikea erottaa aikuisten maailman hyvikset ja pahikset, on moni aikuinenkin hämmentynyt kohdatessaan toisen aikuisen. Hyväksyn sinut, mutta en tekojasi (seksuaalisen suuntautumisesi toteuttamista) on niin omituinen lause, varsinkin rakkauden nimissä esitettynä, että se pistää vähintäänkin eroamaan kirkosta. Ja jos tämä ei tarpeeksi hämmennä, niin miltä näyttää uskovaisten keskinäinen tappelu ja erilaisen raamattunäkemyksen omaavan leimaaminen pahiksen leiriin? Hämmentävää tässä keskustelussa on nimenomaan oikeaoppisuuden, rakkauden ja huolen naamioon puettu julmuus ja heteronormatiivisesta aviosäädystä käsin toisen seksuaalisuuden suitseminen. Voiko Jumala olla tällaisen tulkinnan takana? Jos ja kun Jumala on rakkaus, rakkauden hedelmien pitäisi mielestäni näkyä jotenkin toisin. Tämä on minun käsitykseni ja tulkintani. Toki voin olla väärässäkin.

Nuoruuden yksi kehitystehtävä on oppia ymmärtämään, että sekä itsessä että muissa kanssaihmisissä on sekä hyviä että pahoja puolia. Molempien puoliensa kanssa pitäisi oppia tulemaan toimeen – koko elämän ajan. Onko niin, että jos tätä nuoruuden kehitystehtävää ei ole syystä tai toisesta ratkaissut, on vaarana jäädä mustavalkoiseen hyvis- pahis- tulkintamaailmaan? Silloin helposti asettaa itsensä puhtaasti hyvisten leiriin sekä uskonnollisessa että ihmissuhdemaailmas-saan. Kirkossa tämä on nyt aikuisten oikeesti haaste: Siedämmekö me toistemme moninaisuutta, hyvyyttä ja pahuutta vai olemmeko teinikirkko, joka vaatii samanmielisten mustavalkoista maailmaa?

Raamatun tulkinnan moninaisuus on rikkautta, ainakin periaatteessa. Elämän tulkinnan moninaisuus on rikkautta, ainakin periaatteessa. Meidät on tarkoitettu oppimaan toisiltamme. Ahdistavaksi tilanne muuttuu, kun joku vaatii toisia hyväksymään oman tulkintansa paremmuuden eikä pysty kuuntelemaan toista. Pahis voi olla hyviksen naamioon puettu myös aikuisten maailmassa.

Neiti Kesäheinä miettii vielä aikuisten hyvis-pahis-teemaa ja toteaa: Naiset voi joskus olla tosi ilkeitä ja miehet on tosi hassuja, ainakin meidän perheen miehet. Vastaus ei kerro, ovatko meidän perheen naiset juuri niitä lapsen mielestä tosi ilkeitä naisia :).

Yhteisöllisyyden nälkä ja jano

Uskon, että ihminen on yhteisöeläin, toisten kanssa yhteyteen tarkoitettu. Ei voi tietää kuka on, jos ei ole ketään, kenen kanssa elää ja peilaa elämäänsä. Persoonaksi tullaan muiden kanssa. Itsekseen tuleminen ja toisten kanssa eläminen on toki haaste ja rankkaa. Sen tiedän tästä kuluneesta vuodesta kommuunissa. Siksikö niin moni valitsee mieluummin seurakseen yksinäisen sohvan, salkkarit ja big brotherit? Television kautta kukaan ei väitä vastaan ja haasta omaa elämäntapaa. Silti minä en vaihtaisi päivääkään kommuunielämä pois – tai no, ehkä ne päivät, kun jääkaappi, tiskikone ja vessanpönttö hajosivat :)


Luen Rippikoulun kertausharjoitusten palautelomakkeita. Leiri kokosi 22 taustoiltaan erilaista nuorta aikuista tai sellaiseksi itsensä luokittelevaa. Joukossa oli perusluterilaisia, kirkosta vieraantuneita mutta rippikouluun nostalgisen myönteisesti suhtautuvia sekä herätysliike- ja vapaakirkkotaustaisia. Melkein jokainen kertoi palautelomakkeessa olevansa yllättynyt leirin suvaitsevaista ilmapiiriä ja nauttineensa yhteisöllisyydestä.

Yhdessä keskustellen, leikkien, laulaen, rukoillen ja ehtoollista nauttien usko Jumalaan, johdatukseen ja kristittyjen yhteyteen vahvistui. Kertausharjoitukset osoittivat sen, ettei pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Samat rippikoulumetodit leikkeineen ja sketseineen purevat myös aikuisiin. Aikuiset eivät kaipaa uskonelämän kysymyksiin vain älyä hiveleviä luentosarjoja, vaan kokonaisvaltaisempaa tekemistä ja jakamista, toimintaa, jonka kautta saa tunneyhteyden Jumalaan, itseen ja toisiin. Yhteinen viikonloppu jätti jälkeensä yhteisöllisyyden nälän ja janon. Niinpä.

Noin puolet pääkaupunkiseudun talouksista on yhden ihmisen talouksia. Muutama vuosi sitten Helsinki Missio kampanjoi puhuttelevilla mainoksilla bussipysäkeillä ja metroasemilla. Kuvasta katsoivat lasittuneet vanhan ja nuoren ihmisen kasvot ja teksti upposi luihin ja ytimiin: Yksinäisyyteen voi kuolla. Kampanja valaisi nimenomaan vanhusväestön itsemurhia ja itsemurhariskialttiutta. Karua luettavaa ovat olleet myös lööppien tekstit pitkään kuolleena kotonaan maanneesta, sattumalta löydetystä kansalaisesta. Kauhistuttavaa näissä lööpeissä on se, että ne pistävät kysymään, voisiko jollekin läheiselleni käydä noin? Entä minulle itselleni?

En oikein tiedä, mikä meitä suomalaisia vaivaa, mutta joku asia on perustavanlaatuisesti monella pielessä. Luottamusta toisiin ei ole. Kaikki pitäisi tehdä yksin ja omassa varassa. Riippuvaisuus muista on kirosana – jopa parisuhteessa. Ikään kuin riippuvaisuus olisi aina pahasta. Joskus yksinäisyys on toki pahinta kaksin tai suurenkin joukon ympäröimänä. Jos en uskalla olla riippuvainen, puhe yhteisöllisyydestä on sanahelinää.

Tänään valmistaudun erikoiseen ja innostavaan työtehtävään: Sinkkuiltaan Agricolan kirkolla. En edes yritä väittää olevani sinkkuuden asiantuntija. Olen ollut yhdessä saman miehen kanssa 15-vuotta ja sitä ennenkään en ehtinyt elää pitkiä aikoja sinkkuna. Minun on aina ollut suht helppo tutustua ihmisiin. Sinkkuuden yksinäisyys ei ole minulle omakohtaisesti tuttua. Parisuhteessa ja perheessä kärsitty ajoittainen yksinäisyys kylläkin. Mutta minun kokemukseni eivät olekaan keskiössä tänä iltana – onneksi. Luulen, että pääasia on saada koottua samassa elämäntilanteessa olevia yhteen kohtaamaan muita. Sehän sanotaan jo Raamatun alkulehdillä: Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Kumppanin kaipuu ja etsintä on meihin luotu. Ilmassa on tänä iltana suurta odotusta: Löytyykö se oikea täältä. Moni tulee pettymään, jos lähtee mukaan liian suurin odotuksin. Oman ihmisen löytyminen on aina mysteeri, hänestä kiinni pitäminen raskaankin vaivan arvoinen asia. Myös ystävyyssuhteissa.

Toisten ihmisten kautta olen löytänyt palan itseäni. Ja se on tapahtunut eritoten Villasukassa muiden kannustusten ja esimerkiksi tekemättömien vastuutehtävieni muistutuksena. Aina kun olen uskaltanut luottaa toiseen, olen jäänyt saamapuolelle. Jotakin sitä samaa toivoisin tälle illalle sinkkutapaamiseen, edes pienen pientä luottamuksen ja kiinnostuksen liekin alkua. Yhteisöllisyyttä.

Pahin kohtalo on olla jatkuvalla pakomatkalla omassa elämässään. Siksi nostan hattua kaikille niille sinkuille, jotka uskaltautuvat tänään mukaan sinkkutapaamiseen. Matka itseen tapahtuu pitkälti toisen ihmisen kanssa.

Hiljaa hyvä tulee?

Makaan sairaalan lattialla kylmä hiki otsalla, minua pyörryttää ja huimaa. Makuullaan on helpompi hengittää eikä silmissä enää mustene. Hoitaja ohjaa minut viereiseen huoneeseen lepäämään ja tuo mehua. Pian hän sanoo mittaavansa verikokeet, verenpaineet ja vauvan sydänkäyrät- ja äänet. Soperran hänelle, ettei tässä mitään hätää, tällaista aina välillä sattuu enkä kai varsinaisesti pyörtynyt.

Tiedustelen, kauan tutkimukset kestävät, koska minun pitäisi päästä nopeasti töihin ja miehen myös. Kommuunimme Mc Hattara on miehen sijaisena köksäntunnilla ja hänet on ohjeistettu vain yhden oppitunnin ohjelman ajaksi. Hoitaja ei osaa arvioida aikaa, mutta kertoo lääkärin myös tutkivan minut pian. Levossa olo paranee. Hoitaja tulee jälleen huoneeseen ja kerron hänelle olevani jo ihan terve ja tiedustelen taas, koska saan lähteä. Työt odottavat. ”Te pyörryitte, teidät on pakko tutkia ja siksi lääkärille pääsy nyt hieman viivästyy. Ottakaa ihan rauhallisesti”. Rauhallisesti. Olen kaikkea muuta kuin rauhallinen. Asiakastapaaminen odottaa. Sairaalan pediltä selvitän asiakkaan numeron, soitan heille ja kerron myöhästyväni. Nainen kysyy, onko kaikki kunnossa ja vakuutan olevan. Terapeutti ei saa huolestuttaa asiakkaitaan. Myöhäisempi aika käy heille –onneksi.

Lääkärin vastaanotolla hermostun hänen perusteellisuuteen ja hitauteen. Hammasta purren nielen kiukkuni, kun ultralaite yhtäkkiä kadottaa kaikki mittaustulokset. Vauvan koko ja sisäelimet on tutkittava uudelleen. Köksän luokkaan jo kahdeksi tunniksi loukkuun jäänyt Mc Hattara soittaa ja Köyhä Ritari menee kesken tutkimusten käytävään antamaan lisäohjeita ja arvioituja tuloaikojamme. Melkein unohdamme, miksi olemme täällä. ”Kyllä näyttää siltä, että istukka on siirtynyt kohdunsuun päältä ja vauva näyttää kasvavan normaalisti”. Huh, aivan, kaikki on siis hyvin. Sehän on pääasia. Upeaa, me taidamme sittenkin saada tämän vauvan maailmaan. Saan verinäytteet ja muut tulokset. Hoito-ohjeeksi saan raudanlisäystä, kädenpuristuksen ja ystävällisen tiukan ohjeistuksen:” Muista nyt sitten ottaa rauhallisesti”.

Hmm. Raskaus on ihana ihana asia, mutta minun on erittäin vaikea ymmärtää sitä, että tahdin hidastaminen koskee myös minua. Mielelläni olisin näköjään kone, jota elämän normaalit lainalaisuudet eivät koske. Tottakai ymmärrän, että raskaana olevien on hiljennettävä työtahtia. Raskaana olevilla tarkoitetaan ilmeisesti kuitenkin joitain muita, enhän koko tähänastisen elämäni aikana ole voinut kuulua tuon raskaan naisryhmän piiriin. Ilmeisesti mielen on erittäin vaikea tajuta sitä edes nyt, kun vatsa pömpöttää ja häiritsee jo kulkemista. Sana rauhallinen sopii huonosti myös talonrakennukseen, kommuuniasumiseen, työelämään ja opiskeluun. Varsinkaan niihin kaikkiin. Hankala yhtälö. Niin, eikä mikään oikein ole palkitsevampaa kuin ansaittu lepo.

Kävin ultrassa samaisessa paikassa jo alkukesästä. Silloin mukanani oli kolme alle kouluikäistä lasta. Tilanne oli silloinkin vähintäänkin yhtä absurdi. Kommuuniasumisen kiemuroista, ruuhkavuosien ruuhkista ja nykyisen asuinpaikkamme toistaiseksi hatarasta apuverkostosta johtuen minun oli pakko ottaa lapset mukaan. CC Kello makasi samaisessa sairaalassa keuhkokuumeessa oman äiti vierellään ja ultraus oli ajoitettava niin, että Nytriitti kiiruhti käytävälle lapsia vahtimaan siksi aikaa, kun uusimman mahdollisen kommuunitulokkaan kuvia skannattiin.

Laboratorion terveydenhoitajalle en jaksanut enää selvitellä, etten ole synnyttänyt näistä yhtäkään. En raaskinut rikkoa idylliä, kun hän niin ystävällisesti selosti lapsille, että äidistä otetaan nyt muutama verinäyte, teidän täytyy olla rauhassa ja kohta saatte sitten uuden pikkusiskon tai veljen. Jokin tilanteessa lähinnä vain hymyilytti.

Välillä minuuttiaikataulut sananmukaisesti pyörryttävät. Onneksi minulla on työ, jossa saan pitää julkisia puheita itselleni. Mitä kiireisempää, sitä enemmän puhun hiljaisuuden, rauhoittumisen ja verkkaisuuden merkityksestä. Eräs lempilauseeni on: Tehokkuuden ihannointi johtaa pinnallisuuteen. Ja johtaahan se, aamuisessa ultrassa meinasi lapsi mennä pesuveden mukana. On haastavaa elää kahden todellisuuden maailmassa, ajassamme vallitsevan kiireen, tehokkuuden ja aikaansaamisen maailmassa ja sen maailman, jota Jeesus olisi kutsunut ”pyhäksi huolettomuudeksi”. Hän sanoi: ”Kuka teistä voi murehtimisella lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”

Katson lintuja ja kadehdin heitä, katson ruuhkassa edessäni liian hitaasti ajavia autoja ja hermostun. Ristiriita sisälläni yrittää saada minut hiljentymään, mutta vasta makuuasento sairaalan odotustilan lattialla pakottaa minut hiljentämään tahtia. Nyt minulla on hetki aikaa kuunnella. Jumala taitaa yrittää sanoa jotakin hyvin oleellista.

Synodaalia

Olen istunut kaksi päivää Helsingin tuomiokirkossa Helsingin hiippakunnan papiston kanssa synodaalikokouksessa. Papittomaan säätyyn kuulumattomat kaverit ja tuttavat ovat ihmetelleet omituista synodaali-sanaa. Joku kuuli sen olevan syanidi-kokous. Minua hymyilyttää. Synodaali tuntui minusta jo ihan luontevalta sanalta. Olen papillistunut?

Nykyisen kirkkojärjestyksen mukaan (KJ 18:9) piispa kutsuu hiippakuntansa papit ja lehtorit vähintään joka kuudes vuosi synodaalikokoukseen. Kokouksen tehtävänä on käsitellä teologisia kysymyksiä, seurakuntien hoitoa, sekä muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita.

Tämänkertaisten kokoontumisajojen teemana on: ”Kristus. Nyt. ” Tuomiokirkon ovelta silmiin pistää mustiin pingviinipukuihin pukeutuneiden hahmojen joukko. Mieleeni tulee muutama vuosi sitten tehty katugallup, jossa ihmisiä pyydettiin kertomaan ”jos kirkko olisi ihminen, millainen ihminen hän olisi.” Satunnaisten kadulla kävelevien vastaajien keskiarvon mukaan kirkko oli juuri tällainen: Vanha, harmaa mies. Hieman pelottava tai hieman tylsä.

Luulen, että näiden harmaiden vanhojen miesten joukossa on paljon viisautta, huumoria, elämää, uskoa, hiljaista tietoa, jota minun olisi nuorempana pappiskollegana tärkeää saada tietää. Mutta koska en tunne heitä, jäykistyn tämän harmaan miesmassan edessä, enkä koe kuuluvani joukkoon. Etsin katseellani orpona omia ystäviäni.

Muistan kauppakorkeakoulun vahtimestarin, joka vuoroin jäykistyy, vuoroin huvittuu minun astuessani ovelle. Hänen on ilmiselvästi vaikea suhtautua. Meille on kehkeytynyt syksyn aikana mielenkiintoinen sanailusuhde. Lopulta hän paljastaa pelkäävänsä ”tuota kaulusta”. Sokeripala jäykistää. Ymmärrän sen hyvin nyt juuri. Minäkin olen helpottunut, kun löydän oman ikäisiäni ja samanhenkisiä ystäviäni. Jälleennäkemisen riemu. Istun omieni joukkoon ja saan tämän tästä kuulla ”kauniista vatsastani”. Niinpä, vain raskaana olevien vatsaa voidaan kutsua näillä termeillä. Joitakin en ole nähnyt pitkään aikaan ja tahtoisin malttamattomana päästä vaihtamaan jo kuulumisia.

Vastavihitty piispa Irja Askola toimittaa messun. Hän säteilee – iloa, lämpöä, armoa, viisautta. Ihmisyyttä. Lehdistä olen juuri lukenut, kuinka jotkut kristilliset tahot ovat alkaneet boikotoida häntä raamatunvastaisena. Mutta siinä hän hymyilee ja peräänkuuluttaa rohkeaa ristiriitojen esilleottoa ja käsittelyä Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Ristiriitoja ei tarvitse pelätä. Niin hän väittää.

Minä pelkään ristiriitoja. En pidä niistä yhtään, enkä nauti niistä. Tiedän toki, että ristiriidat ovat aina mahdollisuus eikä ristiriidatonta elämää oikein voi elää. Muutos ei ole muuten mahdollista. Ei edes oma muutos. Usein puhunkin siitä, ettei maton alle asioiden lakaisu auta. Puhun itselleni. Oikeasti toivon usein, että vaikeat asiat vain haihtuisivat jonnekin. Täälläkin tuomiokirkossa on ihmisiä, joiden kanssa tiedän keskustelujen olevan turhaa.

Ristiriitojen, niin uskonnollisten erimielisyyksien, kuin muidenkin vaikeiden asioiden käsittely on tietenkin elämän helmihetki, jos keskustelu on aitoa vuorovaikutusta ja toisen kunnioittamista ilman ylimielistä valta-asetelmaa tai käännytysmentaliteettia. Minullakin on kokemusta siitä, kuinka ristiriitojen käsittely voi johtaa molemminpuoliseen toisen näkökulman ymmärtämiseen. Ne hetket ovat lähes taivaallisia. Mutta harvinaista - ja sikatyöläitä. Ja vaativat molemmilta osapuolilta kyspyyttä ja tahtoa. Tälläkin hetkellä minulla olisi ainakin pari matonkääntöprojektia – jos vain jaksaisi. Jos vain olisi energiaa. Joku viisaus kai siihen piilee, että kissan nostaminen pöydälle on aina yhtä vaikeaa. Ja varsinkin ensimmäinen selvittelyn askel on aina yhtä kauhistuttava.

Ihailen Irja-piispan rohkeutta sanoa ääneen vaikeita asioita. Ainakin sanojen tasolla vallitseva todellisuus tuodaan näkyväksi ja läsnä olevaksi. On helpompi hengittää. Irjan rohkeus tarttuu. Niin, toivoa ei saa menettää. Ei koskaan. Hän puhuu intohimosta ja innosta ja niiden merkityksestä. Onpa hän esimerkillinen. Kirkossa on lupa olla siis intohimoinen. Vau.

Kaksi päivää synodaalia on takana. Olen nauranut ja tavannut tuttuja. Keskustellut siitä kuoleeko luterilaisuus ja millaisia eettisiä valintoja Jeesus tekisi tämän päivän Suomessa. Ainakaan Hän ei osallistuisi piispaboikottiin – vaan katsoisi aina ihmistä yksilönä, boikotoimatta ketään. Niin luulen. Koen myös oudon kokemuksen kristillisessä meditaatioharjoituksessa. Kylmä hiki nousi otsalle ja minua pyörrytti. En tiedä, johtuiko se harjoituksesta vai heilahtelevista sokeriarvoista. En osaa sanoa oliko se maallinen vai hengellinen kokemus. Pyhä jää joskus salaisuudeksi. Salaisuuden peittoon jäivät myös vanhat harmaat herrat. En tutustunut heihin vieläkään.

Jään miettimään piispan pohdintoja, mikä on riittävä syy muuttaa vallitsevia oloja kirkossa. Ja mitä Kristus tähän kaikkeen sanoisi. Jeesus piispan suulla kehottaa meitä hyväksymään toistemme vajavaisuuksia kirkon sisällä. Vaikeaa se tuntuu usein olevan ja siihen tarvitaan yliluonnollisia voimia, Jumalan apua. Kunpa kirkko olisi tuollainen, jonka Irja eteemme maalaa. Jospa se jo osaksi on?

Me papit saarnaamme kyllä syntien anteeksiannon välttämättömyydestä ja siitä kuinka moka on lahja. Täydellisiä ihmisiä ei ole - ja silti me kirkossa pelkäämme liikaa mokia.

Moka kääntyy lahjaksi usein vasta ehtoollispöydässä. Siinä me eri ikäiset, eri tavoin ajattelevat ja uskovat ja erilaisin temperamentti- ja toimintatavoin varustetut papit olemme samanarvoisia. Yhtä Kristuksessa – ainakin tämän hetken. Se on lahjaa. En ymmärrä ehtoollista järjelläni, en kaikkia kollegojani ja lähimmäisiäni, en edes itseäni. Mutta tässä mystisessä sakramentissa voin hetken olla kokonainen. Tuomiokirkon ovella Irja- piispa hymyillen kättelee kaikki, minutkin. Siunausta sinulle Irja lähes messiaaniseen tehtävääsi.

On hienoa olla pappi tämän päivän Suomessa. Armosta. Nyt.

Jotakin uutta

Tommy Hellsten on sanonut, ettei kukaan muutu, ennen kuin muuttumisesta kieltäytyminen on liian tuskallista.

Olen tullut retriittiin. Vanhaan tuttuun paikkaan, samassa paikassa olin jo keväällä. Silloin täällä olivat kurjet, nyt kohtaan joutsenperheen. Silloin satoi ja oli sumua, nyt syksy avaa hiljalleen oveaan. Sataa taas vähän ja jotkut puiden lehdistä ovat vaihtaneet väriään. Punaiset omenat kasvavat puissa. Törmään metsäpolulla haperoihin ja rouskuihin ja johinkin, joita en tunnista. Löydän hiuksistani myös uusia tuttavuuksia, hirvikärpäsiä. Aurinko hyvästelee meitä loppukesän väreillään. Pidän tästä auringosta eniten. Ehkä siksi, että tämä aurinko ei ole niin kirkas ja varmaankin lähimpänä omaa sielunmaisemaani: Se kertoo kesästä luopumisesta. Luopuminen on aina haikeaa. Mutta myös vapauttavaa.

Tänne tullessani olen luopunut työ-ja perheminästäni. Olen jättänyt kotiin arkiset askareet. Viikonlopun ajaksi luovun televisiosta, netistä, puhelimesta, lehdistä ja kaikesta mediasta. Luovun kaikista velvollisuuksista, joita pääni yrittää jatkuvasti minulle tarjota. Kun luvun puhumisesta, tilalla on hiljaisuus. Ihana hiljaisuus. Sen myötä löydän syvemmin omat ajatukseni.

Meitä on täällä 13. Haluamme muutosta. Ainakin jonkinlaista. Olemme täällä vähän eri syistä, toiset puoliksi jopa vahingosssa. Olemme osaksi hiljaisuuden retriitissä, osaksi työstämme asioitamme puhumalla pareittain ja ryhmässä. Hybridiretriitti. Yritämme myöntää itsellemme, jollekin täällä olevalle ja Jumalalle, mistä tavastamme olla ja elää, haluamme kasvaa pois. Muutos ei ole mahdollista ilman jostain luopumista.

Muutostarpeemme ovat eritasoisia ja erilaisia. Kamppailemme mm. levottomuutemme, kiireen, ainaisen tavaran keräämisen, asioiden varmistelujen, luopumisen pelon, kateuden, ymmärtämisen ja hyväksytyksen tulemisen tarpeen, laiskuuden tai ei:n sanomisen vaikeuden kanssa. Eräs harjoittelee luopumista toisten asioiden menemisestä omien tarpeiden edelle, yksi opettelee työelämästä luopumista, yksi osallistujista on juuri saanut kuulla puolisonsa parantumattomasta sairaudesta. Tällä viikolla olen saanut kuulla olevani raskausajan diabeetikko: Oma yritykseni luopua edes jonkin verran sokerista ja rasvasta on hieman eri tasoista kuin puolisosta luopuminen. Ihan hävettää. No tosiasiassa en ole ilmoittautunut tänne sokerin, vaan vieläkin sitovampien ajatusrakennelmien takia.

Jatkan prosessiani, jota olen jatkanut ainakin 10 vuotta. Uudenlainen tapa ajatella ja toimia ei noin vain nappia painamalla muutu. Tavat ja uskomukset ovat lujasti kiinni selkäytimessä. Täällä kysymme, kuka sitten olen kun luovun levottomuudestani tai kiireestäni tai kateudestani? Mistä sitten puhun tai mitä sitten teen? Saanko jotain tilalle? Entä jos saan tilalle vieläkin ikävämmän heikkouden?

Aloitan helpommasta: Konkreettisesti minun on opeteltava luopumaan tähänastisista elintavoista, suklaasta ja muista herkuista. Jostain pitäisi saada voimia lähteä lenkille. Muuten sokeriarvot eivät laske ja masuasukki kasvaa liian suureksi. Olen päättänyt onnistua muuttamaan ruokavaliota, en itseni, mutta vauvan takia.

Siirryn vaikeampaan luopumistyöstöön: Jään miettimään voisinko vihdoinkin antaa itselleni luvan päästää irti yhteyden ja hyväksynnän etsimisestä erään elämäni ratkaisevan ihmisen kanssa. Täällä työstämme itseämme enneagrammi- kirjallisuuden avulla ja tulen tietoisemmaksi siitä, että minun edustamalleni luonnetyypille yhteyden etsintä on tärkeämpää kuin monelle muulle. Siksi olen kai juuttunut tähän yhteysajatukseen. Mutta jos mitään ei ole kymmeneen vuoteen muuttunut, olisiko vihdoinkin aika päästää toiveesta irti? Ja jos en tätäkään osaa tehdä itseni, niin edes vauvan ja Pikku-Wiin takia? Tunnetaakkojen perässä kuljettaminen vie energiaa - liikaa. Eniten niistä kärsin minä itse ja vaikka en sitä suostu myöntämään, niin tämä vaikuttaa myös lapsiini ja muihin läheisiini. Lapset ainakin aistivat kaiken.

Viimeksi retriitissä sanoin ääneen erään asian, josta halusin luopua, pelkäsin luopumista ja tapahtui jotakin. Pian retriitin jälkeen sain raskaustestistä positiivisen tuloksen. Luulen, että mitä syvemmin liityn ja kiinnityn itseeni, teen asioita joista pidän ja seison itseni puolella –sitä enemmän ihmeeksi luultuja tapahtumia alkaa näkyä ympärilläni. Uskon, että psyykkisellä kiinnittymiselläni on yhteys myös alkion kiinnittymiseen.

Viikonloppu on antanut uusia kontakteja, olen kuullut elämäntarinoita ja kohtaloita, joista en tietäisi mitään ilman täällä oloa. Tavallisten ihmisten tavallisen ihmeelliset elämät ovat elokuvia ihmeellisempiä. Ja kun jakaa itsestään jotakin tärkeää toisen kanssa, löytää jotain yhteistä – paljonkin. Se, minkä luulin vain omaksi ongelmakseni tai löydökseni, on osa jonkun toisenkin elämää. Pitää vain avata suunsa oikeassa paikkaa oikeaan aikaan. Meissä kaikissa on jotain samaa.

Jätän majoitusrakennuksen portaille kassin, johon olen mielessäni pakannut toteutumattoman toiveeni. Hei hei kassi, hei hei toive. Jään odottamaan, mitä uutta kassissa olevan toiveen tilalle tulen saamaan.

Uninäytelmä

Uni alkaa siitä, kun pyöräilen sateessa hurjaa vauhtia bussiin. Joudun pyöräilemään varpaillani, sillä joku on lainannut pyörääni ja unohtanut laskea satulan alas. Minulla on niin kiire, etten ehdi itse etsiä vempaimia, joilla saisin laskettua satulan. Bussi menee nokan edestä ja myöhästyn töistä.

Seuraavaksi olen vessajonossa, minun olisi päästävä ihan heti sisälle tai vahinko tulee housuihin. Tällaisia puolipainajamaisia näen yhtenään. Unessa asun jossain omituisessa kommuunissa, jossa on vain yksi vessa ja ihmisiä paljon – varsinkin lapsia. Kommuunissa asuu myös siskoni perhe. Tilanne on lähtökohtaisesti hieno ja jaamme elämän iloja ja suruja. Mutta unessa tilanteet painajaistuvat. Jatkuvasti joku lapsista on sairaana ja molemmilla perheillä on paljon yllättäviä menoja, joita täytyy hoitaa ilman lapsia. Unen sisarukset kuormittavat toisiaan ja toistensa perheitä – he ovat liikaa toistensa varassa. Unessa ikävöin äitiä, tai jotakuta toista pelastavaa enkelihahmoa. Uninäytelmän käsikirjoittaja on luonut kulisseista myös stressitekijöitä aiheuttaviksi. Vessan lavuaari tulvii yli äyräitten- eikä pyykinpesukonetta voi siksi käyttää. Kraanavesi maistuu kroolilta ja vaahtoaa lasissa, sitä juodessa nainen ja kaikki muutkin pelkäävät tulevansa myrkytetyiksi. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta aistin roolistani käsin, että nämä eivät ole ensimmäisiä tämäntyyppisiä vastoinkäymisiä.

Minulle on käsikirjoitettu vaimon, sisko, äidin ja tädin rooli. Unessa olen hyvin kuormittunut, koska en saa oikein nukuttua. Enimmäkseen siksi kai. Roolihahmoni puoliso on myös kovin kuormittunut ja tekee yötämyöten rakennuksella töitä. Käsittääkseni hän käy päivisin jossain palkkatöissä. Unessa saan sen käsityksen, että jonain yönä mies ei ehdi nukkua ollenkaan. Puoliksi säälin, puoliksi huvitun kun nämä kaksi raatoa kohtaavat aamuyöstä ja valittavat toisilleen sitä, miten raskasta on tehdä näin paljon töitä ja nukkua liian vähän. Nainen sortuu pyytämään rakennusraatomieheltään apua kotitöihin. Mies tulkitsee sen vaatimukseksi, joka on toteutettava saman tien, ja sortuu huutamaan omaa väsymystään ulos. Onneksi me emme Köyhän Ritarin kanssa käyttäytyisi näin alkeellisesti. Mutta nämä näytelmän päähenkilöt eivät ole käyneet yhden yhtä ihmissuhdekurssia tai muutenkaan ymmärrä oman käyttäytymisensä vaikutuksista yhtikäs mitään. Sen voi helposti huomata heitä tarkkaillessa. Ai niin, unessa olen tietysti myös raskaana ja närästys tuntuu jopa unen läpi sietämättömänä poltteena.

Mitä pidemmälle uni etenee sen tragikoomisemmaksi se muuttuu. Nainen, jota esitän, on ilmeisesti pappi, niin kuin minäkin. Mutta unessa hän ei saa tehdä papin töitä. Pantapaidassa hän vain kävelee jossain hienossa business-henkisessä koulussa ja parhaimpiin pyntätyt tärkeät ihmiset katsovat häntä karsaasti. Jopa koulun vahtimestari nauraa hänelle ivallisesti ja kysyy, mihin täällä pappia tarvitaan. Unessa nainen on kuitenkin aika urhea eikä ala vaikka itkeä. Näennäinen urheus johtuu luultavasti väsymyksen aiheuttamasta hällä-väliä –asenteesta. Lempi-teemakseen hän on valinnut nukkumisen tärkeyden. Siitä hän puhuu opiskelijoille . Älkää kertoko hänelle, mutta hän ei ole kovin uskottava omissa silmäpusseissaan ja väsyneessä olemuksessaan.

Unessa tuo naispappi, siis minä olen auttamattomasti myöhässä oppilaitoksen jumalanpalveluksen mainostamisesta. Kukaan ei ole kertonut, että se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten ja myös englanniksi ja ruotsiksi. Nainen tekee hädissään itse tuota mainosta. Hän ei saa tärkeitä logoja auki, eikä varsinkaan tiedä millä termillä mainostaisi koko jumalanpalvelusta englanniksi. Hän kirjoittaa välillä Service, sitten Ceremony ja on kuitenkin sitä mieltä, että Worship olisi paras. Unessa ei käy ilmi, miksi hän ei turvaudu ammatti-graafikoihin tai kielenkääntäjiin, hän vain tekee kaiken itse viimetipassa ja huonosti. Ehkä tämä johtuu siitä, että käsikirjoittaja tietää, että näytelmien päähenkilöt kannattaa asettaa mahdollisimman kummallisiin tilanteisiin – se tekee näytelmästä jotenkin kiinnostavamman.

Omituisin käsikirjoitus on kuitenkin siinä kohtaa, jolloin nainen käy kolme kertaa peräkkäin K-Raudassa hakemassa talomaaleja ja värit tulevat aina sekoitetuiksi jotenkin väärin. Mutta unissa tapahtuu juuri tällaisia. Nainen ei toimi näin ilkeyttään, mutta jotenkin hän vain on ärsyttävän onneton ja aiheuttaa sähellyksillään harmia myös muille. Onneksi tiedän, että tämä on unta, niin kuin unissa joskus tietää ja voi asettua ikään kuin unensa yläpuolelle. Tässä uninäytelmässä on myös yksi todellinen hyvis: K-Raudan empaattinen maalimyyjä, joka kärsivällisesti ymmärtää tätä puolihysteeristä naista.

Mutta tulisi jo aamu, en jaksaisi enää esittää tätä tragikoomista naisparkaa. Yritän kovasti herätä… herätä….herätä….

Ei koulua vaan elämää varte

Uusi lehti on käännetty Villa Sukan historiassa:Neiti Kesäheinä on astellut noin 58 tuhannen muun uuden koululaisen kanssa ensimmäiselle luokalle. Aamuisin hän pukeutuu peilin edessä koululaisvaatteisiinsa, laittaa repun selkään - ja näyttää aivan koululaiselta. Nykyaikaiselta sellaiselta.

Kun minä aikoinani kääntelin samaista elämänhistorian käännettä, näytin kukkapitsimekossani ja saparoissani paljon enemmän lapselta. Ja pelkäsin koulua enemmän kuin reipas ja aktiivinen Kesäheinä. Neidin koulupäivissä parasta on oma Janina-kummi, joka halaa ja on jo kuudesluokkalainen. Myös Linnea-ope on kiva, koska hän on nuori. Ensimmäisenä koulupäivänä ruoaksi tarjottiin nakkikastiketta ja Neiti Kesäheinä söi lautasensa tyhjäksi.

Minun ensimmäisenä koulupäivänä ruoaksi oli kaalilaatikkoa. Muistan ihmetelleeni mitä tuo kamalalta haiseva sekoitus mahtoi olla – ja oksensin. Seuraavana päivänä kukaan ei halunnut istua vieressäni ruokalassa. Ruokailuista tulikin alakouluajan painajainen. En kestänyt vieraita hajuja ja makuja ja usein kävin niin kuin ensimmäisenäkin koulupäivänä, en saanut alas suupalaakaan ja jos pakotin itseni nielemään outouksia, ruoka ei pysynyt sisällä. Muistan muuten tyhjän ruokalan ja minut ja open. Pyörittelin ruokaa lautasella ja ope tuskastui takanani. Lopulta aloin saamaan ”vaihtoehtoista ruokaa”, joghurttia ja näkkileipää. Se herätti kateutta ja jotkut tytöt väittivät, että oksennan aina tahallaan.

Syömisen lisäksi pelkäsin koulussa poikia ja kokeita. Usein sainkin vatsani kipeäksi juuri ennen koetta ja lähdin kesken päivän kotiin. Koulu oli kovin jännä paikka, mutta ope oli onneksi kiva. En osannut Neiti Kesäheinän tavoin määritellä opea nuoreksi tai vanhaksi, kouluikäisenä kaikki opet vaikuttivat jotenkin kovin vanhoilta, tai iättömiltä, joiltakin, joita ei voinut määritellä ja arvioida samoin kuin muita ihmisiä.

Opessa oli ikävää ainoastaan se, että hän laittoi minut usein esittämään näytelmissä ilkeää äitipuolta tai muita pahiksia. En mielellään esittänyt sellaisia, koska halusin olla kiltti. Ekan luokan keväällä jaettiin kirjapalkinto ”luokan kilteimmälle tytölle”. Palkinnon saatuani en enää ollut huolissani, etteikö ope pitäisi minua kilttinä. Haaveilin, että minustakin tulisi isona idolini mukaisesti opettaja, joka jakelee kilteille palkintoja.

Työtehtäviä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta luulen, että opettajana ollessani pääsin eniten vaikuttamaan ihmisten elämiin. Opettajilla on uskomattomasti valtaa – ja vastuuta. Arvostan kovasti opettajia – ja olen vihainen, jos kuulen ikävistä, mitätöivistä opettajista. Heidät pitäisi laittaa viralta. Tähän aikaan vuodesta koulukaipuu aina iskee ja nyt Neiti Kesäheinän koulunaloituksen myötä huomaan muistelevani ensimmäisen luokan opettajaani myös enemmän kuin yleensä. Näkikö hän minusta sittenkin aika paljon? Tiesikö hän, että vatsa on kiltteydestä kipeä ja siksi sinne ei mahtunut yhtäkään kaalilaatikon murusta? Lääkkeeksi hän tarjosi pahan äitipuolen rooleja. Hän oli varmasti lukenut Tove Janssonin Näkymättömän lapsen ja tiesi, että vain tunnistamalla ja näyttämällä oman vihansa saattoi kasvaa näkyväksi.

Opettajana toimiessani minulla ainakin aistit vahvistuivat, kun oli oltava niin satasella läsnä. Selkään kasvoivat silmät ja joskus myös vain tiesin, mitä jonkun oppilaan sisimmässä liikkui. Kanavat joihinkin oppilaisiin olivat auki – mutta vain joihinkin. Suurin osa jäi kuitenkin mysteereiksi. Sellaista aika avointa kanavaa toivon Linnea-open ja Neiti Kesäheinän välille.

Vanhoihin oppilaisiin on erittäin hauska törmätä milloin missäkin; taksikuskina, leffateatterin lipun myyjänä, ravintolan tarjoilijana jne. Vanhana opettajana olen aina ylpeä niistä, jotka ovat aikuisina löytäneet oman paikkansa ja ihmisensä. Siksi hienointa onkin ollut tavata oppilaitaan nimenomaan alttarin takaa.

Viime syksynä eräissä juhlissa nuori mies tuijotti minua pitkin iltaa. En tunnistanut miestä, mutta arvasin, että olen ollut joko hänen rippipappina tai opettajana. Kun viimein pääsimme juttelemaan, totesi mies ensikättelyssä: ”Sä olit niin hyvä ope”. Mielessäni häpesin, etten edes muistanut häntä. Todella hyvän open ominaisuus ;). Nuori mies kertoi minun olleen hänen opettajansa yhdellä uskonnon kurssilla muutama vuosi sitten. Hyvä opettaja olin kuulemma siksi, etten koskaan ollut mollannut häntä. Mies jatkoi:” Niin moni ope sanoi mulle kouluvuosina, ettei musta koskaan tule mitään”. Mies oli juuri valmistunut ambulanssin kuljettajaksi.

Oma

Tänään saavat toisensa ystävät Johanna ja Antti. Tänään vihin entisen oppilaani Tomin Sininsä kanssa. Toisten onnea on hienoa olla todistamassa. Oman ihmisen löytäminen kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Ihmeitä onneksi tapahtuu ja rakkaus saa nämä kaksi paria hehkumaan parasta itsessään. Johanna on näistä neljästä minulle läheisin ja siksi hänen onnensa on helpoin aistia – ja siihen liittyä. Ihanaa. Kun vain saisivat pitää toisensa omanaan läpi elämän. Sitä tänään me todistava hääväki toivomme ja rukoilemme. Rakkaus on niin haavoittuva laji.

Villa Sukassa on kriisi: Herra Merirosvo on kyllästynyt omien vanhempiensa rajoituksiin ja alkanut puhua vanhempien vaihtamisesta. Hän tahtoisi olla vaihteeksi minun ja Köyhän Ritarin oma lapsi. ”Te olette niin hienoja”, hän toteaa perusteluiksi. Liikuttavaa ja raastavaa. Tämän parempaa palautetta ei kai ihmisyydestään voi saada. Niin, vaikka syynä onkin se, että omien vastuullisten vanhempien rajoitusten kuuluukin kyllästyttää. Vanhempien tehtävä kun on aiheuttaa lapsilleen myös pettymyksiä ja niin ruoho on aika-ajoin vihreämpää myös vanhempi-lapsi-rakkaussuhteessa . Mutta vanhempia ei voi vaihtaa. Olen jo sanomassa Herra Merirosvolle, että jokaisella on vain yhdet vanhemmat. Lause jää kesken, sillä se ei pidä paikkaansa edes oman lapseni kohdalla. Hänellä on olemassa meidän lisäksi ne toisetkin – ne biologiset.

Biologinen lapsi potkii sisälläni ja kiehun raivosta. En hänen potkuistaan, vaan niistä henkisistä potkuista joita olen NYT JO saanut kuulla ”hyvää tarkoittavilta ihmisiltä”. Nyt seuraa sitten opetusosuus: Älkää hyvää tarkoittavat ihmiset ikinä ikinä sanoko kenellekään adoptiovanhemmalle näin: ”Kyllä se on niin paljon parempi, että te saatte nyt ihan omankin lapsen, ettei tarvitse enää adoptoida”. Olen ollut niin pöyristynyt, etten ole osannut kuin sopertaa jotakin ”jokaisen lapsen arvokkuudesta”. Miten niin biologinen lapsi on parempi? Millä perusteilla? Meidänkö geenit ovat niin superhyvät, että niitä kannattaisi varta vasten maailmaan lisätä? Ja onko biologinen lapsi jotenkin enemmän oma kuin adoptoitu, sijaislapsi tai luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saanut? Eivätkö kaikki lapset ole vain lainassa? Nyt seuraa vielä tärkeämpi opetusosuus: Vaikka ajattelisittekin biologisen lapsen olevan jotenkin enemmän oma kuin adoptoitu, älkää hyvää tarkoittavat ihmiset ikinä ikinä sanoko ajatuksianne julki adoptiolapsen, tämän mielestänne ”vähemmän arvokkaan” lapsen kuullen. Piste.

On niitäkin, jotka ajattelevat, että adoptiolapsi on jotenkin erikoisuudessaan tärkeämpi kuin tavislapset ja on hienompaa olla adoptiovanhempi kuin ns. tavallinen biologinen vanhempi. Sekään ei ole totta. Adoptiolasta ei onneksi anneta maailmanparantajille maailmanparannussyistä vaan tuiki tavallisille raadollisille pareille, jotka toivovat lasta, mutta syystä tai toisesta eivät ole häntä luonnon ja lääketieteen keinoin saaneet.Lapsen hommaaminen tavalla tai toisella on mielestäni aina itsekästä – ja lapsi kasvattaa meidät äidit ja isät epäitsekkäimmiksi. Pakko on hyvä kouluttaja.

Minä, joka olen kokenut välillä lapsuuden perheessäni niin isoa vierautta, että ajattelin olevani sairaalassa vaihtunut, en ymmärrä tätä biologiahössötystä. Verisukulaisuus ei takaa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Päinvastoin. Yksinäisyys voi olla isompaa silloin kuin perheenjäseniä yhdistävänä tekijänä on yhteinen ihmetys kovin suuresta erilaisuudesta. Pikku-Wiin kohdalla on ollut vapauttavaa se, ettemme ole mitenkään voineet edes odottaa hänen olevan oma jatkeemme. Ehkä hän on vapaampi odotuksista kuin vatsassa potkiva Sukkanen. Sydämestäni myös toivon, ettei masuasukki perisi ainakaan kaikkia omituisuuksiani.

Rehellisesti on myös vaikea ymmärtää, kuinka joku toinen lapsi voisi olla yhtä tärkeä tai omempi kuin Pikku-Wii. Ne, joilla on monta lasta tietävät onneksi kertoa, että pikkusisarus kuulemma herättää yhtä suuren ihastuksen, vihastuksen ja kiintymyksen kuin esikoinenkin. Vanhemmuutensa jakamiseen voi kasvaa.
Lempilapsisyndroomasta toivoisin säästäväni kumman tahansa lapseni. Onkohan monen lapsen omana äitinä oleminen vähän sama, kuin se, että minullakin on monta hyvää ystävää, enkä osaa eritellä kuka heistä olisi tärkein tai läheisin? Jokainen on tärkein omalla tavallaan.

Soitin eilen sosiaalityöntekijälle ja kerroin Sukkasesta. Meidät poistettiin adoptiojonosta. Tuntuu haikealta. Oma suruprosessinsa on tässäkin, että sydämessä jo kauan odotettu thailapsemme ei sitten kai koskaan tulekaan meidän OMAKSI. Adoptioprosessi on ollut pitkä ja monivivahteinen odotus selvityksineen ja papereineen ja naps, napanuora katkaistiin noin vain. Kun on kaikkinensa ajatellut, toivonut ja odottanut olevansa thailapsen äiti mielessään kuusi vuotta, ei sekään ajatus hetkessä päästä katoa. Mielessäni lähettelen hyvästejä ja lämpimiä ajatuksia omanpuolikkaalle lapselle sinne jonnekin. Tulet saamaan vielä omat vanhemmat.

Maanantaina tulee 13 vuotta täyteen siitä, kuin sanoimme Köyhän Ritarin kanssa Porvoon tuomiokirkossa Tahdon. Edelleen tahdon ja tahdon tahtoa. Yksin olisi orpoa. Se sanotaan jo Raamatun alkulehdillä: Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se, että saa sitoutua toisen omaksi maailman ja omien tunteidensakin myllerryksessä on arvokasta. Toisen omana olo on kannattanut taisteluista huolimatta – ja juuri siksi. Onneksi matkaan on toki mahtunut muutakin kuin taisteluita. Pitkä yhteinen historia auttaa siinä, että on vaikea kuvitella elämää ilman toista. Kiitos Ritarini, että olet jaksanut olla omanani.

Toisen ihmisenkään varaan ei voi elämäänsä laskea. Rakkaus voi loppua ja elämäkin katketa hetkessä naps noin vain. Emme me ketään ihmistä lopulta omista. Kun omamme täältä lähtevät, kenen omia me sitten olemme?

Näin sanoo Hän, joka sanoo olevansa alku ja loppu: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju”. Tähän en osaa enää lisätä mitään. Olen vain kiitollinen, että näin on ja tiedän sen olevan juuri näin. Kukaan muu ei tunne minua paremmin. Saan olla Jumalan oma. Ikioma.

Totta kuin rotta

Pikku-Wii katsoo syyllisenä eteensä, eikä osaa selittää, miksi on lyönyt Herra Merirosvoa. Lyöminen on ehdottomasti kielletty ja siitä joutuu jäähylle . Jos on viisi vuotta, selviää viidellä minuutilla. Jos minä löisin jotakuta Villa sukan asukasta tai vierasta, joutuisin vaatekaappiin miettimään 37 minuutiksi. Sellaiset ovat säännöt. Tosin minusta olisi mukavaa istua puolisen tuntia rauhassa yksikseni. Toistaiseksi en ole kuitenkaan alkanut lyömään ketään, saadakseni omaa aikaa ja rauhaa:).

Mutta moninaiset ovat syyt lyömiseen ja muihin ei-hyväksyttäviin käyttäytymisiin. Lapsena minulla oli tapana valehdella vanhemmilleni luokkakavereitteni koenumeroita numeron alaspäin – varsinkin jos olin itse saanut numeroksi 8 tai huonomman. Jos olisin jäänyt kiinni ja minulta olisi kysytty, että miksi näin teet, en olisi osannut kertoa. En osannut tulkita, että halusin hyväksyntää vanhemmiltani ja yritin säästää heitä pettymykseltä, että en olekaan kympin tyttö. En valehdellut tuhmuuttani, vaan pelkuruuttani. Jos olisin kertonut totuuden, vanhemmat olisivat suuttuneet ja sitä taas pelkäsin paljon.

Jäähyn jälkeen pakkaudumme autoon oman perheen kanssa ja jatkamme lyömisepisodin käsittelyä. Pikku-Wii on piinapenkissä ja yrittää sopertaa, mitä tilanteessa tapahtui. Sanomme Köyhän Ritarin kanssa uudestaan ja uudestaan, että aina pitää puhua totta ja valehdella ei saa. Valehtelu on pahempi kuin lyömisen tunnustaminen. Toki tiedämme, ettei totuuden puhuminen ole aikuisillekaan helppoa. Jos on mokannut ja virheen myöntäminen kirpaisee jokaista.

Tilanne on vaikea meille kaikille ja Pikku-Wii puhuu hiljaa ja yrittää muistella: ”Meillä oli dinosaurukset käsissä ja mun dino lensi ja sitten minä löin Herra Merirosvoa”. Mutta miksi? Tekikö Herra Merirosvon dino tai Merirosvo itse jotakin ensin? Ei tehnyt. Tämä on jo huolestuttavaa, jos lyö ilman syytä. Pitkän selvityksen jälkeen alan tuntea sääliä sopertavaa lasta kohtaan ja hän saa sanottua, että Herra Merirosvon käsi oli vain siinä. Oliko lyöminen vahinko? Miksi hän on sitten niellyt syyllisen roolin ja istunut rangaistuksena syyttä? Vai onko syyllisyytensä myöntäminen vain niin kamalan vaikeaa, että on helpompi keksiä valkoinen valhe Herra Merirosvon kädestä ”siinä vain”? Vahingossa lyöminen ei ole kuitenkaan niin paha kuin tahallaan lyöminen, sen tietää lapsikin. Toivoisin, että lapseni osaisi olla totta, niin totta kuin vain voi. Että vanhemmille ei tarvitsisi esittää jotakin muuta, mitä sisimmässään kokee olevansa.

Yksi lempiraamatunkohtani on Jeesuksen sanat: Totuus tekee teidät vapaaksi. Mutta totuuden selvittäminen on vaikeaa. Miksi löit, on liian vaikea kysymys viisivuotiaalle. Mitä tapahtui kysymykseen on helpompi vastata. Samaa miksi kysymystä yritän selvittää asiakkaitteni kanssa; miksi petit, miksi huudat, motkotat tai et osallistu kotitöihin. Selvitystyö on pitkällinen prosessi ja kovin vaikea usein myös aikuisille.

Ihminen joka ei koskaan kohtaa tai edes yritä kohdata totuutta itsestään ja sen pimeistä puolista, jää jotenkin vajaaksi mörökölliksi, joka päästää suustaan sammakoita ja valkeita valheita, joita ei itsekään toivoisi kuulevansa. Niitä vain tulee. Kun sielu on etääntynyt tarpeeksi omista puheista, kulkee omissa harhoissaan ja itse luodussa ”totuusmaailmassa”. Totuushan on sitä, minkä uskot todeksi. Minä uskon, että itsensä kanssa on helpompi elää, jos ei tarvitse valehdella. Ja jos oppii olemaan valehtelematta lapsena, rehellisyys on luultavasti helpompaa aikuisena. Ilman rakkautta ei ole mahdollista olla totta. Jos vain sanotaan julmasti, sä mokasit, sä olet ihan läpimätä, siihen murtuu, eikä sanominen rakenna. Sydämen ympärille tarvitaan kokemus siitä, että mokasta huolimatta on hyväksytty.

Pikku-Wii alkaa itekä lohduttomasti. Koska olemme autossa, en voi ottaa häntä syliin, mutta kädestä otan kiinni. Pikkuhiljaa itku lakkaa, pian nauramme yhdessä. Emme vieläkään tiedä oliko lyöminen tahallista vai vahinko. Asiakas itkee vastaanotolla ja sanoo, että vaikka elämä on edelleen sekaisin, on helpottunut olo. Itku tekee paljaaksi, jaettu salaisuus muuttuu yhteiseksi ongelmaksi ja sen kanssa on helpompi elää. Totuus todella vapauttaa. Tämä siitä huolimatta, että moni asia jää yrityksistä huolimatta salaisuuden peittoon eikä valkene vasta kuin ehkä tuonpuoleisuudessa.

Jokaisella meillä on omat totuuskäsitykset: Tontilla siivotessa näin ison rotan ja pelästyin. Mies väitti, ettei se ollut rotta vaan sammakko. Ehkä se oli sammakko, mutta minulle se oli rotta. Niin kauhea se oli. Näin on myös meidän henkisten rottiemme kanssa.

Väliraportti

Villa Sukassa on kuuma - varsinkin öisin. On vaikea nukkua, kun ilma ei vaihdu. Tällaista se on vanhoissa taloissa, talvella valitetaan vetoa ja kesällä liikaa kuumuutta. Vaikka taaskaan ei oikein saisi valittaa. Tällaista kesää kokee Suomessa harvoin. Tätä kirjoittaessa villasukkaelämä on puolivälissä. Viisi ja puoli kuukautta on hurahtanut. Arvion mukaan uusien kotiemme ala-kerrat valmistuvat asumiskuntoisiksi samaisen ajan päästä. Väliaikaista kaikki on vaan. Olemme kaikki selvinneet kommuunielämästä paremmin kuin osasimme kuvitella, vaikka toki yllätyksiä on tullut natruligtvis. Eikä vain ihmisissä, koneet eivät kestä meitä. Tähän mennessä Villa Sukassa on hajonnut astianpesukone, kuivausrumpu ja jääkaappi. Niin ja tietysti wc-pytty menee aika-ajoin tukkoon. Mutta kaikki on saatu korjattua tai ostettua uudet. Suihku on niin surkea, että siellä ei huvittaisi käydä. Niinpä peseydymme vähemmän kuin yleensä.

Matka kartanon rouvaksi tuntuu edelleen vähän jonkun toisen matkalta, mutta kartano kasvaa silmissä. Ulkoseinät, katto ja ikkunat ovat paikoillaan. Seinäverhoilua tehdään parhaillaan. Talon väristäkin olemme päässeet Köyhän Ritarin kanssa yhteiseen lopputulokseeen. Vaikka rahat loppuisivat kesken, jonkinlainen pytinki sieltä on nousemassa. Sääliksi käy raksamiehiä näillä kuumuuksilla. Omalla vastuullanihan on lähinnä maalaushommia ja sisustusratkaisujen valintoja ja hankintoja yhdessä Ritarini kanssa. Laattojen ja laminaattien valintakin on työlästä näillä helteillä, saati sitten ruumiillinen työ. Tontti on saanut viralliseksi nimekseen Joutsenlahti ja talosta on kasvamassa todennäköisesti Villa Swanvik. Jännää, miten nimi tekee maapläntistä ja laudoista paljon konkreettisempaa.

Puolivälissä on myös toinen välitila, joka alkaa r:llä ja jonka todenperäisyyttä on taloakin vaikeampi uskoa todeksi. Mutta minäkin kasvan silmissä. Jos saisin valita, voisin tosin näyttää vähän vähemmän nyt jo maitokoneelta. En rehellisesti ymmärrä niitä, jotka teettävät itselleen tällaiset hinkit. Hulluja. Mutta muuten voin endometrioosipotilaana paremmin kuin vuosiin, joten en valita. Ajatella, että voin elää ilman särkyjä ja särkylääkkeitä. Siunattu tila on nimensä veroisesti monessa mielessä sanansa mukaista. En varsinkaan valita siksi, että eihän tällaista pitänyt käydä meille. Raskauden piti olla mahdotonta – tai siis lähes mahdotonta. Joitakin psykofyysiskehityshistoriallisia selityksiä olemme Köyhän Ritarin kanssa mielestämme keksineet mysteerille miksi juuri nyt. Tiettyjä prosesseja on ollut pakko käydä loppuun ja ihminenhän on kokonaisuus. Mutta lopulta eihän ihmettä voi järkisyillä perustella. Mutta ainakin meidän kohdalla elämän paradoksi ”saat sen mistä luovut” pitää paikkaansa. Ja se, että elämä on aina Suuremmassa Kädessä. Itse ei tästä Sukkasesta oikein voi kunniaa ottaa.

Alan kutsua masuasukkia Villaseksi, mutta joka kerta nimen sanoessani näen mielessäni yläasteaikaisen kaverini Pasi Villasen. Vaikka hän oli oikein hyvä tyyppi (ja on varmasti vieläkin) ajatus Pasista koputtelemassa ja potkimassa kohdussani vierastuttaa :). Sukkasesta ei tule mieleen kukaan muu kuin meidän Sukkanen. Pienin Villa Sukka –yhteisön jäsen.

Vaikka elämän mieli ja menestys on lopulta enemmän sisäistä kuin ulkoista, voi elämässä välillä mennä onneksi myös ulkoisten mittapuiden mukaan hyvin. Tätä onnea en aio nyt kätkeä. Ensinnäkin sitä ei voi enää piilotella ja toiseksi ajattelen, että siunattu tilamme on tarkoitettu toivon kipinäksi myös kaikille muille, joiden elämän syvimmät toiveet eivät tunnu toteutuvan. Toivoa ei saisi koskaan menettää. Vaikka biologinen lapsi ei ollutkaan meille enää ”must”, olemme hänestä erittäin kiitollisia. Kaikki tapahtuu ajallaan.

Väliraportin loppuyhteenvetona totean, että takana on pimeä ja kylmä talvi, jonka aikana tuntui, ettei tapahdu oikein mitään näkyvää. Ja kuitenkin roudan alla muhivat kaikki ne suunnitelmat ja siemenet, jotka viitoittavat tulevaisuutta. Vaikka Villa Swanvik tai Sukkanen eivät syystä tai toisesta näkisi päivänvaloa ja jäisivät keskeneräisiksi, tulee heidän jälkensä olemaan osa loppuelämäämme. Heidän syntymiseen taas on tarvittu aika Villa Sukassa.

Vaihto-oppilaana

Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Se kaikki. Neiti Kesäheinän romanssi, Herra Merirosvon ja Pikku-Wiin jatkuva tappelu ja miehen vatsatauti. Minä en enää tiennyt kuka olen ja missä. Olin ihan kotona vaan, tai ainakin paikassa, jota olen tottunut viimeisten kuukausien aikana kutsumaan kodiksi. Mutta kotonani en ollut. En tiennyt miten tämä neljän alle kouluikäisen lapsen arjen pyörittämiskoodisto toimii, olin hidas, huonosti organisoitunut ja minulta katosivat viimeisetkin omat ajatukseni. Niihin ei ollut aikaa. Puhumattakaan, että olisin ehtinyt lukea jotakin. Oli jatkuva väsymys ja päässä jyskyttävä ajatus: Yritä selviytyä, pidä nämä lapset hengissä.

En ole koskaan ollut vaihto-oppilaana sanan varsinaisessa mielessä. Monissa paikoissa minulla on kuitenkin usein vaihto-oppilasolo. Vaihto-oppilas on kotonaan jossain muualla, mutta yrittää suhtautua uteliaan positiivisesti ihmisiin ja tapahtumiin ympärillään – tai sitten hän saa shokkireaktion ja pasmat menevät sekaisin. Kepeän positiivisesti hän voi suhtautua ilmiöihin ympärillään, koska tietää olevansa vain käymässä. Kotivaihto-oppilaaksi pääsin aika helposti. Minun ei tarvinnut edes lähettää hakemusta, jossa olisin yrittänyt antaa valheellisen positiivisen kuvan itsestäni. Minä jäin lomalle ja koska Nytriitti on kiltisti katsonut ilmaiseksi lähes puoli vuotta Pikku-Wiitä, oli minustakin ihan kohtuullista, että hän sai vuorostaan istua viikon kirjastossa opiskelemassa draamakasvatusta. Varsinaisesti me emme kyllä vaihtaneet osia, sillä minä en saa käyttää päiviäni opiskeluun. Tai varmaankin saisin, jos niin päättäisin, mutta siitä ei kyllä maksettaisi palkkaa. Anyway, varsinaiseen draamaan törmäsin siis heti vaihto-oppilaspestini ensimmäisenä päivänä.

Kolme lasta neljästä vietti kolme päivää pestini neljästä päivästä seurakunnan kesäkerhossa. Päivän vaativin tehtävä oli saada aamutoimet neljän kera suoritettua ja kuskattua pesua ajoissa yhdeksäksi kerhoon. Kolme tuntia, jotka kolme neljästä olivat poissa, olivat lähes omaa aikaa . Seuranani oli vain vuoden ikäinen CC. Kello, nyt jo onneksi sairaalakierteestään tervehtynyt hurmuritaapero. CC.Kello oli hyvää ja helppoa kaupunki-, tori- ja siivousseuraa. Hän sopeutui kaikkeen. Ja miten helppoa ja kevyttä onkaan vain yhden lapsen kanssa!

Mutta draama, se alkoi jo maanantaina kerhon loputtua. Autossa pojat jatkoivat aamulla jo hyvin käynnistynyttä valtataisteluaan, mutta hiljentyivät sentään hetkeksi jymyuutisen äärelle: Juuso on tunnustanut rakkautensa Neiti Kesäheinälle ja hän Neiti Kesäheinäkin rakastaa myös Juusoa, mutta ei ole vielä uskaltanut sitä Juusolle kertoa. Autossa elämän tärkeintä teemaa mietitään naisissa oikein kunnolla. Kesäheinä ei osaa oikein sanoa, miksi juuri Juuso, mutta luulee tietävänsä, miksi Juuso rakastaa juuri häntä. Varmaankin siksi, että hän Kesäheinä on niin kiva ja kaunis. Komppaan häntä. Vaikka lapsikin tietää jo sen, että kauniit saavat helpommin rakkautta osakseen kuin rumat, toivon, että hän näkisi itsensä jatkossakin kauniina ja kivana. Säilyttäisi tämän itsetunnon . Ja sen, että hän tahtoo kertoa kaikille kommuunin jäsenille tärkeimmät kuulumisensa. Siitäkin huolimatta, että pojat ovat ihan pihalla ja aikuisetkin vähän naureskelevat. Hänelle nämä tunteet ovat totta ja hänellä on jo ”niin ikävä Juusoa”.

Tiistaiaamuna Juuso hyökkää Neidin kimppuun ja sitoo tämän hyppynarulla pylvääseen. Neiti Kesäheinä ei millään lailla yritä edes piilotella onneaan tai esittää vaikeasti tavoiteltavaa. Herra Merirosvo ryhtyy puolustamaan sisartaan ja hyökkää vihollisjuuson kimppuun. Mutta Kesäheinä huutaa hätääntyneenä veljelleen: ”Ei ei, kyllä Juuso saa minut sitoa”.

Mutta voi pojat, miten raskasta on olla poika kommuunissa. Kaikesta on tapeltava, kun toinen saa tietynlaisen lautasen, on se ”ihan eppää” ja tuo lautanen kuuluisi oikeasti minulle. Sääliä he eivät juurikaan toisiaan kohtaan tunnu tuntevan: isompi antaa olan takaa sanansäilästä ja pienempi nyrkistä. Jäähyhuone on ahkerassa käytössä. Ensimmäisenä päivänä tunnen itseni valittavaksi jäkättäväksi ämmäksi. Alan hyperventiloida: ” ei saa, nyt irti, jos tämä ei heti lopu, niin yhtään Wiitä ei pelata eikä TV:tä katsota” jne. Päätän yrittää rauhoittua, kai itsekin voi jotenkin vaikuttaa siihen, kuinka mukavaa vaihto-oppilaana on. Voihan?

Viikon aikana zeniläistyn, osaksi väsymystäni, osaksi siksi, että kiljuvaksi ämmäksi en halua. Torstaina löydän lastenhuoneen lattialta jotakin märkää, en enää kilju ja totean tyynen huvittuneesti: ”Onkohan tuo pissaa vai mehua?” En saanut selvyyttä, että kumpaa. Kukaan muukaan ei tunnu tietävän – ei tietenkään. Sen verran olen kuitenkin huolestunut poikien kinastelusta, että soitan alueen päivähoitoja läpi. Onnistun saamaan Pikku-Wiille osahoitopäiväkotipaikan syksyksi. Saavatpahan pojat toisistaan ja tappelusta vähän lepoa. Ja muutenkin, viisivuotiaalle tekee hyvää olla ryhmässä. Jospa sieltä sitten niitä kaivattuja kavereitakin löytyisi.

Keskiviikkona raahaudun koko konkkaronkan kanssa avoimeen päiväkerhoon. Täällä on muitakin äitejä ja lapsia. Olen edelleen kömpelö noviisiäiti. Pikku-Wii haluaa minut mukaan vessaan. En ole osannut arvioida, kuinka kauna siellä menee. Tyynesti olen jättänyt kakki muut lapset pihalle ja kun tulen vessasta, huomaan kaikkien tulleen jo sisälle. Myös Neiti Kesheinän ja Herra Merirosvon – mutta CC. Kello istuu yksin hiekkalaatikolla. Nolona selitän eräälle äidille, että olen pestissä kovin kömpelö, koska olen juuri aloittanut vaihto-oppilaana. Katseesta huomaan, ettei vitsi mennyt perille. Tunnen itseni vieläkin omituisemmaksi pidemmälle pyhittyneiden äitien keskellä. Arvatenkin Pikku-Wii ja Herra Merirosvo eivät jaksa istua kauan toimintahetkessä hiljaa ja olen taas neuvoton. Satu on heistä liian tylsä ja olisi kiva päästä jo leikkimään. Yritän houkutella poikia leikkimään muiden lasten kanssa, täällä ei tarvitse olla kahdestaan. Mutta he valitsevat isossa joukossakin mieluiten tutun tappelukaverin. En voi ymmärtää.

Lähtiessä tekisi mieli sanoa lastenohjaajalle suomalaisittain: Kiitos ja anteeksi. Tyydyn kiitokseen ja vähän kyselen, miten pojat normaalisti kesäkerhossa leikkivät ja ovat. Kuulemma paremmin kuin nyt. Minun seurassa he uskaltavat myös rikkoa rajoja. Jään miettimään, aiheutanko minä tämän tappelubuumin. Ja kuinka isosta huomionkipeydestä tässä nyt taistellaan? Vai testaavatko he vain minun rajojani näin rankasti vai mistä tässä on oikein kyse? Lastenohjaajan mukaan nämä pojat ovat normaaleja poikia, joista ei tarvitse olla sen enempää huolissaan. Koska en ole koskaan ollut poika ja lapsena leikin vain tyttöjen kanssa, en todella osaa sanoa, onko tämä nahistelu normaalia. Minusta se ei vaikuta siltä. Poikien maailma on niin kummallinen.

Viikko kotiäitinä on avartava. Mieluusti olisin ollut pestissäni monessa mielessä parempi ja ennen kaikkea paremmalla tuulella. Neljän päivän jälkeen arvostan entisestään kotiäitejä, perhepäivähoitajia ja kaikkia lasten kanssa työskenteleviä. Eritoten kotiäitiys vaatii psyykkisesti hyvää kuntoa. Täysin vaihto-oppilaana en ollut, sillä perjantaina tein ”oman alani töitä”: hautaansiunasin mummini. Vaihto-oppilasviikon illat suunnittelin ja kirjoitin siunauspuhetta ja koko toimitusta. Tämä ehkä entisestään kuormitti muutenkin erikoista viikkoa.

Vaihto-oppilasviikon vaihtuessa normaaliin työviikkoon lapset olivat yhä hengissä, Juusosta ei enää puhuttu, Pikku-Wiin kaksi hammasta heilui, mummi oli saatettu haudan lepoon, Victoria ja Daniel olivat saaneet toisensa, jalkapallon MM-kisoissa oli kuulemma tehty lukuisia maaleja, mies parantunut vatsataudista ja minä lihonut kaksi kiloa. Viikko sitten maanantaina kaupasta ostetut vessapaperit lojuivat edelleen eteisen lattialla: Herra Kaaos voitti tämän erän. Maanantaina töissä kerroin rauhassa kahvikupposen äärellä vaihto-oppilasviikostani. Työkaverit hymyilivät.

Ankeuttaja

Hänet voi kohdata missä vaan ja milloin vaan – ja yleensä hän iskee puun takaa. Hän osaa yllättää myös, vaikka olisikin tuttu.

Jos olet hänen luonaan kylässä, ihmettelet pian, miksi ylipäänsä tulit. Vaikka hän olisi itse pyytänyt sinut käymään, hän osoittaa monin eri tavoin, ettet ole tervetullut. Useimmiten hän häipyy näköpiiristäsi autotalliin tai vaikka kauppaan, jonnekin missä hänen ei tarvitse olla kanssasi. Tai sitten hän osoittaa vimmatunlaisella vihaisella työnteolla ja siivoamisella, että olet tullut sotkemaan hänen elämänsä järjestyksen. Kun heräät klo 8.30, hän luettelee listan asioita, joita hän on jo aamutuimaan ehtinyt tekemään. Jos pyydät saada auttaa, hän osoittaa pian, että olet auttanut väärin. Jos täytät tiskikoneen, hän täyttää sen perässäsi uudestaan ja saattaa myös opastaa täyttämisessä. Tai jos olet pilkkonut hänelle puita ja laittanut ne omasta mielestäsi siistiin kasaan, hän purkaa pinon ja lataa sen uudelleen. Jos pyydät saada auttaa ruoanlaitossa, saat pian kuulla, että käytät liikaa astioita, olet tehnyt liikaa ruokaa tai liian juhlavaa. Vaatimattomampi olisi ollut parempi. Hän ei voi sietää tuhlailevaisuutta.

Kehuja ja kiitosta on turha häneltä odottaa, mutta kritiikin kohteena olet hänelle mainiota riistaa. Kritiikki osoitetaan usein julkisesti. Hänen mielestään on täysin oikeutettua huomauttaa, jos olet lihonut tai et ole saanut opintojasi päätökseen tai sinulla on puhevika. Mikäli olet joutunut lonkkaleikkaukseen, hän kysyy, mikäs vanhus sieltä köpöttelee. Jos annat hänelle palautetta siitä, että tuollainen arvostelu on loukkaavaa, hän ihmettelee suureen ääneen, kun ei huumoria ymmärretä tai varsinkaan kritiikkiä siedetä. Sitä paitsi hän vain haluaa kasvattaa.

Häntä itseään ei saa kritisoida. Yleensä hän on saavuttanut sellaisen aseman ja yhteisön sanattoman sopimuksen, ettei kukaan uskalla niin tehdä. Hän osaa kostaa ja on saanut muut omalla omituisella tavallaan uskomaan olevansa sietämättömyydessään korvaamaton. Mutta jos joku tietämättömyyttään tai uhkarohkeuttaan sanoo hänelle poikkipuolisen sanan, hän joutuu mustalle listalle – ikuisesti. Hän tietää olevansa täydellinen.

Lapsia hän ei siedä. Varsinkaan pieniä ja villejä. Hiljaiset ja näkymättömäksi alistetut vielä menevät, sellaiset jotka eivät häiritse hänen valmista maailmaansa. Jokaisen yksivuotiaankin tulisi elää niin kuin hän. Siksi hän ei poista arvokkaita posliiniesineitä taaperoikäisen korkeudelta. Kyllä lapsen on opittava pienestä pitäen varomaan. Muistoesineiden takaa hän saa hyvän syyn taas arvostella lapsen vanhempia huonosta kasvatuksesta.

Yleensä hän inhoaa taiteita ja muuta kummallisuutta, johon uskonto myös lasketaan. Elämää on hallittava, ei antauduttava hölynpölyn vietäväksi. Jos hän sattuu kuitenkin olemaan uskonnollinen ja peräti hengellinen työntekijä, hänen jumalansa peräänkuuluttaa sääntöjä ja kuria. Armon hän mainitsee silloin kun hän tahtoo muistuttaa armon väärinkäytöstä. Armo ei totisesti kuulu kaikille eikä sitä ilmaiseksi jaella.

Hän ei yleensä vieraile muiden kotona, mutta jos hän sattuu niin tekemään, muistuttaa hän suoraan tai ikään kuin seinille ääneen puhuen isäntäväen vääristä ratkaisuista ruoan, sisustuksen ja ylipäänsä elämäntavan vuoksi. Sama pätee matkusteluun. Se on hänestä rahantuhlausta ja sen kerran kun hän on ulkomailla käynyt, olivat nämä muukalaiset tehneet kaiken väärin: Talot ja sillat oli väärin rakennettu, ruoka pahaa ja ihmiset liian lai hoja, lihavia tai väärän värisiä. Ja puhuivat kummallisesti. Hän ei voi ymmärtää, miten jotkut kuskaavat vuodesta toiseen rahansa tällaiseen humpuukkiin. Tämänkin matka-ajan olisi voinut käyttää rikkaruohojen kitkemiseen. Onneksi Suomessa tai ainakin hänen omassa kodissaan asiat ovat paremmin. Kotiin palattuaan hän kokee hetkien helpotusta siitä, että saa noudattaa turvallisia rutiinejaan ja tampata matot lauantaisin klo 10.00 oli päivä sitten joulu tai juhannus. Rutiinit pitävät hänet kasassa.

Toki elämä tuo hänenkin eteensä ennalta arvaamattomia asioita ja on tuonutkin aikoinaan jotakin niin ennalta arvaamatonta ja kauheaa, että sen kauheuden uudelleen avaamiseen ja ekäsittelyn pakenemiseen hän käyttää paljon energiaa. Ei hänkään ole aina ollut ankeuttaja, mutta jokin ajaa hänet ikuiselle pakomatkalle. Kaikki ennalta arvaamaton, kuten lapset ja toisenlainen tapa täyttää tiskikone muistuttavat hämärästi jostakin tästä syvälle tiedostamattomaan painetusta. Se hermostuttaa häntä ja siksi se on työnnettävä pois. Niin hän elää kunnes jälleen tapahtuu jotakin megaoutoa, jota hän ei saa siivoamalla ja huutamalla vaiennettua. Se jokin voi olla sairaus tai läheisen kuolema, tai se, että puoliso ei jaksa enää olla syypää hänen tai heidän yhteisiin ongelmiinsa, saa tarpeekseen ja jättää hänet. Tai se voi olla hänen oma pahimmanlaatuinen moka, joka pakottaa myöntämään oman heikkouden ja riittämättömyyden. Mutta voi olla, ettei hän tartu tähänkään lahjaan, vaan löytää syyn tapahtuneeseen jälleen kerran jostakusta toisesta. Näin voi helposti käydä, sillä hänen on vaikea erottaa, mistä muut alkavat ja mihin hän loppuu. Mutta toisinkin voi käydä. Muutos voi olla aina myös mahdollinen – mutta vaikea.

Jäähyväiset hänen kanssaan ovat mielenkiintoisia. Manipuloinnillaan hän voi saada kanssamatkustajan sopertamaan lähtiessä jotakin sellaista kuin, ”anteeksi, että meillä oli väärää ruokaa tai anteeksi, että tulimme aiheuttamaan sinulle niin paljon vaivaa”. Usein hänelle tekisi mieli sanoa: ”Olen pahoillani, että olet tuollainen. Jos en ole varuillani, imet minusta kaiken elämänilon. Mutta olen oppinut selviytymään sinusta kasvattamalla tarpeeksi nahkaa, enkä päästä sinua lähelle sieluani. Aina en ole ollut näin varuillani ja silloin olet imenyt minut mukaan kammottavaan maailmaasi. Nykyään muistan rukoilla itselleni suojelusta, se auttaa”.

Lähtiessä on vaikea keksiä sopivia sanoja. Hei hei, hyvää matkaa ja aurinkoista kesää ovat hyväksi todettuja, neutraaleja mutta kuitenkin positiivisia. Ja sitä hänelle todella toivon: paljon aurinkoisempia päiviä. Toivotukseni taitavat olla hukkaan heitettyjä sanoa, sillä hän ei taida osata auringosta paljonkaan nauttia.

Tapaamisten jälkeen tulen aina surulliseksi. Hän tekee kaikkensa, ettei hänestä vain tarttisi välittää himpun vertaa. Mutta en usko, että sellainen tarve voi syvimmiltään olla kenenkään toive. Olen yrittänyt välittää ja olla välittämättä. Joskus kun olen päättänyt jättää hänet ylhäiseen yksinäisyyteensä, olenkin nähnyt hänen muurissaan pienen pienen toivoa antavan reiän, pienen inhimillisyyden ja heikkouden häivähdyksen. Toivon, että se pienen pieni merkki saisi kasvaa ja murtua lisää. En kirjoittaisi hänestä, jos hän olisi vain yksi miljardista. Hän on kovin kovin yksin, mutta olen tavannut hänet usein. En ole tavannut läheskään kaikkia maailman ihmisiä, siksi luulen, että hän on vielä aika monessa muussakin paikassa.

Väärinkäsityksiltä välttyäksemme on vielä todettava, ettei ankeuttaja tietääkseni asu Villa Sukassa. Niin, ellen sitten itse ole saanut tartuntaa. Ankeuttajia on kovasti liikkeellä ja tauti on salakalavan tarttuvaa, siksi siltä ei koskaan voi liikaa suojautua. Tauti tappaa hitaasti mutta varmasti.

Mummi

Mummi on vihainen. Se on outoa ja pelottavaa. Mummi ei ole koskaan vihainen. En tunne tällaista mummia. Hänen mielestään olen käyttänyt liikaa shampoota hiusteni pesuun. Ja aiemmin päivällä olen tiputtanut kuistin ikkunan hurjassa hippajuoksussa.
Lähtiessä hän kuitenkin halaa ja alkaa yllättäen itkemään, hänelle tulee kuulemma niin ikävä minua. Olen hämmentynyt enkä tiedä mitä sanoa tai tehdä. Ainakaan mummi ei ole siis enää minulle vihainen. Mummi on ainoa, joka sanoo minulle lapsena tällaisia. Siksi kai mummista on helppo pitää.

Jouluksi tulevat mummin neulomat sukat tai lapaset tai molemmat ja synttäreiksi ja nimipäiviksi hienot isot kortit, joissa lukee mummin käsialalla Paljon Onnea. t. Mummi ja Kalevi. Kalevi on isän nuorin veli ja aikuinen ja omillaan elävä. Mutta niin kauan kun ihminen ei ole naimisissa, hän kuuluu samaan perhekuntaan, eikä avoliittoa lasketa.

Kun mummi tulee meille, hän on kylässä monta päivää. Mummi on odotettu vieras. On kivaa, että hän viipyy pitkään. Tuliaisiksi hän tuo leipomiaan karjalanpiirakoita. Kukaan ei leivo niin hyviä piirakoita kuin mummi. Koulussa saan aiheesta väittelyn aikaiseksi luokkakaverin kanssa. Hänen mumminsa tekee kuulemma vielä parempia. Tiedän olevani oikeassa, vaikka en saakaan kaveria puolelleni. Kun mummi on meillä, pelaamme Kimbleä ja Afrikan tähteä. Minä voitan aina, siksikin mummista on helppo tykätä.

Joskus mummi alkaa yllättäen itkeä jonkun sukulaisen kovaa kohtaloa ja hän puhuu suureen ääneen Suuresta Kirjasta, siitä Raamatusta. Minua vaivaannuttaa. Koska en tiedä, mitä nyt pitäisi sanoa, minua alkaa myös omituisesti naurattamaan. En ole tottunut, että joku puhuu näin arkipäiväisesti Raamatusta tai, että aikuinen ihminen itkee näin avoimesti.

Mummia ja mummolaa on vaikea erottaa. Kun ajattelen mummia, näen mielessäni Onkamon ja mummin talon. Hassua, miten joku ihminen voi linkittyä niin voimakkaasti tiettyyn paikkaan. Onkamo on samaan aikaan lämmin ja jännä. Ison tuvan leivinuunissa on aina ruokaa lämpiämässä tai vähintäänkin kahvi keittimessä tippumassa. Tuvan nurkassa istuu joku mummin naapureista, häntä ei ajeta pois, vaikka lapset ja lapsenlapsetkin ovat tulleet. Kaikki saavat tulla. Yleensä Onkamossa on kesä ja aurinkoista. Myös serkkuni ovat siellä kaikki. Mummolan vintti houkuttelee kertomaan kummitusjuttuja - varsinkin sateella. Mutta kun ukonilma kovenee ja salamoi, kipuamme suosiolla tupaan varmistamaan mummilta, että eihän salama iske tähän taloon. Mummi vakuuttaa, ettei iske. Minä uskon mummia.

Toisin kuin äitiä, mummia ei haittaa, vaikka puemme hänen mekkojaan ja alushameitaan päälle ja pidämme ”esityksiä”. Minulla on mummilta peritty yöpaita edelleen käytössä. Se sopii minulle hyvin: Yöpaidan lisäksi olen perinyt mummilta pituuden ja ruumiinrakenteen.

Ukkia en ole koskaan tavannut, hän kuoli silloin kun isä oli kuusitoista ja mummi kolmekymmentäviisi. Ukin dramaattista moottoripyöräonnettomuutta aikuiset muistelevat yleensä silloin kuin lapset ovat jo nukkumassa ja ollaan otettu yömyssyt. Minua kiinnostaa aikuisten jutut ja hiippailen mukaan kuuntelemaan, eivätkä ne aja minua pois . Olen kuullut tarinan monta kertaa ja aina haluan kuulla sen uudelleen. Ukki on sankari, joka teki paljon töitä ja oli aina samalla hauska ja kiva. Ukista ei kukaan koskaan ole puhunut pahaa. Ei koskaan. Kun minä olen aikuinen ja mummi jo hieman dementoitumaan päin, hän muistelee kaihoten ukkia ja pitää kunnia-asiana sitä, että on ollut yhden miehen nainen. ”Olisihan noita kosijoita ollut, vaan minä annoin kaikille rukkaset”, toteaa mummi topakkana ja harmittelee sitä, ettei saanut elää Einon kanssa pidempään. ”Hyvähän meidän olisi tässä ollut”, jatkaa hän. Niin minäkin luulen. Arvostan mummin uskollisuutta, vaikka itse olisin luultavasti valinnut toisin. Luulen, että Eino olisi suonut mummille vähän vähemmänkin yksinäisiä iltoja seuraaviin 49-vuoteen, jolloin hän ei enää voinut olla mummin iltoja lämmittämässä. Mutta mummin sydän oli sitkeä tässäkin asiassa.

Kun mummi joutui terveyskeskukseen lonkkaleikkauksen jälkeen, hänen huonetoverinsa pälpätti yhtämittaa. Ja kun mummi hermostui ja käski häntä olemaan hiljaa, iski lääkäri mummiin sellaisen piikin, joka pisti hänet loppuelämäksi hiljaiseksi. Maallikkona ei voi ymmärtää, miksei hiljaisuuspiikkiä annettu hänelle, joka sitä olisi enemmän tarvinnut. Pälpättäjä sai jatkaa juttujaan. Seuraavat kahdeksan vuotta mummi vain makasi ja odotti. Hiljaisuuspiikki oli hoitovirhe. Mutta mummin sydäntä se ei hiljentänyt.

Mummi nukkui eilen pois.

Niin vaikka mummista on puhuttu imperfektissä jo monta vuotta. En ymmärrä, miksei hän päässyt lepäämään taivaallisiin onkamoihin jo monta monta vuotta sitten. Mutta minä ymmärränkin maailmankaikkeudesta kovin vähän. Tänään olen onnellinen mummin puolesta. Hän on vihdoin päässyt perille rakkaidensa luokse. Perille Rakkauden luokse.

Tänään muistelen hymyillen mummin aitoutta ja tapaa olla aikuinen. Arvostan niitä, jotka uskaltavat hämmentää muodollisuuden pakkaa ja näyttää tunteitaan. Ja niitä jotka puhuvat muittamutkitta Suuresta Kirjasta. Jotakin sellaista toivoisin voivani itsekin olla. Mummi oli ehkä kuitenkin avoimempi kuin minä osasin olla hänelle. Monen muunkin nykylapsen lapsen tavoin, ajattelin, että mummia on parempi suojella– omalta monimutkaiselta ja nykyaikaiselta maailmalta. Viimeisinä vuosina suojelin itseäni myös mummilta. Mummi ei ollut enää se mummi, jonka olin tuntenut. Oli helpompi olla menemättä ja katsomatta, kohtaamatta. Vierauden muuri oli liian paksu murrettavaksi. Olisiko mummi tehnyt samoin minulle? Enpä usko. Tänään tunnen syyllisyyttä, niin kuin ihmiset kai useimmiten juuri nyt. Kuolema saa sen aikaiseksi; tein liian vähän, kävin katsomassa liian vähän, välitin liian vähän, olen huono ihminen. Syyllisyyttä ei saa puhuttua pois pitkillä matkoilla ja vähillä lomilla.

Itsesyytöksien keskellä muistot ja kiitollisuus nousevat myös pintaan. Olen iloinen, että saan olla jostakin kotoisin. Enkä mistä tahansa. Mummin juuret ovat mielenkiintoiset ja vahvat. Rakkaus on tallella – ja se on väkevämpi kuolemaa.

Salaisuuslapset

Olipa kerran nainen, joka ei voinut pitää synnyttämäänsä lasta. Olipa kerran samaan aikaan nainen ja mies, jotka eivät saaneet biologista lasta ja olipa kerran pieni vastasyntynyt poika, joka etsi kotia.

Olipa sitten onneksi sosiaalityöntekijä, joka johdatti nämä kohtalot yhteen. Hän antoi pienen pojan pariskunnalle ja ohjasi heidät saman tien vertaisryhmään, jossa oli muitakin samalla tavoin perheeksi tupsahtaneita. Kaikki koolle kutsutut olivat odottaneet adoptiolasta ulkomailta, mutta kaikille olikin sitten adoptioneuvonnan loppuvaiheessa tarjottu yllätysvauvaa Suomesta. Ryhmän nimeksi annettiin A-ryhmä. Myöhemmin ryhmä on kasvanut thaimaalaisilla ja etelä-afrikkalaisella pikkusisaruksilla.

Viiden vuoden jälkeen on hyvin vaikea kuvitella elämää ilman ”taivaasta tipahtanutta” poikaa ja ilman A-ryhmää. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään, omien salaisuuksiensa ja kysymystensä kanssa, se on niin arvokasta, ettei sen arvoa oikein osaa edes sanoa.

Täällä me olemme jokavuotisella ”kevätristeilyllä”. Tällä kertaa risteilemme Ikaalisissa ja käymme läpi kuulumisiamme. Adoptioperhe on samanlainen perhe kuin keskimäärin perheet yleensäkin. Niissä mietitään, mitä tänään syötäisiin, tapellaan, sovitaan ja kasvetaan yhteen perheeksi erinäisten mutkien ja suorien kautta. Ja koska esikoisen tehtävä on tehdä aikuisista vanhempia, nämä yllätysvauvat todella järjestävät meille hämmentäviä yllätyksiä pitkin matkaa – niin kuin missä tahansa perheissä. Ja kuitenkin jokaisen meidän perhe-elämän keskellä on jokin lisä, jokin salaisuus.

Täällä risteilylläkin me vanhemmat pohdimme sitä, mikä omasta hämmennyksestämme johtuu lapsen erilaisesta temperamentista tai kulttuuritaustasta ja mikä siitä, että jokaisella lapsellamme on varhaisissa kiintymyssuhteissaan katkos. Kuinka ison jäljen ja millaisen se on jättänyt? Me emme tiedä. Mutta sen tiedämme, että jokainen näistä lapsista kantaa salaisuutta mukanaan. Juuret jäävät osittain aina hämärän peittoon. Jokainen heistä tulee kohtaamaan omat salaiset juurensa tavalla tai toisella. Ennemmin tai myöhemmin heidän on tunnetasolla kohdattava tosia-asia, että heidän biologinen äitinsä antoi heidät pois. Heidät on hylätty. Se on meidän perheille samalla sekä hyvin surullinen että hyvin iloinen asia. Mutta lapsen surulle on annettavaa tarvittaessa myös tilaa. Vuosien varrella olemme pohtineet, miten olemme lapsiemme tukena silloin, kun kaikkiin juurikysymyksiin ei koskaan tule vastauksia? Miten auttaa lasta elämään salaisuutensa ja pettymystensä kanssa? Salaisuuksien verkkoa on ainakin yritettävä purkaa ja aikuisina meidän olisi osattava kantaa lapsiemme varhaisiin vaiheisiin liittyvä tarina voivottelematta sitä liikaa. Valheessa eläminen tai voivottelu ei ole kenenkään etu, siksi näille lapsille on jokaiselle kerrottu mahdollisimman ehjä tarina heidän syntymästään ja perheeseen tulosta – niin ehjä ja tosi kuin jokaisen tarinasta voi vaan kertoa.

Pikku-Wiille on kerrottu, että hän on kasvanut masuäidin vatsassa, sitten hän on ollut sijaisäidin luona ihan pikkiriikkisenä vauvana ja sieltä äiti ja isi hakivat hänet autolla kotiin. Kun häneltä kysyy, miltä hänestä tuntuu, että hän on tullut näin meidän perheeseen, hän vastaa ”kivalta” ja haluaa, että koko perhe tekee yhteishalin. Jokin tässä alkutarinassa herättää halimisrefleksin, enkä ihmettele. Hän ei ole vielä alkanut kysymään taustastaan sen enempää, mutta hänelle perheen muodostus näin on aivan luonnollinen asia. Hänen ei tarvitse lukea sosiologian oppikirjoista erilaisten perheiden syntyhistoriasta, hän elää sitä, on aina elänyt. Sitä paitsi hän on tullut maailmaan samoin kuin nämä muutkin A-ryhmäläiset. Ei hän niin kummallinen ole. Tosin hän oli kertonut Nytriitille, että CC Kello on tullut Nytriitin masusta, mutta hän Pikku-Wii on tullut suoraan taivaasta :)

Jotkut säälivät meitä, ainakin siitä, ettemme ole saaneet kokea syntymän ihmettä . Mutta jotkut myös kadehtivat. Jaettua vanhemmuutta ei kuulemma esiinny niin luontevasti muissa kuin adoptioperheissä, totesi tuohtuneena eräs uupunut ystäväni. Se voi olla, tai ainakin jaettuun vanhemmuuteen on helpompi kasvaa, kun imetys ei ole ollut mahdollista. Surumielisyys ja kateus ovat luonnollisia tunteita, joita molempia olen minä myös joskus kohdannut tarkkaillessani ns. normiperheiden elämää . Toisen elämässä on joskus jotakin, jonka luulisi tuovan itselle palapelin puuttuvan palan. Oletus puuttuvasta palasta on tietysti harhaa. Erilaisten harhojemme kanssa me täällä vaeltelemme, eihän elämän palapelin kuulukaan olla valmis vielä pitkään aikaan. Joka väittää saaneensa elämänsä täysin valmiiksi, on luultavasti kuollut. Henkisesti tai fyysisesti.

Risteilyn jälkeen tunnen itseni taas aavistuksen kokonaisemmaksi. Palapelini palat ovat jälleen vaihtaneet kohtaamisten myötä jotenkin paikkaa. Tiedän, että adoptiovanhempana olen vastuussa siitä, ettei lapseni saisi lisää traumoja – ja kuitenkin tulen kolhuja hänelle antamaan. Se on tehtäväni äitinä. Lasta ei voi elämältä säästää. Omien pettymysteni ja itseni sietoon tarvitsenkin tätä ryhmää jatkossakin, sen tiedän. Ryhmässä on voimaa. Ilman A-ryhmää meidän perheen elämästä puuttuisivat juuri nämä thaimaalaiset, etelä-afrikkalaiset, pohjalaiset ja helsinkiläiset värit. Sitten olisi ehkä joitain muita värejä, mutta nyt tuntuu, että olisipa se vaan kovin harmaata.

Äitienpäivä

Vuosia tämä päivä oli vuoden ikävin päivä, ei ollut äitiä, ei anoppia, eikä varsinkaan lasta, miksi siis edes viettää koko äitienpäivää. Tänään on toisin.

Tänään olen äiti sinun haudallasi poikani kanssa syömässä eväitä. Toimme sinulle valkovuokkoja, vähän keksejä ja hapankorppuja. Yleensä kai haudalla ei pidetä eväsretkiä, mutta olen varma, että sinun haudallasi eväitä saa ja voi syödä. Esittelen sinulle uunituoretta äitienpäivälahjaani: Hello Kitty -rannekelloa. Eikö olekin hieno? Sinä et varmaankaan saanut koskaan tällaista lahjaa ainakaan meiltä lapsilta. Kenellekään meistä ei olisi tullut mieleen ostaa sinulle tällaista.

Kerron Pikku-Wiille, että on harmi, ettette te saaneet oppia tuntemaan toisianne. Olen varma, että teillä kahdella olisi synkannut. Mutta kaikkea ei voi elämässä saada, pitää olla iloinen, jos on saanut edes hetken pitää jotakuta lähellään. Siksi jokainen hetki on tärkeä, tämäkin eväsretki haudalla on juuri sitä. Vaikka ei se kenenkään lähellä eläminenkään aina niin helppoa ole, sinulla ja minullakin taisi mennä paremmin sitten, kun minä en enää asunut kotona. Mutta tänään en kerro lapselleni meidän erinäisistä vaiheista, kerron hänelle, että sinä olit hyvä leipomaan. Ja jos meillä olisi mukanamme sinun tekemäsi eväät, niin me söisimme itse tehtyjä pullia ja sämpylöitä. En ymmärrä miten jaksoit joka viikko niitä tehdä. Joka viikko oli erikseen pullapäivä, erikseen sämpyläpäivä ja erikseen vielä lauantain pizzapäivä.

Ja kun olen päässyt muisteluiden vauhtiin, kerron kuinka sinä pidit kukista ja osasit niitä hoitaa - paljon enemmän kuin minä . Siinä te kaksi mummu ja lapsenlapsi olisitte ainakin yhteisen kiinnostuksen äärellä. Voisitte haistella kukkia, hoitaa niitä ja puhua niistä. Se olisi varmasti teistä mukavaa puuhaa.

Monta kertaa olen kaivannut sinua, varsinkin siitä saakka, kun minusta tuli äiti. Haluaisin tietää, mitä me teimme yhdessä ja millainen minä olin kulloinkin oman lapseni ikäisenä. Isä ei oikein tunnu muistavan, mutta sinä muistaisit, siitä olen varma. Minä ihmettelen usein lastani, välillä ylpeänä, välillä vähemmän ylpeänä. Lasten tehtävä on kasvattaa meitä äitejä, eikö niin? Tällä viikolla viimeksi en oikein tiennyt mitä sanoa, kun Pikku-Wii esitteli minulle kerhokaveriaan:” Tässä on äiti nyt se Atte, joka aina kiusaa meitä ja varsinkin Herra Merirosvoa”. Minä en olisi koskaan lapsena tai aikuisena esitellyt sinulle ketään tuon tapaisesti. Enhän? Minä olin lapsena varsinkin ihan yliarka ja siksi ajattelen, että Wii on kyllä rohkea poika. Olitkohan sinä joskus minusta ja meistä lapsistasi ylpeä? Siihen aikaan ei ainakaan lapsille ollut tapana tyytyväisyyksistään kertoa. Mutta muistan kuinka hyvältä minusta tuntui kun kerran jo aikuisena sain hyvän kesätyöpaikan ja sinä sanoit, etteivät ne parempaa työntekijää olisi voineet saadakaan. Niinpä, olenkin aina satsannut työhön. Siinäkin olen aika erilainen äiti kuin sinä.

Sinä sanoisit minulle nyt, että teen liian pitkiä työpäiviä ja muutenkin minulla on liikaa kaikkea mielessä. Siinä sinä olet varmaankin oikeassa. Varmaan enemmän pitäisi osata olla. Minulla on aika monia muitakin rooleja ja tehtäviä kuin olla äiti. Ja siksipä siksi ihmettelen sitä, miten jaksoit olla 16 vuotta kotona vain meitä lapsia ja hoitolapsia varten. Minusta ei olisi siihen. Tarvitsen aikuiskontakteja ja kun minulla on muutakin elämää, jaksan paremmin olla myös äiti pojalleni. Mutta sinä halusit keskittyä todella äitinä olemiseen. Olen tarkistanut tämän isältäni – ja kotiäitiys oli sinun oma valintasi. Nostan sille hattua.

Tässä haudalla en voi olla miettimättä, että en tiedä sinusta esimerkiksi sitä, miksi sinä valitsit niin: itsesi vuoksi vai meidän. Luulen, että meidän. Olit aika uhrautuvaista sorttia. Välillä liiaksikin. Mutta en tiedä lopullista syytä valinnallesi, tälle tai monille muillekaan. Toista ihmistä ei voi täysin tuntea, vaikka olisi asunut hänen kanssaan ja olisi hänestä kotoisin. Samoin on lapsenkin kanssa. On harhaa kuvitella tuntevansa hänet täysin, tai tietävänsä aina mikä on hänelle parasta.

Mutta siinä me äiti olemme samanlaisia, että me haluamme ottaa lapsistamme selvää. Tänään arvostan sitä, että sinä tulit hakemaan minua teininä kaupungilta kotiin, kun minua ei alkanut kuulumaan ja odotit ja valvoit aina siihen saakka, että olin kotona. Vaikka silloin olit mielestäni tietenkin kaikista kaikista kalkkiksin ja idiootein äiti koko maailmankaikkeudessa, nyt ajattelen, että se oli välittämistä. Nyt ymmärrän sinua. Minäkin tekisin juuri niin, valvoisin ja odottaisin lasta kotiin- ja tarkistaisin kunnon. Niin, koska on se ainainen huoli toisesta. Se ei kai lopu koskaan? Toivottavasti sinä olet nyt kuitenkin jo lakannut huolehtimasta minusta.

Vaikka en sinua kaikissa asioissasi ymmärrä, niin kuin et sinäkään minua, olen varma, että sinä yritit äitinä parhaasi– ja vähän ylikin. Sen täytyy riittää. Sen suurempaa jälkeä ei kai kukaan voi toiseen jättää, kuin äiti lapseensa. Meillä äideillä on hurjasti valtaa. Sinun jäljestäsi iso kiitos. Taivaassa toivottavasti tavataan! Siellä voitte sitten Pikku-Wiin kanssa hoidella yhdessä taivaallisia kukkasia ja tutustua toisiinne.

Nähdään,
tyttäresi Retriitti