Totta kuin rotta

Pikku-Wii katsoo syyllisenä eteensä, eikä osaa selittää, miksi on lyönyt Herra Merirosvoa. Lyöminen on ehdottomasti kielletty ja siitä joutuu jäähylle . Jos on viisi vuotta, selviää viidellä minuutilla. Jos minä löisin jotakuta Villa sukan asukasta tai vierasta, joutuisin vaatekaappiin miettimään 37 minuutiksi. Sellaiset ovat säännöt. Tosin minusta olisi mukavaa istua puolisen tuntia rauhassa yksikseni. Toistaiseksi en ole kuitenkaan alkanut lyömään ketään, saadakseni omaa aikaa ja rauhaa:).

Mutta moninaiset ovat syyt lyömiseen ja muihin ei-hyväksyttäviin käyttäytymisiin. Lapsena minulla oli tapana valehdella vanhemmilleni luokkakavereitteni koenumeroita numeron alaspäin – varsinkin jos olin itse saanut numeroksi 8 tai huonomman. Jos olisin jäänyt kiinni ja minulta olisi kysytty, että miksi näin teet, en olisi osannut kertoa. En osannut tulkita, että halusin hyväksyntää vanhemmiltani ja yritin säästää heitä pettymykseltä, että en olekaan kympin tyttö. En valehdellut tuhmuuttani, vaan pelkuruuttani. Jos olisin kertonut totuuden, vanhemmat olisivat suuttuneet ja sitä taas pelkäsin paljon.

Jäähyn jälkeen pakkaudumme autoon oman perheen kanssa ja jatkamme lyömisepisodin käsittelyä. Pikku-Wii on piinapenkissä ja yrittää sopertaa, mitä tilanteessa tapahtui. Sanomme Köyhän Ritarin kanssa uudestaan ja uudestaan, että aina pitää puhua totta ja valehdella ei saa. Valehtelu on pahempi kuin lyömisen tunnustaminen. Toki tiedämme, ettei totuuden puhuminen ole aikuisillekaan helppoa. Jos on mokannut ja virheen myöntäminen kirpaisee jokaista.

Tilanne on vaikea meille kaikille ja Pikku-Wii puhuu hiljaa ja yrittää muistella: ”Meillä oli dinosaurukset käsissä ja mun dino lensi ja sitten minä löin Herra Merirosvoa”. Mutta miksi? Tekikö Herra Merirosvon dino tai Merirosvo itse jotakin ensin? Ei tehnyt. Tämä on jo huolestuttavaa, jos lyö ilman syytä. Pitkän selvityksen jälkeen alan tuntea sääliä sopertavaa lasta kohtaan ja hän saa sanottua, että Herra Merirosvon käsi oli vain siinä. Oliko lyöminen vahinko? Miksi hän on sitten niellyt syyllisen roolin ja istunut rangaistuksena syyttä? Vai onko syyllisyytensä myöntäminen vain niin kamalan vaikeaa, että on helpompi keksiä valkoinen valhe Herra Merirosvon kädestä ”siinä vain”? Vahingossa lyöminen ei ole kuitenkaan niin paha kuin tahallaan lyöminen, sen tietää lapsikin. Toivoisin, että lapseni osaisi olla totta, niin totta kuin vain voi. Että vanhemmille ei tarvitsisi esittää jotakin muuta, mitä sisimmässään kokee olevansa.

Yksi lempiraamatunkohtani on Jeesuksen sanat: Totuus tekee teidät vapaaksi. Mutta totuuden selvittäminen on vaikeaa. Miksi löit, on liian vaikea kysymys viisivuotiaalle. Mitä tapahtui kysymykseen on helpompi vastata. Samaa miksi kysymystä yritän selvittää asiakkaitteni kanssa; miksi petit, miksi huudat, motkotat tai et osallistu kotitöihin. Selvitystyö on pitkällinen prosessi ja kovin vaikea usein myös aikuisille.

Ihminen joka ei koskaan kohtaa tai edes yritä kohdata totuutta itsestään ja sen pimeistä puolista, jää jotenkin vajaaksi mörökölliksi, joka päästää suustaan sammakoita ja valkeita valheita, joita ei itsekään toivoisi kuulevansa. Niitä vain tulee. Kun sielu on etääntynyt tarpeeksi omista puheista, kulkee omissa harhoissaan ja itse luodussa ”totuusmaailmassa”. Totuushan on sitä, minkä uskot todeksi. Minä uskon, että itsensä kanssa on helpompi elää, jos ei tarvitse valehdella. Ja jos oppii olemaan valehtelematta lapsena, rehellisyys on luultavasti helpompaa aikuisena. Ilman rakkautta ei ole mahdollista olla totta. Jos vain sanotaan julmasti, sä mokasit, sä olet ihan läpimätä, siihen murtuu, eikä sanominen rakenna. Sydämen ympärille tarvitaan kokemus siitä, että mokasta huolimatta on hyväksytty.

Pikku-Wii alkaa itekä lohduttomasti. Koska olemme autossa, en voi ottaa häntä syliin, mutta kädestä otan kiinni. Pikkuhiljaa itku lakkaa, pian nauramme yhdessä. Emme vieläkään tiedä oliko lyöminen tahallista vai vahinko. Asiakas itkee vastaanotolla ja sanoo, että vaikka elämä on edelleen sekaisin, on helpottunut olo. Itku tekee paljaaksi, jaettu salaisuus muuttuu yhteiseksi ongelmaksi ja sen kanssa on helpompi elää. Totuus todella vapauttaa. Tämä siitä huolimatta, että moni asia jää yrityksistä huolimatta salaisuuden peittoon eikä valkene vasta kuin ehkä tuonpuoleisuudessa.

Jokaisella meillä on omat totuuskäsitykset: Tontilla siivotessa näin ison rotan ja pelästyin. Mies väitti, ettei se ollut rotta vaan sammakko. Ehkä se oli sammakko, mutta minulle se oli rotta. Niin kauhea se oli. Näin on myös meidän henkisten rottiemme kanssa.