Synodaalia

Olen istunut kaksi päivää Helsingin tuomiokirkossa Helsingin hiippakunnan papiston kanssa synodaalikokouksessa. Papittomaan säätyyn kuulumattomat kaverit ja tuttavat ovat ihmetelleet omituista synodaali-sanaa. Joku kuuli sen olevan syanidi-kokous. Minua hymyilyttää. Synodaali tuntui minusta jo ihan luontevalta sanalta. Olen papillistunut?

Nykyisen kirkkojärjestyksen mukaan (KJ 18:9) piispa kutsuu hiippakuntansa papit ja lehtorit vähintään joka kuudes vuosi synodaalikokoukseen. Kokouksen tehtävänä on käsitellä teologisia kysymyksiä, seurakuntien hoitoa, sekä muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita.

Tämänkertaisten kokoontumisajojen teemana on: ”Kristus. Nyt. ” Tuomiokirkon ovelta silmiin pistää mustiin pingviinipukuihin pukeutuneiden hahmojen joukko. Mieleeni tulee muutama vuosi sitten tehty katugallup, jossa ihmisiä pyydettiin kertomaan ”jos kirkko olisi ihminen, millainen ihminen hän olisi.” Satunnaisten kadulla kävelevien vastaajien keskiarvon mukaan kirkko oli juuri tällainen: Vanha, harmaa mies. Hieman pelottava tai hieman tylsä.

Luulen, että näiden harmaiden vanhojen miesten joukossa on paljon viisautta, huumoria, elämää, uskoa, hiljaista tietoa, jota minun olisi nuorempana pappiskollegana tärkeää saada tietää. Mutta koska en tunne heitä, jäykistyn tämän harmaan miesmassan edessä, enkä koe kuuluvani joukkoon. Etsin katseellani orpona omia ystäviäni.

Muistan kauppakorkeakoulun vahtimestarin, joka vuoroin jäykistyy, vuoroin huvittuu minun astuessani ovelle. Hänen on ilmiselvästi vaikea suhtautua. Meille on kehkeytynyt syksyn aikana mielenkiintoinen sanailusuhde. Lopulta hän paljastaa pelkäävänsä ”tuota kaulusta”. Sokeripala jäykistää. Ymmärrän sen hyvin nyt juuri. Minäkin olen helpottunut, kun löydän oman ikäisiäni ja samanhenkisiä ystäviäni. Jälleennäkemisen riemu. Istun omieni joukkoon ja saan tämän tästä kuulla ”kauniista vatsastani”. Niinpä, vain raskaana olevien vatsaa voidaan kutsua näillä termeillä. Joitakin en ole nähnyt pitkään aikaan ja tahtoisin malttamattomana päästä vaihtamaan jo kuulumisia.

Vastavihitty piispa Irja Askola toimittaa messun. Hän säteilee – iloa, lämpöä, armoa, viisautta. Ihmisyyttä. Lehdistä olen juuri lukenut, kuinka jotkut kristilliset tahot ovat alkaneet boikotoida häntä raamatunvastaisena. Mutta siinä hän hymyilee ja peräänkuuluttaa rohkeaa ristiriitojen esilleottoa ja käsittelyä Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Ristiriitoja ei tarvitse pelätä. Niin hän väittää.

Minä pelkään ristiriitoja. En pidä niistä yhtään, enkä nauti niistä. Tiedän toki, että ristiriidat ovat aina mahdollisuus eikä ristiriidatonta elämää oikein voi elää. Muutos ei ole muuten mahdollista. Ei edes oma muutos. Usein puhunkin siitä, ettei maton alle asioiden lakaisu auta. Puhun itselleni. Oikeasti toivon usein, että vaikeat asiat vain haihtuisivat jonnekin. Täälläkin tuomiokirkossa on ihmisiä, joiden kanssa tiedän keskustelujen olevan turhaa.

Ristiriitojen, niin uskonnollisten erimielisyyksien, kuin muidenkin vaikeiden asioiden käsittely on tietenkin elämän helmihetki, jos keskustelu on aitoa vuorovaikutusta ja toisen kunnioittamista ilman ylimielistä valta-asetelmaa tai käännytysmentaliteettia. Minullakin on kokemusta siitä, kuinka ristiriitojen käsittely voi johtaa molemminpuoliseen toisen näkökulman ymmärtämiseen. Ne hetket ovat lähes taivaallisia. Mutta harvinaista - ja sikatyöläitä. Ja vaativat molemmilta osapuolilta kyspyyttä ja tahtoa. Tälläkin hetkellä minulla olisi ainakin pari matonkääntöprojektia – jos vain jaksaisi. Jos vain olisi energiaa. Joku viisaus kai siihen piilee, että kissan nostaminen pöydälle on aina yhtä vaikeaa. Ja varsinkin ensimmäinen selvittelyn askel on aina yhtä kauhistuttava.

Ihailen Irja-piispan rohkeutta sanoa ääneen vaikeita asioita. Ainakin sanojen tasolla vallitseva todellisuus tuodaan näkyväksi ja läsnä olevaksi. On helpompi hengittää. Irjan rohkeus tarttuu. Niin, toivoa ei saa menettää. Ei koskaan. Hän puhuu intohimosta ja innosta ja niiden merkityksestä. Onpa hän esimerkillinen. Kirkossa on lupa olla siis intohimoinen. Vau.

Kaksi päivää synodaalia on takana. Olen nauranut ja tavannut tuttuja. Keskustellut siitä kuoleeko luterilaisuus ja millaisia eettisiä valintoja Jeesus tekisi tämän päivän Suomessa. Ainakaan Hän ei osallistuisi piispaboikottiin – vaan katsoisi aina ihmistä yksilönä, boikotoimatta ketään. Niin luulen. Koen myös oudon kokemuksen kristillisessä meditaatioharjoituksessa. Kylmä hiki nousi otsalle ja minua pyörrytti. En tiedä, johtuiko se harjoituksesta vai heilahtelevista sokeriarvoista. En osaa sanoa oliko se maallinen vai hengellinen kokemus. Pyhä jää joskus salaisuudeksi. Salaisuuden peittoon jäivät myös vanhat harmaat herrat. En tutustunut heihin vieläkään.

Jään miettimään piispan pohdintoja, mikä on riittävä syy muuttaa vallitsevia oloja kirkossa. Ja mitä Kristus tähän kaikkeen sanoisi. Jeesus piispan suulla kehottaa meitä hyväksymään toistemme vajavaisuuksia kirkon sisällä. Vaikeaa se tuntuu usein olevan ja siihen tarvitaan yliluonnollisia voimia, Jumalan apua. Kunpa kirkko olisi tuollainen, jonka Irja eteemme maalaa. Jospa se jo osaksi on?

Me papit saarnaamme kyllä syntien anteeksiannon välttämättömyydestä ja siitä kuinka moka on lahja. Täydellisiä ihmisiä ei ole - ja silti me kirkossa pelkäämme liikaa mokia.

Moka kääntyy lahjaksi usein vasta ehtoollispöydässä. Siinä me eri ikäiset, eri tavoin ajattelevat ja uskovat ja erilaisin temperamentti- ja toimintatavoin varustetut papit olemme samanarvoisia. Yhtä Kristuksessa – ainakin tämän hetken. Se on lahjaa. En ymmärrä ehtoollista järjelläni, en kaikkia kollegojani ja lähimmäisiäni, en edes itseäni. Mutta tässä mystisessä sakramentissa voin hetken olla kokonainen. Tuomiokirkon ovella Irja- piispa hymyillen kättelee kaikki, minutkin. Siunausta sinulle Irja lähes messiaaniseen tehtävääsi.

On hienoa olla pappi tämän päivän Suomessa. Armosta. Nyt.

Jotakin uutta

Tommy Hellsten on sanonut, ettei kukaan muutu, ennen kuin muuttumisesta kieltäytyminen on liian tuskallista.

Olen tullut retriittiin. Vanhaan tuttuun paikkaan, samassa paikassa olin jo keväällä. Silloin täällä olivat kurjet, nyt kohtaan joutsenperheen. Silloin satoi ja oli sumua, nyt syksy avaa hiljalleen oveaan. Sataa taas vähän ja jotkut puiden lehdistä ovat vaihtaneet väriään. Punaiset omenat kasvavat puissa. Törmään metsäpolulla haperoihin ja rouskuihin ja johinkin, joita en tunnista. Löydän hiuksistani myös uusia tuttavuuksia, hirvikärpäsiä. Aurinko hyvästelee meitä loppukesän väreillään. Pidän tästä auringosta eniten. Ehkä siksi, että tämä aurinko ei ole niin kirkas ja varmaankin lähimpänä omaa sielunmaisemaani: Se kertoo kesästä luopumisesta. Luopuminen on aina haikeaa. Mutta myös vapauttavaa.

Tänne tullessani olen luopunut työ-ja perheminästäni. Olen jättänyt kotiin arkiset askareet. Viikonlopun ajaksi luovun televisiosta, netistä, puhelimesta, lehdistä ja kaikesta mediasta. Luovun kaikista velvollisuuksista, joita pääni yrittää jatkuvasti minulle tarjota. Kun luvun puhumisesta, tilalla on hiljaisuus. Ihana hiljaisuus. Sen myötä löydän syvemmin omat ajatukseni.

Meitä on täällä 13. Haluamme muutosta. Ainakin jonkinlaista. Olemme täällä vähän eri syistä, toiset puoliksi jopa vahingosssa. Olemme osaksi hiljaisuuden retriitissä, osaksi työstämme asioitamme puhumalla pareittain ja ryhmässä. Hybridiretriitti. Yritämme myöntää itsellemme, jollekin täällä olevalle ja Jumalalle, mistä tavastamme olla ja elää, haluamme kasvaa pois. Muutos ei ole mahdollista ilman jostain luopumista.

Muutostarpeemme ovat eritasoisia ja erilaisia. Kamppailemme mm. levottomuutemme, kiireen, ainaisen tavaran keräämisen, asioiden varmistelujen, luopumisen pelon, kateuden, ymmärtämisen ja hyväksytyksen tulemisen tarpeen, laiskuuden tai ei:n sanomisen vaikeuden kanssa. Eräs harjoittelee luopumista toisten asioiden menemisestä omien tarpeiden edelle, yksi opettelee työelämästä luopumista, yksi osallistujista on juuri saanut kuulla puolisonsa parantumattomasta sairaudesta. Tällä viikolla olen saanut kuulla olevani raskausajan diabeetikko: Oma yritykseni luopua edes jonkin verran sokerista ja rasvasta on hieman eri tasoista kuin puolisosta luopuminen. Ihan hävettää. No tosiasiassa en ole ilmoittautunut tänne sokerin, vaan vieläkin sitovampien ajatusrakennelmien takia.

Jatkan prosessiani, jota olen jatkanut ainakin 10 vuotta. Uudenlainen tapa ajatella ja toimia ei noin vain nappia painamalla muutu. Tavat ja uskomukset ovat lujasti kiinni selkäytimessä. Täällä kysymme, kuka sitten olen kun luovun levottomuudestani tai kiireestäni tai kateudestani? Mistä sitten puhun tai mitä sitten teen? Saanko jotain tilalle? Entä jos saan tilalle vieläkin ikävämmän heikkouden?

Aloitan helpommasta: Konkreettisesti minun on opeteltava luopumaan tähänastisista elintavoista, suklaasta ja muista herkuista. Jostain pitäisi saada voimia lähteä lenkille. Muuten sokeriarvot eivät laske ja masuasukki kasvaa liian suureksi. Olen päättänyt onnistua muuttamaan ruokavaliota, en itseni, mutta vauvan takia.

Siirryn vaikeampaan luopumistyöstöön: Jään miettimään voisinko vihdoinkin antaa itselleni luvan päästää irti yhteyden ja hyväksynnän etsimisestä erään elämäni ratkaisevan ihmisen kanssa. Täällä työstämme itseämme enneagrammi- kirjallisuuden avulla ja tulen tietoisemmaksi siitä, että minun edustamalleni luonnetyypille yhteyden etsintä on tärkeämpää kuin monelle muulle. Siksi olen kai juuttunut tähän yhteysajatukseen. Mutta jos mitään ei ole kymmeneen vuoteen muuttunut, olisiko vihdoinkin aika päästää toiveesta irti? Ja jos en tätäkään osaa tehdä itseni, niin edes vauvan ja Pikku-Wiin takia? Tunnetaakkojen perässä kuljettaminen vie energiaa - liikaa. Eniten niistä kärsin minä itse ja vaikka en sitä suostu myöntämään, niin tämä vaikuttaa myös lapsiini ja muihin läheisiini. Lapset ainakin aistivat kaiken.

Viimeksi retriitissä sanoin ääneen erään asian, josta halusin luopua, pelkäsin luopumista ja tapahtui jotakin. Pian retriitin jälkeen sain raskaustestistä positiivisen tuloksen. Luulen, että mitä syvemmin liityn ja kiinnityn itseeni, teen asioita joista pidän ja seison itseni puolella –sitä enemmän ihmeeksi luultuja tapahtumia alkaa näkyä ympärilläni. Uskon, että psyykkisellä kiinnittymiselläni on yhteys myös alkion kiinnittymiseen.

Viikonloppu on antanut uusia kontakteja, olen kuullut elämäntarinoita ja kohtaloita, joista en tietäisi mitään ilman täällä oloa. Tavallisten ihmisten tavallisen ihmeelliset elämät ovat elokuvia ihmeellisempiä. Ja kun jakaa itsestään jotakin tärkeää toisen kanssa, löytää jotain yhteistä – paljonkin. Se, minkä luulin vain omaksi ongelmakseni tai löydökseni, on osa jonkun toisenkin elämää. Pitää vain avata suunsa oikeassa paikkaa oikeaan aikaan. Meissä kaikissa on jotain samaa.

Jätän majoitusrakennuksen portaille kassin, johon olen mielessäni pakannut toteutumattoman toiveeni. Hei hei kassi, hei hei toive. Jään odottamaan, mitä uutta kassissa olevan toiveen tilalle tulen saamaan.