Dialogi hiljaisuudessa

Olen enneagrammiretriitissä. Lepäämässä. Täällä meitä on kymmenen itsetuntemusmatkaajaa. Ja kurjet. Ne ovat saapuneet. On kevät. Aurinko ehkä ärsyttäisi juuri nyt, mutta sumu luo turvallisen hunnun, jonka alla voimme rauhassa tarkkailla kompastuskiviämme. Olen iloinen noista kahdesta: Sumusta ja kurjista. Ne kertovat, että pitkän talven jälkeen kevät tulee sittenkin – myös minulle.

Täällä työstämme omia ei-toimivia toimintamalleja enneagrammin ja AA:n käyttämän 12 askeleen avulla. Itsetutkiskelua rytmittävät rukoushetket ja mietiskelyt. Työskentelemme sekä hiljaisuudessa että puhuen. Keskuudessamme vilisee yhdeksästä persoonallisuustyypistä viisi eri numeroa. Kukin meistä tarkastelee maailmaa omasta toisistaan poikkeavasta vinkkelistä käsin. Kuulemme, että mikään tapa hahmottaa elämää ei ole toistaan parempi, ne ovat vain erilaisia. Tosin tietyllä hallinnalla ja menestyspyrkimyksellä varustetut tyypit tuntuvat kulttuurissamme pärjäävän paremmin kuin eräät toiset. Tai ainakin heitä arvostetaan työmarkkinoilla. Mutta kuka on todellinen sankari ja kuka luuseri?

Täällä me olemme ainakin kaikki oman elämämme sankareita. On mielenkiintoista havaita, kuinka eri tavoin me puhumme ja toimimme. On meitä, jotka puhumme ja suuntamme asioihin tunnekeskus edellä, niitä joiden toimintaa ohjaa järki ja toisia taas vaisto. Kaikissa meissä on kaikkea, mutta jokin osa-alue on aina vahvin. Ja kaikilla meillä on kuolemansyntimme ja sokeat pisteemme. Jokainen meistä kamppailee joko vihan, ylpeyden, petollisuuden, kateuden, kitsauden, pelon, ahneuden, himon tai laiskuuden kanssa. Synkkyyden vastapainoksi etsimme hyvää elämää joko hyvyyden, rakkauden, oikean toiminnan, aitouden, viisauden, uskollisuuden, ilon, voiman tai rauhan avulla. Mitä enemmän olemme yhdessä, sitä tarkemmin alkaa jokaisen luonnetyyppi tulla esille. Tämä on uskomatonta. On ihanaa kohdata samaa luonnetyyppiä edustavia kulkijoita. Nauramme yhdessä omille kummallisuuksillemme.

Hiljaisuudessa muut aistit kuin puhe vahvistuvat. Ruoka maistuu täällä enemmän. Ja se todella maistuu. Voisin syödä hevosen. Itsensä prosessointi on energiaa vievää työtä. Hiljaisuudessa luomme yhteyttä katseella ja hymyllä. Ja kun joku laittaa huolimattomasti lautasen paikalleen, se todella kolisee. Tulin tänne lepäämään, mutta itsestäni en pääse lepoon. Näitä syväsukellustreffejä olenkin odottanut. Villa Sukassa ja uudessa työssä on vaikea kuulla oman sisimmän ääntä. Käyn kohtaamassa itseäni myös retriitin vetäjän kanssa. Hän on läsnä ja tekee tarkentavia kysymyksiä, hyväksyy ja kannustaa.

En tiennyt tänne tullessani, että syväsukellus johtaa minut kohtaamaan parikymppisen itseni. Tuo nuori nainen on huolissaan, eikä tajua, miten hän voi selvitä siitä, jos elämä ei mene niin kuin hän on itse suunnitellut. Kerron hänelle, etteivät kaikki hänen unelmansa tule toteutumaan. Eikö Jumala sitten vastaakaan? Unohtaako Jumala minut?, hän kysyy. Ei suinkaan. Tulet saamaan vastauksia rukouksiisi. Sen todella täällä näen, että huolta on pidetty, mutta eri tavoin kuin itse odotin.

Nuori nainen on vihainen minulle. Hänen mielestään olen luopunut ihanteistani. Hän paheksuu keskiluokkaista keskinkertaista elämääni, joka tuhoaa luonnonvaroja. Sellaiseksi hän elämääni nimittää. Aika julma tuomio, sanon. Hän pysyy tiukasti kannassaan. Hän välttää tavallisuutta ja keskinkertaisuutta. Halveksii suorastaan. Hän on järkyttynyt, etten ole ollut lähetystyössä tai ottanut sijaislapsia. Etkö kumpaakaan? Niin, en sellaista lähetystyötä kuin hän käsittää, enkä sijaislastakaan. Adoptiolapsi saa häneltä vähän ymmärrystä. Mutta kun kerron, että Pikku-Wiitä emme olisi saaneet maailmanparannussyistä, ajaudumme taas konfliktiin. - Ole vain pettynyt. Saat olla, sanon. Se on aikuisen tehtävä, yrittää ymmärtää ja tukea. Yritän nyt myös kuunnella nuoruuden ehdottomuutta, en vain tuomita.

Toivon, että hän ottaisi itsensä vähän rennommin ja nauttisi elämästä. Ei vaatisi itseltään niin paljon. Mutta turhaan. Hän sanoo kadottavansa itsensä ja uskon, ellei elä oikeiksi kokemiensa sääntöjen mukaan, eikä kuulemma kaipaa keski-ikäiseltä täti-ihmiseltä neuvoja. Hän tarvitsee oman tiukan maailmansa. Kohta hänet pakotetaan siitä hiljalleen luopumaan. Kohta hänen ajattelunsa laajenee ja hän löytää teologeista samanhenkisiä ystäviä – ja iloa. Ei minun tarvitsekaan olla hänestä huolissaan.

Enhän kadota uskoani, hän tivaa ja mikä minusta tulee, hän kysyy vähän hädissään. Et kadota, mutta uskosi tulee kyllä muuttumaan, vastaan. Ja sinusta tulee vaikka mitä, tiedän kertoa. Teet monenlaisia juttuja täydestä sydämestäsi. Yhtäkkiä olen suunnattoman ylpeä tuosta parikymppisestä konservatiivisesta nuoresta naisesta. Hänessä on voimaa ja sisua. Kerron sen hänelle.

Se tuntuu riittävän. Mutta vielä hänellä on liuta kysymyksiä peräkanaan, ennen kuin tarkoitus on erkaantua: Onko lapsia? Onko intohimoa? Onko rakkautta? Lupaan hänelle kaikkea sitä ja hän on tyytyväinen. Mutta muistutan: Intohimo on passiota, siis kärsimystä. Hän sanoo tietävänsä, eikä varsinkaan sitä haluaa välttää. Siitä olemme siis edelleen samaa mieltä. Intohimoton elämä on – no jos ei nyt aivan turha, niin jotain sinne päin. Myöhemmin päästyään tutustumaan enneagrammeihin hän oivaltaa, miksi näin on hänen kohdallaan. Toisten kohdalla on toiset lainalaisuudet. Ja hei, tätä sun kannattaa miettiä, huikkaan: ”Kun etsit niin paljon syvää yhteyttä muista ihmisistä, niin muista, että kadotat senkin yhteyden, ellet ole lujasti kiinni omassa sisimmässäsi ja Jumalassa”. Sanoistani huolimatta, hän tulee silti hukkaamaan vielä itsensä. Niin se vain menee.

Lähden kotiin mukanani tuo parikymppinen itseään haparoiden etsivä nuori ihana nainen. Jotenkin hän tuntuu roikkuvan siinä liepeillä. Roikkukoon nyt sitten hetken kannoilla tirkistelemässä. Saan hänestä nuoruuden energiaa. Vaikka hän ei myönnä, hän tuntuu imevän minusta juuri sitä, mitä hän eniten välttää: tavallista arkea. Hänen kauttaan maailma ei ole minullekaan vielä täysin suljettu. Ja silti olen niin iloinen, että olen käynyt läpi jo erinäisiä asioita, joita hän ei vielä ole kokenut. Olen myös iloinen, etten näe edessä olevaa tietäni mutkaa pidemmälle. En tiedä löytyykö sieltä tukipilari vaiko kompastuskivi. Luultavasti molemmat. Mutta millaiset?

Kurjet huutavat hyvästejään. Minulla ei enää ole nälkä, mutta jano on. Mietin kirkkoisä Augustinuksen sanoja: ”Muista Herra, että janoni Sinun puoleesi, on Sinun omaa työtäsi”. Olen kiitollinen janosta. Kotona Villa Sukassa minua odottavat enneagrammin kielellä sanottuna ainakin optimistinen seikkailija, luotettava kyseenalaistaja ja valovoimainen menestyjä. Tai niin luulen. Heille on jaksettava tuoda evääksi jotakin oleellista. Se ainakin on oleellista, ettei enneagrammin avulla koko totuus itsestä ratkea. Mutta se voi olla käyttökelpoinen alku ja avain, alkuavain.

Elämä on luopumista

Tällä viikolla olen aloittanut uuden työn. Kun kolmen kuukauden sisällä on kaksi kertaa vaihtanut työpaikkaa ja kerran asuntoa, alkaa muuttamisessakin kehittyä. Tai ainakin tavaroita pakatessa ja purkaessa tulee jännä olo: Ihan kuin olisin kokenut tämän ennenkin :)

Muutto, muutos, muutosprosessi, oleminen ei missään, vanhan kaipaaminen ja uuden ja uusien tapojen ihmetteleminen. Niistä on tämä viikko tehty. Vanhasta työstä ja työpaikasta pakkasin muistojen laatikkoon monta mukavaa ihmistä ja monta mielenkiintoista kokemusta. Kaikkinensa olisi ollut mukavaa olla omavarainen ja pärjäävä, kaiken noin vain hahmottava yli-ihminen, mutta siltikin kasvattavinta olivat tehtävät, joista en selviytynyt yksin. Minusta oli nöyrryttävää tarvita apua ja myöntää, että monet tehtävät olivat vaikeita. Kyllä minä vielä ihan näppärästi Yläkerran Isännälle huokailin huolijani, mutta avun pyytäminen kanssamatkustajilta oli huomattavasti vaikeampaa. Joku on viisaasti sanonut, että todellinen kasvu on aina kasvua pienemmäksi. Sitä ilmeisesti sitten Kannelmäessä tapahtui. Tunsin monta kertaa itseni kovin pieneksi. Jokusen kerran tuli katseltua itseä vähän niin kuin ulkopuolelta ja väistämättä heräsi kysymys: Miten MINÄ olen tätäkin tehtävää toimittamassa? Eikö joku muu olisi paljon sopivampi? Ja varmasti olisikin ollut. Minä nyt vain satuin olemaan työvuorossa tai muuten vastuullisena. Erilaisiin tehtäviin ei toisaalta kasva, jos ei uskalla astua uutee. Näissä hommissa ei toisaalta voi koskaan olla varma, mikä on osa Suurempaa Suunnitelmaa. Olen satavarma, että monissa työksi kutsutuissa tehtävissä en todellakaan ollut yksin.

Kerran sain nimettömän kirjeen, jossa minua kehotettiin luopumaan pappeudestani, koska uskon ja opetan väärin. Silloin kirpaisi – ja pitkään. Ajattelin, että nyt olin mokannut ja pääsen piispan puhutteluun. Uskonnon nimissä uhkailu kun vielä osuu niin perustavanlaatuisiin olemassaolon luihin ja ytimiin. Mietin, joudunko ehkä kuitenkin Helvettiin. Sielun rippeiden kokoamiseen tarvitsin silloinkin muiden tukea ja onneksi sitä sain. Silloin en olisi uskonut, että koittaa tämäkin päivä, jolloin olen kiitollinen juuri siitä kirjeestä. Ihmiselle, joka on tottunut selviytymään olemalla kiltti ja miellyttämällä muita, värin näyttäminen mielipiteissä oli aikuiseksi kasvamista. Liian kiltti ei saa olla. Kiltit jyrätään.

Muuttaessa on se hyvä puoli, että tavaroita pakatessa ja purkaessa voi samalla päättää, mitä pakkaa muistojen laatikkoon ja mitä heittää pois. Olen huono heittämään pois. Haluaisin säilöä kaiken, ihan vain siksi, että kaikkeen voi joskus perusteellisemmin palata ja kääntää ja vääntää ymmärtääkseen itseään ja oppiakseen tästäkin kokemuksesta lisää. Sellainen vatvominen on kyllä aika raskasta ja siitähän voi vaikka pimahtaa. Siksi jotakin on heitettävä pois. Se on fakta.

Uudet työkaverini ihmettelevät kirjojeni ja mappieni määrää – varsinkin kun ne koskevat rippikoulua. Ethän sinä täällä enää pidä rippikouluja, huomauttaa eräs ystävällisesti. En niin, mutta mutta… luopuminen on raskasta, ovien sulkeminen tekee surulliseksi. Enkö minä saisi vielä hetken elätellä toivetta rippikoululeirin mahdollisuudesta oppilaitostyössä? Hetken se on vielä mahdollista, kohta rippikoulumateriaalit hautautuvat uusien materiaalimappien alle. Sitten on taas tehtävä päätöksiä.

Villa Sukassa soi jälleen kerran Risto Räppääjä. Neiti Kesäheinä katsoo minua silmiin ja laulaa: Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin…lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa. Illalla Pikku-Wii kertoo, että hänellä on ikävä vanhan päiväkodin kavereita. Sydäntä särkee. Oliko muutto sittenkään viisasta? Jos lapset eivät juurru uuteen asuinpaikkaan, saan syyttää loppuelämäni itseäni. Kerron, että minullakin on monia ihmisiä ikävä ja sitten niitä ihmisiä voi muistella, joita ei näe. Selitys on minulle totta, mutta kuulostaa ontuvalta. Lupaan Pikku-Wiille, että menemme käymään joku päivä vanhassa päiväkodissa. Ja lupaus täytyy pitää, muistuttaa viisas viisivuotias.

Ihan jo ammattinikin puolesta olen mestarikaipaaja. Aavan meren tuolla puolen on maa, josta puhumisesta minulle jopa maksetaan. Kaipaus on minulle tuttu olotila. Ja siksipä siksi, en toivo, että lastenkin sielut ovat riepoteltuina ympäriinsä. Kaipaus voi olla aika riipivää. Vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tunnistaa taivaskaipuuta tai muistojen synnyttämää ikävää, on osata elää tässä ja nyt. Sen taidon osaavat kuitenkin paremmin Villa Sukan lapset kuin näitä sanoja rustaava aikuinen. Niin ainakin luulen. Lapset ainakin vaativat sitä, että läsnä on oltava ja puurot on keitettävä, vaikka kuinka olisi pää täynnä suunnitelmia ja muuta mietittävää.

Ja siltikin ikävä on osa elämää. Mitään tai ketään me emme saa pitää lopullisesti itsellämme, luopumista on opeteltava. Jätskikin loppuu aina ja päivän päätteeksi on mentävä nukkumaan. Mutta jos ikävästä ei saa puhua, tulee vatsa kipeäksi tai pää. Tätä eivät lapset tiedä, mutta kun laulamme yhdessä vanhan pihan oravasta ja harakasta, liitymme kansakuntamme slaavilaisen melankolian juuriin. Sellaisia me suomalaiset olemme. Tässä ja nyt me tiedämme ja tunnemme, että jaettu ikävä yhdistää. Laulun jälkeen onkin turvallista liimautua syliin nukkumaan.

Talovanhus

Olen vanha, viisas ja väsynyt. Olen seissyt tässä pitkään ja nähnyt paljon. Olen vastaanottanut elämän murjomia ihmisiä. Seinäni hohkaavat viisauksia ja vintin perimmäisiin nurkkiin on säilötty salaisuuksia, joita vain harvoille kerrotaan. Sanotaan, että minussa on hyvä henki. Tietysti on, onhan se rakennettu niiden ihmisten kohtaloista, jotka ovat eläneet kanssani. Minun pitäisi olla pelkkä talo, useimmiten väliaikainen, mutta heikkouttani kiinnyn heihin kaikkiin. Kiintyminen on – no kuluttava, mutta antoisaa. Tähän ikään mennessä olen oppinut tuntemaan itseäni jo sen vertaa, etten jaksa enää taistella kiintymystä vastaan. Ja kun tämä villiviikarijoukkio astui ensimmäisen kerran sisään ja herätti minut mietiskelyhorroksesta, olin samalla ärsyyntynyt metelistä ja pian perustuksiani myöten ihastunut heihin kaikkiin.

Kuulin sanoja, joita olin kuullut ennenkin: ”Niin, vanhahan tämä on ja huonossa kunnossa, muovimatot eivät ole minun makuuni, eikö pesuhuoneelle todellakaan voi tehdä mitään”. Ja sitten viimein hunajaa korvilleni: ”Vaikka tämä ei ole viimeisintä huutoa, täällä on jotenkin hyvä henki”. Toki kuulen myös vanhan virren; Olen näillekin asukkaille vain väliaikainen. Olen tottunut tähän. Ei kukaan ennenkään ole suunnitellut minua elämänsä kodiksi. Nuorempana olin kakkosen osastani katkera, mutta vanhemmiten tiedän elämästä jo enemmän. Vaikka minua ei ole valittu ykköskodiksi, olen jättänyt monen sydämeen suuremman jäljen kuin moni ykköseksi suunniteltu. Uusi ja tuore on usein kaunis ja virheetön, mutta hengetön. Ja niin he muistelevat minua lämmöllä, eivätkä osaa selittää, miksi aika minun kanssani oli niin hyvää. Mutta elämä on sellaista, eivät ihmiset aina tiedä, mikä heille on parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä.

Viimeisen puoli vuotta sain olla hiljaa, vetää henkeä, kerätä voimia. Ja sitten nämä tulivat. Nämä ovat antaneet minulle nimenkin. Kutsuvat Villa Sukaksi. Liikuttavaa. En minä nyt sillä nimellä itseäni kutsuisi, mutta se, että on saanut nimen, on sentään jotain se. Nyt en saa hetken rauhaa – mutta nautin siitä, että minun ei tarvitse olla yksin. Yksinäisyys ei näin seuralliselle talolle ole ollut helppoa.
Aamuisin kun linnut heräävät, aukaisee CC Kellokin silmänsä ja suunsa puoli kuusi ja laulaa lintujen kanssa ”äiti”, ”isi”. Minun korvissani jokeltelu on kaunista musiikkia. Mutta ymmärrän asukkejani, jotka ärsyyntyneinä heräävät samaisiin ääniin ja toivovat, että talon nuorin ei olisi niin virkeä.

Jokainen asukas kömpii vuorollaan ylös kuka enemmän kuka vähemmän unen pöppöröisenä. He syövät aaupalaa ja taistelevat vaatteidensa kanssa, etsivät puuttuvia sukkiaan ja ehtivät kuin ehtivätkin töihin, kouluun, esikouluun ja päiväkerhoon. Nytriitti ja CC Kello viettävät eniten aikaa kanssani, tunnen heidät parhaiten. Ihaillen seuraan Nytriitin uutteraa arjenpyöritystä päivästä toiseen ja yritän valaa häneen voimia. Hän on toki hyvä piristämään arkeaan. Hänellä ei näytä olevan harmaan tylsää kotiäityttä. Hän käy hieronnassa, Haikkoon Kartanon naisten jumppapiirissä ja tapaa ystäviään lasten hoidon lisäksi. Hän tutkii taloesitteitä, piirtää huonekaluja uuden talonsa rakennuspiirustuksiin ja haaveilee… onnellisesta elämästä siellä jossain uudessa talossa. Hän ei menetä hermojaan, vaikka Herra Merirosvo, Neiti Kesäheinä ja Pikku-Wii taistelevat joka päivä siitä, kuka saa pimpottaa ovikelloa, kenellä on isoin porkkana ja kuka saa eniten olla äidin pikkuapulainen. Niin, kyllä raskasta sitä on seurata, vaikka ihmiset taitavat kasvavaa itsekseen taistelemalla toistensa kanssa tilasta ja huomiosta.

Kun talon loput aikuiset viimein tulevat tärkeistä työtehtävistään, ovat he usein jo valmiiksi väsyneitä, lysähtävät tuoliin hetkeksi ja joskus jopa nukahtavat. Miksi he uuvuttavat itsensä jossakin vähemmän tärkeässä? Kun he ovat virkeitä, he vievät lapsia luistelemaan ja ulos ja väittelevät keskenään – kummallisista asioista. Tällaisia keskusteluja en olekaan ennen kuullut. Mutta jokaisella perheellä ja perhekunnalla on omat omituisuutensa. Minä en enää jaksaisi väitellä siitä, saako kuistilla jäähdyttää ruokaa vai ei tai häiritseekö se nyt niin kamalasti kun eräskin asukeista puhuu paljon laihduttamisesta.

Ilman heitä en toisaalta tietäisi mitään arkkipiispan vaaleista, facebookista tai LVI-suunnittelun hankaluuksista. He luulevat varmasti olevansa kovinkin vitsikkäitä puhuessaan ”kotikielenään” ruotsia. Se heille suotakoon, sillä ruotsiksi he ovat kyllä hauskempia, ainakin kepeämpiä. Hauskoina iltoina he saavat toisistaan voimaa ja jaksavat suunnitella vielä tulevia talojaan, joskus he vain tiuskivat väsymystään toisilleen. Riitely ei ole minusta vaarallista, mutta se on, kun toinen tai toiset ovat tulleet niin yhdentekeviksi, ettei heille jaksa edes tiuskia. Sellaistakin olen nähnyt. Vuosien hiljaisuutta.

Kun he viimein sulkevat silmänsä, muistelen liikuttuneena sitä, kuinka Pikku-Wii rukoilee viisi kertaa iltarukouksensa, ihan vain varmuuden vuoksi. Ymmärrän tämän, kyllähän jokainen tämänkertainenkin suojattini tarvitsee paljon enkeleitä. Sellaisia en ole vielä saanutkaan pitää luonani, jotka eivät tarvitsisi. Näille aikuisille toivon enkeleitä siihen, että he eivät hajottaisi itseään liian moneen projektiin. Rakennuttaminen on sekin raskasta ja aikaa vievää työtä, mutta puoli vuotta sinne tänne, tuntuu tästä perspektiivistä katsottuna naurettavalta, jos sen hinta on terveyden, hermojen tai ihmissuhteiden menetys.

Näilläkin asukeillani on monenlaista sisäistä kipua ja kroonistakin sairautta, jonka he vaihtaisivat mieluusti pois. Mutta ilman näitä kolhuja, heille ei olisi kasvanut sellaista herkkyyttä, jota he tulevat tarvitsemaan vielä jatkossakin tiellään. Jokainen näistä lapsista on saanut osakseen enemmän kaikkea hyvää kuin moni olisi osannut edes itselleen salaa toivoa. He eivät sitä aina ymmärrä, koska elämän laki tuntuu olevan sellaista, että kiireessä oleellisen helposti kadottaa.

Kutsun lapsiksi myös aikuisia. 85-vuotiaan silmissä jokaisen näiden edessä elämää on vielä paljon kokematta. Ihmisen osa on taistella olemassaolostaan, porkkanoista ja siitä saako pimpottaa ovikelloa. Syntyminen omaksi itsekseen ei ole helppoa, sen huomaan taas seuratessani näitä villasukkalaisia.

Olen saanut vuosien varrella erinäisiltä asukkailta niin paljon, että minulla on varaa jakaa nyt pois sitä, mitä nämä tuoreet elämän versot kasvunsa tueksi tarvitsevat. Tämän lahjani avulla he kestävät toisiaan ja itseään. Se mitä olen saanut ja mitä heille nyt yritän jakaa, alkaa R:llä ja päättyy S:ään, mutta josta puhuminen vaivaannuttaa minua juuri nyt. Minullakin on omat heikkouteni. Sitä paitsi, olen väsynyt puhumiseen. Vanhana on oikeus olla väsynyt, muttei sentään niin väsynyt, ettei jakaisi mitenkään eteenpäin sitä hyvää, mitä on lahjaksi elämältä saanut.