Elämä on luopumista

Tällä viikolla olen aloittanut uuden työn. Kun kolmen kuukauden sisällä on kaksi kertaa vaihtanut työpaikkaa ja kerran asuntoa, alkaa muuttamisessakin kehittyä. Tai ainakin tavaroita pakatessa ja purkaessa tulee jännä olo: Ihan kuin olisin kokenut tämän ennenkin :)

Muutto, muutos, muutosprosessi, oleminen ei missään, vanhan kaipaaminen ja uuden ja uusien tapojen ihmetteleminen. Niistä on tämä viikko tehty. Vanhasta työstä ja työpaikasta pakkasin muistojen laatikkoon monta mukavaa ihmistä ja monta mielenkiintoista kokemusta. Kaikkinensa olisi ollut mukavaa olla omavarainen ja pärjäävä, kaiken noin vain hahmottava yli-ihminen, mutta siltikin kasvattavinta olivat tehtävät, joista en selviytynyt yksin. Minusta oli nöyrryttävää tarvita apua ja myöntää, että monet tehtävät olivat vaikeita. Kyllä minä vielä ihan näppärästi Yläkerran Isännälle huokailin huolijani, mutta avun pyytäminen kanssamatkustajilta oli huomattavasti vaikeampaa. Joku on viisaasti sanonut, että todellinen kasvu on aina kasvua pienemmäksi. Sitä ilmeisesti sitten Kannelmäessä tapahtui. Tunsin monta kertaa itseni kovin pieneksi. Jokusen kerran tuli katseltua itseä vähän niin kuin ulkopuolelta ja väistämättä heräsi kysymys: Miten MINÄ olen tätäkin tehtävää toimittamassa? Eikö joku muu olisi paljon sopivampi? Ja varmasti olisikin ollut. Minä nyt vain satuin olemaan työvuorossa tai muuten vastuullisena. Erilaisiin tehtäviin ei toisaalta kasva, jos ei uskalla astua uutee. Näissä hommissa ei toisaalta voi koskaan olla varma, mikä on osa Suurempaa Suunnitelmaa. Olen satavarma, että monissa työksi kutsutuissa tehtävissä en todellakaan ollut yksin.

Kerran sain nimettömän kirjeen, jossa minua kehotettiin luopumaan pappeudestani, koska uskon ja opetan väärin. Silloin kirpaisi – ja pitkään. Ajattelin, että nyt olin mokannut ja pääsen piispan puhutteluun. Uskonnon nimissä uhkailu kun vielä osuu niin perustavanlaatuisiin olemassaolon luihin ja ytimiin. Mietin, joudunko ehkä kuitenkin Helvettiin. Sielun rippeiden kokoamiseen tarvitsin silloinkin muiden tukea ja onneksi sitä sain. Silloin en olisi uskonut, että koittaa tämäkin päivä, jolloin olen kiitollinen juuri siitä kirjeestä. Ihmiselle, joka on tottunut selviytymään olemalla kiltti ja miellyttämällä muita, värin näyttäminen mielipiteissä oli aikuiseksi kasvamista. Liian kiltti ei saa olla. Kiltit jyrätään.

Muuttaessa on se hyvä puoli, että tavaroita pakatessa ja purkaessa voi samalla päättää, mitä pakkaa muistojen laatikkoon ja mitä heittää pois. Olen huono heittämään pois. Haluaisin säilöä kaiken, ihan vain siksi, että kaikkeen voi joskus perusteellisemmin palata ja kääntää ja vääntää ymmärtääkseen itseään ja oppiakseen tästäkin kokemuksesta lisää. Sellainen vatvominen on kyllä aika raskasta ja siitähän voi vaikka pimahtaa. Siksi jotakin on heitettävä pois. Se on fakta.

Uudet työkaverini ihmettelevät kirjojeni ja mappieni määrää – varsinkin kun ne koskevat rippikoulua. Ethän sinä täällä enää pidä rippikouluja, huomauttaa eräs ystävällisesti. En niin, mutta mutta… luopuminen on raskasta, ovien sulkeminen tekee surulliseksi. Enkö minä saisi vielä hetken elätellä toivetta rippikoululeirin mahdollisuudesta oppilaitostyössä? Hetken se on vielä mahdollista, kohta rippikoulumateriaalit hautautuvat uusien materiaalimappien alle. Sitten on taas tehtävä päätöksiä.

Villa Sukassa soi jälleen kerran Risto Räppääjä. Neiti Kesäheinä katsoo minua silmiin ja laulaa: Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin…lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa. Illalla Pikku-Wii kertoo, että hänellä on ikävä vanhan päiväkodin kavereita. Sydäntä särkee. Oliko muutto sittenkään viisasta? Jos lapset eivät juurru uuteen asuinpaikkaan, saan syyttää loppuelämäni itseäni. Kerron, että minullakin on monia ihmisiä ikävä ja sitten niitä ihmisiä voi muistella, joita ei näe. Selitys on minulle totta, mutta kuulostaa ontuvalta. Lupaan Pikku-Wiille, että menemme käymään joku päivä vanhassa päiväkodissa. Ja lupaus täytyy pitää, muistuttaa viisas viisivuotias.

Ihan jo ammattinikin puolesta olen mestarikaipaaja. Aavan meren tuolla puolen on maa, josta puhumisesta minulle jopa maksetaan. Kaipaus on minulle tuttu olotila. Ja siksipä siksi, en toivo, että lastenkin sielut ovat riepoteltuina ympäriinsä. Kaipaus voi olla aika riipivää. Vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tunnistaa taivaskaipuuta tai muistojen synnyttämää ikävää, on osata elää tässä ja nyt. Sen taidon osaavat kuitenkin paremmin Villa Sukan lapset kuin näitä sanoja rustaava aikuinen. Niin ainakin luulen. Lapset ainakin vaativat sitä, että läsnä on oltava ja puurot on keitettävä, vaikka kuinka olisi pää täynnä suunnitelmia ja muuta mietittävää.

Ja siltikin ikävä on osa elämää. Mitään tai ketään me emme saa pitää lopullisesti itsellämme, luopumista on opeteltava. Jätskikin loppuu aina ja päivän päätteeksi on mentävä nukkumaan. Mutta jos ikävästä ei saa puhua, tulee vatsa kipeäksi tai pää. Tätä eivät lapset tiedä, mutta kun laulamme yhdessä vanhan pihan oravasta ja harakasta, liitymme kansakuntamme slaavilaisen melankolian juuriin. Sellaisia me suomalaiset olemme. Tässä ja nyt me tiedämme ja tunnemme, että jaettu ikävä yhdistää. Laulun jälkeen onkin turvallista liimautua syliin nukkumaan.