Ankeuttaja

Hänet voi kohdata missä vaan ja milloin vaan – ja yleensä hän iskee puun takaa. Hän osaa yllättää myös, vaikka olisikin tuttu.

Jos olet hänen luonaan kylässä, ihmettelet pian, miksi ylipäänsä tulit. Vaikka hän olisi itse pyytänyt sinut käymään, hän osoittaa monin eri tavoin, ettet ole tervetullut. Useimmiten hän häipyy näköpiiristäsi autotalliin tai vaikka kauppaan, jonnekin missä hänen ei tarvitse olla kanssasi. Tai sitten hän osoittaa vimmatunlaisella vihaisella työnteolla ja siivoamisella, että olet tullut sotkemaan hänen elämänsä järjestyksen. Kun heräät klo 8.30, hän luettelee listan asioita, joita hän on jo aamutuimaan ehtinyt tekemään. Jos pyydät saada auttaa, hän osoittaa pian, että olet auttanut väärin. Jos täytät tiskikoneen, hän täyttää sen perässäsi uudestaan ja saattaa myös opastaa täyttämisessä. Tai jos olet pilkkonut hänelle puita ja laittanut ne omasta mielestäsi siistiin kasaan, hän purkaa pinon ja lataa sen uudelleen. Jos pyydät saada auttaa ruoanlaitossa, saat pian kuulla, että käytät liikaa astioita, olet tehnyt liikaa ruokaa tai liian juhlavaa. Vaatimattomampi olisi ollut parempi. Hän ei voi sietää tuhlailevaisuutta.

Kehuja ja kiitosta on turha häneltä odottaa, mutta kritiikin kohteena olet hänelle mainiota riistaa. Kritiikki osoitetaan usein julkisesti. Hänen mielestään on täysin oikeutettua huomauttaa, jos olet lihonut tai et ole saanut opintojasi päätökseen tai sinulla on puhevika. Mikäli olet joutunut lonkkaleikkaukseen, hän kysyy, mikäs vanhus sieltä köpöttelee. Jos annat hänelle palautetta siitä, että tuollainen arvostelu on loukkaavaa, hän ihmettelee suureen ääneen, kun ei huumoria ymmärretä tai varsinkaan kritiikkiä siedetä. Sitä paitsi hän vain haluaa kasvattaa.

Häntä itseään ei saa kritisoida. Yleensä hän on saavuttanut sellaisen aseman ja yhteisön sanattoman sopimuksen, ettei kukaan uskalla niin tehdä. Hän osaa kostaa ja on saanut muut omalla omituisella tavallaan uskomaan olevansa sietämättömyydessään korvaamaton. Mutta jos joku tietämättömyyttään tai uhkarohkeuttaan sanoo hänelle poikkipuolisen sanan, hän joutuu mustalle listalle – ikuisesti. Hän tietää olevansa täydellinen.

Lapsia hän ei siedä. Varsinkaan pieniä ja villejä. Hiljaiset ja näkymättömäksi alistetut vielä menevät, sellaiset jotka eivät häiritse hänen valmista maailmaansa. Jokaisen yksivuotiaankin tulisi elää niin kuin hän. Siksi hän ei poista arvokkaita posliiniesineitä taaperoikäisen korkeudelta. Kyllä lapsen on opittava pienestä pitäen varomaan. Muistoesineiden takaa hän saa hyvän syyn taas arvostella lapsen vanhempia huonosta kasvatuksesta.

Yleensä hän inhoaa taiteita ja muuta kummallisuutta, johon uskonto myös lasketaan. Elämää on hallittava, ei antauduttava hölynpölyn vietäväksi. Jos hän sattuu kuitenkin olemaan uskonnollinen ja peräti hengellinen työntekijä, hänen jumalansa peräänkuuluttaa sääntöjä ja kuria. Armon hän mainitsee silloin kun hän tahtoo muistuttaa armon väärinkäytöstä. Armo ei totisesti kuulu kaikille eikä sitä ilmaiseksi jaella.

Hän ei yleensä vieraile muiden kotona, mutta jos hän sattuu niin tekemään, muistuttaa hän suoraan tai ikään kuin seinille ääneen puhuen isäntäväen vääristä ratkaisuista ruoan, sisustuksen ja ylipäänsä elämäntavan vuoksi. Sama pätee matkusteluun. Se on hänestä rahantuhlausta ja sen kerran kun hän on ulkomailla käynyt, olivat nämä muukalaiset tehneet kaiken väärin: Talot ja sillat oli väärin rakennettu, ruoka pahaa ja ihmiset liian lai hoja, lihavia tai väärän värisiä. Ja puhuivat kummallisesti. Hän ei voi ymmärtää, miten jotkut kuskaavat vuodesta toiseen rahansa tällaiseen humpuukkiin. Tämänkin matka-ajan olisi voinut käyttää rikkaruohojen kitkemiseen. Onneksi Suomessa tai ainakin hänen omassa kodissaan asiat ovat paremmin. Kotiin palattuaan hän kokee hetkien helpotusta siitä, että saa noudattaa turvallisia rutiinejaan ja tampata matot lauantaisin klo 10.00 oli päivä sitten joulu tai juhannus. Rutiinit pitävät hänet kasassa.

Toki elämä tuo hänenkin eteensä ennalta arvaamattomia asioita ja on tuonutkin aikoinaan jotakin niin ennalta arvaamatonta ja kauheaa, että sen kauheuden uudelleen avaamiseen ja ekäsittelyn pakenemiseen hän käyttää paljon energiaa. Ei hänkään ole aina ollut ankeuttaja, mutta jokin ajaa hänet ikuiselle pakomatkalle. Kaikki ennalta arvaamaton, kuten lapset ja toisenlainen tapa täyttää tiskikone muistuttavat hämärästi jostakin tästä syvälle tiedostamattomaan painetusta. Se hermostuttaa häntä ja siksi se on työnnettävä pois. Niin hän elää kunnes jälleen tapahtuu jotakin megaoutoa, jota hän ei saa siivoamalla ja huutamalla vaiennettua. Se jokin voi olla sairaus tai läheisen kuolema, tai se, että puoliso ei jaksa enää olla syypää hänen tai heidän yhteisiin ongelmiinsa, saa tarpeekseen ja jättää hänet. Tai se voi olla hänen oma pahimmanlaatuinen moka, joka pakottaa myöntämään oman heikkouden ja riittämättömyyden. Mutta voi olla, ettei hän tartu tähänkään lahjaan, vaan löytää syyn tapahtuneeseen jälleen kerran jostakusta toisesta. Näin voi helposti käydä, sillä hänen on vaikea erottaa, mistä muut alkavat ja mihin hän loppuu. Mutta toisinkin voi käydä. Muutos voi olla aina myös mahdollinen – mutta vaikea.

Jäähyväiset hänen kanssaan ovat mielenkiintoisia. Manipuloinnillaan hän voi saada kanssamatkustajan sopertamaan lähtiessä jotakin sellaista kuin, ”anteeksi, että meillä oli väärää ruokaa tai anteeksi, että tulimme aiheuttamaan sinulle niin paljon vaivaa”. Usein hänelle tekisi mieli sanoa: ”Olen pahoillani, että olet tuollainen. Jos en ole varuillani, imet minusta kaiken elämänilon. Mutta olen oppinut selviytymään sinusta kasvattamalla tarpeeksi nahkaa, enkä päästä sinua lähelle sieluani. Aina en ole ollut näin varuillani ja silloin olet imenyt minut mukaan kammottavaan maailmaasi. Nykyään muistan rukoilla itselleni suojelusta, se auttaa”.

Lähtiessä on vaikea keksiä sopivia sanoja. Hei hei, hyvää matkaa ja aurinkoista kesää ovat hyväksi todettuja, neutraaleja mutta kuitenkin positiivisia. Ja sitä hänelle todella toivon: paljon aurinkoisempia päiviä. Toivotukseni taitavat olla hukkaan heitettyjä sanoa, sillä hän ei taida osata auringosta paljonkaan nauttia.

Tapaamisten jälkeen tulen aina surulliseksi. Hän tekee kaikkensa, ettei hänestä vain tarttisi välittää himpun vertaa. Mutta en usko, että sellainen tarve voi syvimmiltään olla kenenkään toive. Olen yrittänyt välittää ja olla välittämättä. Joskus kun olen päättänyt jättää hänet ylhäiseen yksinäisyyteensä, olenkin nähnyt hänen muurissaan pienen pienen toivoa antavan reiän, pienen inhimillisyyden ja heikkouden häivähdyksen. Toivon, että se pienen pieni merkki saisi kasvaa ja murtua lisää. En kirjoittaisi hänestä, jos hän olisi vain yksi miljardista. Hän on kovin kovin yksin, mutta olen tavannut hänet usein. En ole tavannut läheskään kaikkia maailman ihmisiä, siksi luulen, että hän on vielä aika monessa muussakin paikassa.

Väärinkäsityksiltä välttyäksemme on vielä todettava, ettei ankeuttaja tietääkseni asu Villa Sukassa. Niin, ellen sitten itse ole saanut tartuntaa. Ankeuttajia on kovasti liikkeellä ja tauti on salakalavan tarttuvaa, siksi siltä ei koskaan voi liikaa suojautua. Tauti tappaa hitaasti mutta varmasti.

Mummi

Mummi on vihainen. Se on outoa ja pelottavaa. Mummi ei ole koskaan vihainen. En tunne tällaista mummia. Hänen mielestään olen käyttänyt liikaa shampoota hiusteni pesuun. Ja aiemmin päivällä olen tiputtanut kuistin ikkunan hurjassa hippajuoksussa.
Lähtiessä hän kuitenkin halaa ja alkaa yllättäen itkemään, hänelle tulee kuulemma niin ikävä minua. Olen hämmentynyt enkä tiedä mitä sanoa tai tehdä. Ainakaan mummi ei ole siis enää minulle vihainen. Mummi on ainoa, joka sanoo minulle lapsena tällaisia. Siksi kai mummista on helppo pitää.

Jouluksi tulevat mummin neulomat sukat tai lapaset tai molemmat ja synttäreiksi ja nimipäiviksi hienot isot kortit, joissa lukee mummin käsialalla Paljon Onnea. t. Mummi ja Kalevi. Kalevi on isän nuorin veli ja aikuinen ja omillaan elävä. Mutta niin kauan kun ihminen ei ole naimisissa, hän kuuluu samaan perhekuntaan, eikä avoliittoa lasketa.

Kun mummi tulee meille, hän on kylässä monta päivää. Mummi on odotettu vieras. On kivaa, että hän viipyy pitkään. Tuliaisiksi hän tuo leipomiaan karjalanpiirakoita. Kukaan ei leivo niin hyviä piirakoita kuin mummi. Koulussa saan aiheesta väittelyn aikaiseksi luokkakaverin kanssa. Hänen mumminsa tekee kuulemma vielä parempia. Tiedän olevani oikeassa, vaikka en saakaan kaveria puolelleni. Kun mummi on meillä, pelaamme Kimbleä ja Afrikan tähteä. Minä voitan aina, siksikin mummista on helppo tykätä.

Joskus mummi alkaa yllättäen itkeä jonkun sukulaisen kovaa kohtaloa ja hän puhuu suureen ääneen Suuresta Kirjasta, siitä Raamatusta. Minua vaivaannuttaa. Koska en tiedä, mitä nyt pitäisi sanoa, minua alkaa myös omituisesti naurattamaan. En ole tottunut, että joku puhuu näin arkipäiväisesti Raamatusta tai, että aikuinen ihminen itkee näin avoimesti.

Mummia ja mummolaa on vaikea erottaa. Kun ajattelen mummia, näen mielessäni Onkamon ja mummin talon. Hassua, miten joku ihminen voi linkittyä niin voimakkaasti tiettyyn paikkaan. Onkamo on samaan aikaan lämmin ja jännä. Ison tuvan leivinuunissa on aina ruokaa lämpiämässä tai vähintäänkin kahvi keittimessä tippumassa. Tuvan nurkassa istuu joku mummin naapureista, häntä ei ajeta pois, vaikka lapset ja lapsenlapsetkin ovat tulleet. Kaikki saavat tulla. Yleensä Onkamossa on kesä ja aurinkoista. Myös serkkuni ovat siellä kaikki. Mummolan vintti houkuttelee kertomaan kummitusjuttuja - varsinkin sateella. Mutta kun ukonilma kovenee ja salamoi, kipuamme suosiolla tupaan varmistamaan mummilta, että eihän salama iske tähän taloon. Mummi vakuuttaa, ettei iske. Minä uskon mummia.

Toisin kuin äitiä, mummia ei haittaa, vaikka puemme hänen mekkojaan ja alushameitaan päälle ja pidämme ”esityksiä”. Minulla on mummilta peritty yöpaita edelleen käytössä. Se sopii minulle hyvin: Yöpaidan lisäksi olen perinyt mummilta pituuden ja ruumiinrakenteen.

Ukkia en ole koskaan tavannut, hän kuoli silloin kun isä oli kuusitoista ja mummi kolmekymmentäviisi. Ukin dramaattista moottoripyöräonnettomuutta aikuiset muistelevat yleensä silloin kuin lapset ovat jo nukkumassa ja ollaan otettu yömyssyt. Minua kiinnostaa aikuisten jutut ja hiippailen mukaan kuuntelemaan, eivätkä ne aja minua pois . Olen kuullut tarinan monta kertaa ja aina haluan kuulla sen uudelleen. Ukki on sankari, joka teki paljon töitä ja oli aina samalla hauska ja kiva. Ukista ei kukaan koskaan ole puhunut pahaa. Ei koskaan. Kun minä olen aikuinen ja mummi jo hieman dementoitumaan päin, hän muistelee kaihoten ukkia ja pitää kunnia-asiana sitä, että on ollut yhden miehen nainen. ”Olisihan noita kosijoita ollut, vaan minä annoin kaikille rukkaset”, toteaa mummi topakkana ja harmittelee sitä, ettei saanut elää Einon kanssa pidempään. ”Hyvähän meidän olisi tässä ollut”, jatkaa hän. Niin minäkin luulen. Arvostan mummin uskollisuutta, vaikka itse olisin luultavasti valinnut toisin. Luulen, että Eino olisi suonut mummille vähän vähemmänkin yksinäisiä iltoja seuraaviin 49-vuoteen, jolloin hän ei enää voinut olla mummin iltoja lämmittämässä. Mutta mummin sydän oli sitkeä tässäkin asiassa.

Kun mummi joutui terveyskeskukseen lonkkaleikkauksen jälkeen, hänen huonetoverinsa pälpätti yhtämittaa. Ja kun mummi hermostui ja käski häntä olemaan hiljaa, iski lääkäri mummiin sellaisen piikin, joka pisti hänet loppuelämäksi hiljaiseksi. Maallikkona ei voi ymmärtää, miksei hiljaisuuspiikkiä annettu hänelle, joka sitä olisi enemmän tarvinnut. Pälpättäjä sai jatkaa juttujaan. Seuraavat kahdeksan vuotta mummi vain makasi ja odotti. Hiljaisuuspiikki oli hoitovirhe. Mutta mummin sydäntä se ei hiljentänyt.

Mummi nukkui eilen pois.

Niin vaikka mummista on puhuttu imperfektissä jo monta vuotta. En ymmärrä, miksei hän päässyt lepäämään taivaallisiin onkamoihin jo monta monta vuotta sitten. Mutta minä ymmärränkin maailmankaikkeudesta kovin vähän. Tänään olen onnellinen mummin puolesta. Hän on vihdoin päässyt perille rakkaidensa luokse. Perille Rakkauden luokse.

Tänään muistelen hymyillen mummin aitoutta ja tapaa olla aikuinen. Arvostan niitä, jotka uskaltavat hämmentää muodollisuuden pakkaa ja näyttää tunteitaan. Ja niitä jotka puhuvat muittamutkitta Suuresta Kirjasta. Jotakin sellaista toivoisin voivani itsekin olla. Mummi oli ehkä kuitenkin avoimempi kuin minä osasin olla hänelle. Monen muunkin nykylapsen lapsen tavoin, ajattelin, että mummia on parempi suojella– omalta monimutkaiselta ja nykyaikaiselta maailmalta. Viimeisinä vuosina suojelin itseäni myös mummilta. Mummi ei ollut enää se mummi, jonka olin tuntenut. Oli helpompi olla menemättä ja katsomatta, kohtaamatta. Vierauden muuri oli liian paksu murrettavaksi. Olisiko mummi tehnyt samoin minulle? Enpä usko. Tänään tunnen syyllisyyttä, niin kuin ihmiset kai useimmiten juuri nyt. Kuolema saa sen aikaiseksi; tein liian vähän, kävin katsomassa liian vähän, välitin liian vähän, olen huono ihminen. Syyllisyyttä ei saa puhuttua pois pitkillä matkoilla ja vähillä lomilla.

Itsesyytöksien keskellä muistot ja kiitollisuus nousevat myös pintaan. Olen iloinen, että saan olla jostakin kotoisin. Enkä mistä tahansa. Mummin juuret ovat mielenkiintoiset ja vahvat. Rakkaus on tallella – ja se on väkevämpi kuolemaa.