Olemme jo pari viikkoa majailleet uudessa kodissa, Villa Sukka on jätetty muistojen laatikkoon. Loppu on veto ja kylmyys ja toisaalta kesällä paahtava kuumuus. Loppu on myös kaivinkoneen työskentely keittiön ikkunan alla. Kun muutimme reilu vuosi sitten Villa Sukkaan, seuraavana päivänä alkoi koulun rakennus ja remontti - ja se loppui viikko muuttomme jälkeen. Kaivinkone kaivoi samaa kuoppaa vuodenpäivät ja myös viikonloppuisin. Rakennusalan maallikkona on vaikea ymmärtää, miten samaa kuoppaa on edes mahdollista kaivaa noin kauan. Mutta koulu valmistui ja tuttavuutemme kaivinkoneen kanssa loppui. Suoraan sanottuna; ei ole ikävä.
Suoraan sanottuna olen aika loppu. Siksi ehkä myös tämän blogin lopetus on jäänyt. Mutta me selvisimme kommuunivuodesta ja rakentamisesta jotenkuten. Ihmeellistä on se, että olemme sisällä unelmiemme talossa. Jännityksellä jään odottamaan, miten selviämme vielä lopuista taloon liittyvistä laskuista.
Jos saisin siirtää kelloa yli vuodella taaksepäin, valitsisin sittenkin ”avaimet käteen talon”. Niin vaikka kaikkia kivoja omia muutosideoita ei siten saisikaan, mutta budjetti pysyisi paremmin ennustettavissa. Köyhä Ritari on samaa mieltä juurikin nimensä etuliitteen vuoksi.
Joku taho voisi olla myös kiinnostunut talonrakentajien sosiaalisesta ja henkisestä vauraudesta, ei vain maksukyvystä. Me villasukkalaiset olimme liikaa toistemme sosiaalisen tuen varassa. Mummo olis kiva. Toisaalta en kuitenkaan ole sitä mieltä, että mummottomilta on rakentaminen kielletty. Mummottomat pikkulapsiperheet voisivat kyllä saada jotain alennusta rakennusmateriaaleista ja enemmän lainaa pienemmillä korkokuluilla, siis säälipisteitä. Olisin ottanut niitä mieluusti vastaan :)
Jonkun loppu on aina uuden alku. Yritän aloitella uutta elämää Köyhän Ritarin, Tonttutytön ja Pikku-Wiin kanssa. Siksi Villa Sukka oli hyvä perusteellisesti pestä ja puunata, siivoaminen oli samalla vanhan kodin hyvästelyä. Hei hei tämäkin likainen nurkka, hei hei rapistelevat metsähiiret, hei hei yhteinen koomailu sohvalla. Mitä luultavimmin palaan tähän muistolaatikoon, mutta nyt vielä en jaksa. Nostalgia tuo minut kyllä vielä takaisin.
Tämä on viimeinen villasukkablogi. Kiitos kaikille palautetta antaneille . Olette ihania. Olen saanut teistä paljon energiaa. Toivoa olen saanut siitä, että jossakin on joku, joka kokee tai on kokenut jotakin samaa. Perusyksinäisyyden sietoon julkinen kirjoittaminen on parasta lääkettä. Me ihmiset emme kai sittenkään ole pohjimmiltamme kovin erilaisia. Yksityisin on yleisintä, se mitä eniten häpeän ja pohdin on sellaista, jonka jokin muukin on taatusti kokenut. Lohdullista. Jos aloitan uuden blogin, ilmoitan sen nimen ja osoitteen täällä. Niin, en ole vielä päättänyt jatkanko blogin pitämistä. Mutta olen iloinen, että sinä vuonna kun päätin alkaa blogistiksi, alkoikin sitten tapahtua monenlaista kirjoittamisen arvoista.
Vuosi Villa Sukassa oli ihmeellinen. Niin ihmeellinen, ettei kaikesta voinut kirjoittaa kuin rivien väliin. Elämä on ihmeellistä, samanaikaista surua ja iloa. Aina on jotakin, joka hiertää ja aina on jotakin, joka tuo toivoa ja iloa.
Katson ulos merelle. Se on aina erilainen ja siksi kiehtova. Se on aina kaunis. En tiedä, miksi meidät johdatettiin juuri tänne asumaan, en tiedä, mitä kaikkea on vielä edessä. Ulos katsoessa tiedän, että tämä ei ole yhtään pöllömpi paikka asua ja elää. Nyt juuri on hyvä olla. Aurinko on noussut.
Pikku-Wii nousi ylös sängystä ja muistuttaa, että meillä on nyt just herkkupäivä.
perjantai 11. helmikuuta 2011
lauantai 15. tammikuuta 2011
kaste
Tältä se siis tuntuu. On avartavaa katsoa kastetta äidin näkökulmasta. Unohdan kastekeskustelussa toimittaa papille kummien toiset nimet, niin vaikka kummipaperin täyttö on minulle pappina tuttu juttu. Etukäteiskeskustelussa huomaan olevani eniten huolissani siitä, onko vauvalla nälkä tai vaipat märät. Tämä seurakuntakeskusretki on ihan ensimmäisiä kertoja kun olemme vaavin kanssa pois kotoa. Sekin on jo aika jännittävää. En oikein tiedä onko imettäminen tai vaipanvaihto sopivaa tällaisessa virallisessa tilanteessa vierahkon miespapin silmien alla. En ehdi kysyä sitä, kun lapsi kitisee, silloin laitan lapseni tarpeet kaiken muun edelle. Eikä tämä pappi kiellä vauvan tarpeita, ehkä hän on tottunut tällaisiin. Mutta sen tiedän, että jatkossa aion itse pappina sanoa heti ensikättelyssä, että jos vauvalla on nälkä tai vaippa pitää vaihtaa, niin syöttämisen ja vaipanvaihdon voi minun puolestani hoitaa keskustelun aikana. Tämäpä ei ole ennen tullut mieleen.
Kastetilaisuus jännittää ja stressaa minua. Eikä vain tilaisuus vaan kaikki siihen liittyvä: sukulaisten majoittaminen, ehdimmekö ajoissa paikalle kaiken tavaramäärän kanssa, miten saan syötettyä vauvan, niin ettei hän huuda koko toimituksen ajan, ovatko tarjottavat vieraille mieleisiä ja onko juhlissa kiva tunnelma jne. Pari viime viikkoa olen itse ollut aika alakuloinen. Ristiäisissä haluaisin kuitenkin olla onnellinen.
Ja olenkin. Meidän Tonttutyttö kastettiin messun yhteydessä Kasteen lahjan päivänä ja messun kulussa ja kastetoimituksessa oli paljon erilaisia muistettavia osuuksia, sellaisia joita me kummit ja vanhemmat ehdimme jännittää. Mutta siltikin: Tämäkään kommervenkkikaste ei ole suoritus, niin kuin ei mikään toimitus. Ja toimittava pappi handlaa kaiken rauhallisena eteenpäin ja nyökkää asianosaisille, kun heidän vastuuosuutensa koittaa. Papin varmuus ja rauhallisuus tarttuu. Mukana on paljon pyhää. Sinä lapseni olet muistutus siitä, että on olemassa toinen todellisuus, Jumalan maailma. Sinä olet rukousten lapsi. Ja kun sinua katsoo, näemme pienen ja hauraan, mutta sisukkaan elämän voiman. Silmäsi tuovat viestiä jostain kaukaa. Minusta on mukavaa, että jumalanpalvelusta on mukana toimittamassa seurakunnan työntekijöitä, joita tunnen jo seurakuntanuoriajoiltani. Se, että he ovat juuri täällä mukana, tuntuu siltä kuin minutkin äitinä toivotettaisiin uudestaan seurakunnan yhteyteen. Ymmärrän työntekijöiden pysyvyyden merkityksen. Seurakuntalaiset hymyilevät meille ja toivottavat sydämestään lapsemme tervetulleeksi. Kun kaste toimitetaan seurakunnan julkisessa tilaisuudessa, kasteen yhteisöllinen ulottuvuus korostuu. Me olemme samaa Taivaan Isän perhekuntaa. Tonttutyttö on saanut meidän pienperheen lisäksi maailmanlaajuisen kristittyjen perheen.
Kasteen jälkeisinä päivinä Tonttutyttö on erilainen. Hän on enemmän hereillä ja seurustelee. Kasteen jälkeisinä päivinä minäkin herään enemmän eloon. Saan rohkeutta tarttua ristiriitoihin. Saan enemmän arkielämän toimintakykyä ja aloitan muuttopakkaamisen. Ainahan sitä voi kutsua myös sattumaksi, mutta miksi sitä ei rohkeasti kutsuisi Jumalan toiminnaksi arjessa? Mieleen tulee vuosia sitten sairaalasielunhoitoharjoittelussa tapaamani pitkäaikaissairaan kommentti: ”Sen jälkeen kun sä annoit mulle sen ehtoollisen, mulla on ollu ihan erilainen, terveempi olo”.
Sakramentit kantavat pieniä ja suuria Jumalan lapsia.
Kastetilaisuus jännittää ja stressaa minua. Eikä vain tilaisuus vaan kaikki siihen liittyvä: sukulaisten majoittaminen, ehdimmekö ajoissa paikalle kaiken tavaramäärän kanssa, miten saan syötettyä vauvan, niin ettei hän huuda koko toimituksen ajan, ovatko tarjottavat vieraille mieleisiä ja onko juhlissa kiva tunnelma jne. Pari viime viikkoa olen itse ollut aika alakuloinen. Ristiäisissä haluaisin kuitenkin olla onnellinen.
Ja olenkin. Meidän Tonttutyttö kastettiin messun yhteydessä Kasteen lahjan päivänä ja messun kulussa ja kastetoimituksessa oli paljon erilaisia muistettavia osuuksia, sellaisia joita me kummit ja vanhemmat ehdimme jännittää. Mutta siltikin: Tämäkään kommervenkkikaste ei ole suoritus, niin kuin ei mikään toimitus. Ja toimittava pappi handlaa kaiken rauhallisena eteenpäin ja nyökkää asianosaisille, kun heidän vastuuosuutensa koittaa. Papin varmuus ja rauhallisuus tarttuu. Mukana on paljon pyhää. Sinä lapseni olet muistutus siitä, että on olemassa toinen todellisuus, Jumalan maailma. Sinä olet rukousten lapsi. Ja kun sinua katsoo, näemme pienen ja hauraan, mutta sisukkaan elämän voiman. Silmäsi tuovat viestiä jostain kaukaa. Minusta on mukavaa, että jumalanpalvelusta on mukana toimittamassa seurakunnan työntekijöitä, joita tunnen jo seurakuntanuoriajoiltani. Se, että he ovat juuri täällä mukana, tuntuu siltä kuin minutkin äitinä toivotettaisiin uudestaan seurakunnan yhteyteen. Ymmärrän työntekijöiden pysyvyyden merkityksen. Seurakuntalaiset hymyilevät meille ja toivottavat sydämestään lapsemme tervetulleeksi. Kun kaste toimitetaan seurakunnan julkisessa tilaisuudessa, kasteen yhteisöllinen ulottuvuus korostuu. Me olemme samaa Taivaan Isän perhekuntaa. Tonttutyttö on saanut meidän pienperheen lisäksi maailmanlaajuisen kristittyjen perheen.
Kasteen jälkeisinä päivinä Tonttutyttö on erilainen. Hän on enemmän hereillä ja seurustelee. Kasteen jälkeisinä päivinä minäkin herään enemmän eloon. Saan rohkeutta tarttua ristiriitoihin. Saan enemmän arkielämän toimintakykyä ja aloitan muuttopakkaamisen. Ainahan sitä voi kutsua myös sattumaksi, mutta miksi sitä ei rohkeasti kutsuisi Jumalan toiminnaksi arjessa? Mieleen tulee vuosia sitten sairaalasielunhoitoharjoittelussa tapaamani pitkäaikaissairaan kommentti: ”Sen jälkeen kun sä annoit mulle sen ehtoollisen, mulla on ollu ihan erilainen, terveempi olo”.
Sakramentit kantavat pieniä ja suuria Jumalan lapsia.
lauantai 1. tammikuuta 2011
mennyt ja tuleva
Istun keskellä kaaottista Villa Sukkaa. Roskia lojuu siellä täällä, kommuuniperheen muuton jälkeinen tila tuo mieleen ajan juuri ennen maailman syntyä tai tilan juuri kaiken loppumisen jälkeen. En ole tietenkään ollut paikalla kyseisinä h-hetkinä, mutta ainakin elokuvat ydinsodan jälkeen näyttävät maailman tällaisena: kylmänä, sotkuisena, hiljaisena ja aution lamaannuttavana. Tämän keskellä yritän arvioida mennyttä vuotta ja suunnata tulevaan.
Vuonna 2010 tapahtui niin paljon, että mielen on vaikea pysyä perässä. Siksi varmaan, se on nyt juuri tyhjä. Päätä särkee – ja hartioita. Pieni ihmistaimi on ominut minut – ruumiini ja mieleni on häntä varten olemassa, muuten hän ei selviä. Kun Tonttutyttö huutaa nälkää, vatsakipuja tai märkää vaippaa, käskyyn on vastattava kutakuinkin välittömästi. Muuten hänen perusturvallisuus järkkyy ja sitä en luonnollisesti halua. Minä en tuntenut ensikohtaamisessamme mitään rakkauden huumaa tai onnen kyyneleitä, mieleni oli silloinkin synnytyksen fyysisestä rasituksesta liian tyhjä. Mutta kun on kolme viikkoa tuijottanut yötä päivää toista, Tonttutytöstä on väistämättä tullut tärkeä ja rakas. Kipuun asti. Mutta niin sen kuuluu ollakin, rakkaus sattuu ja aika kasvattaa yhteen.
Kolmen viikon jälkeen tiedän, että Tonttutyttö on aika rauhallinen eikä helposta järkyty, hän joustaa kun äiti on vatsataudissa ja sopeutuu silloin äidinmaidon korvikkeisiin ja ylipitkiin yöuniin. Mutta kun nälkä iskee, hän tietää miten paljon tarvitsee maitoa ja osaa sen ilmaista, yksin hän ei viihdy babysitterissä tai kopassa, vaan vaatii päästä syliin tai kantoliinaan, hän tarvitsee läheisyyttä. Kylvystä hän nauttii silmin nähden – ehkä se muistuttaa kohdun tuttua vesimaailmaa. Ja hän tarkkailee minua ja meitä syvillä sinisillä silmillään. Aivan kuin hän yrittäisi viestittää jotakin jostain toisesta maailmasta. Ainakin sen silmät viestittävät, ettei ilman toista kukaan selviä ja jokaisen elämä on ihme. Tyhjästä ei tällaisia ihmeitä synny eikä Tonttutyttöä omaksi ansioksi voi laskea. Häntä katsoessa ei voi kuin ihmetellä Jumalan suunnitelmia ja toisaalta niitä, joiden mielestä mitään Jumalaa ei ole.
Aika on kasvattanut yhteen myös kommuuniperheen kanssa. Nyt kun he ovat muuttaneet pois, järjen mukaan pitäisi olla helpottunut. Kommuunielo oli paikoin kovin väsyttävää. Meteliä ja leluja oli niin paljon ja joustaa piti välillä jokaisen oman elämän kustannuksella. Itselleni iso jouston paikka ja uhraus oli siinä, ettei omia vieraita ja ystäviä voinut kommuuniin oikein kutsua. Nyt meille voisi sitten tullakin taas vieraita, mutta väsymys estää tarttumasta puhelimeen. Meteliin ja ihmispaljouteen on vajaassa vuodessa tottunut, niin että oman perheen hiljaisuus on taas outoa. Nyt pitää uudelleen taas tutustua omaan uudistuneeseen ydinperheeseenkin.
Seuraavan kuukauden aikana pitäisi jaksaa vielä ponnistaa muutamia rakennusasioita. Tiukalla budjetilla pitäisi valita ja ostaa vielä ainakin liesituuletin, kaappeja, vesihanoja, valaisimia ja saunan lauteet. Nyt pitäisi jaksaa vielä loppukiri tavaroiden pakkaamisessa ja poisheittämisessä, koko muuttorumbassa. Sitten koittaa uusi aika uudessa kodissa.
Tonttutyttö kokee kaiken ensimmäistä kertaa. Itse ei voi aloittaa elämäänsä alusta. Menneisyydessä, myös viime vuodessa, tuli tehtyä virheitä. Uusi vuosi antaa mahdollisuuden aloittaa kuitenkin monta asiaa uudestaan. Ei alusta, mutta uudestaan. Rohkeammin ja aidommin. Niin uskon, että elämä kannattaa elää.
Kun viime vuonna päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, en voinut aavistaa, miten paljon vuosi 2010 toisi tapahtumia tullessaan. En osannut edes kuvitella sellaisia syntymiä ja kuolemia: Uusia ja uusvanhoja ihmisiä, joidenkin hiipumisia ja yhteentörmäyksiä, konkreettisia syntymiä ja kuolemia, uutta työpaikkaa ja kotiutumista taas lapsuuden kotikaupunkiin. Melkein toivon, ettei tuleva vuosi olisi ihan yhtä tapahtumarikas kuin edellinen. Toivon, että mieli ehtisi mukaan nykyiseen elämääni.
Ja toivon, että osaisin olla kiitollinen siitä kaikesta mitä nyt on enkä täyttäisi mieltä sillä kaikella mikä uupuu tai on huonosti. Sitä toivon myös teille, jotka luette näitä rivejä. Omaan elämäänsä voi vaikuttaa. Ihan ensimmäiseksi otan särkylääkettä ja kun kipu hellittää, siivoan mieheni kanssa roskat lattialta.
Vuonna 2010 tapahtui niin paljon, että mielen on vaikea pysyä perässä. Siksi varmaan, se on nyt juuri tyhjä. Päätä särkee – ja hartioita. Pieni ihmistaimi on ominut minut – ruumiini ja mieleni on häntä varten olemassa, muuten hän ei selviä. Kun Tonttutyttö huutaa nälkää, vatsakipuja tai märkää vaippaa, käskyyn on vastattava kutakuinkin välittömästi. Muuten hänen perusturvallisuus järkkyy ja sitä en luonnollisesti halua. Minä en tuntenut ensikohtaamisessamme mitään rakkauden huumaa tai onnen kyyneleitä, mieleni oli silloinkin synnytyksen fyysisestä rasituksesta liian tyhjä. Mutta kun on kolme viikkoa tuijottanut yötä päivää toista, Tonttutytöstä on väistämättä tullut tärkeä ja rakas. Kipuun asti. Mutta niin sen kuuluu ollakin, rakkaus sattuu ja aika kasvattaa yhteen.
Kolmen viikon jälkeen tiedän, että Tonttutyttö on aika rauhallinen eikä helposta järkyty, hän joustaa kun äiti on vatsataudissa ja sopeutuu silloin äidinmaidon korvikkeisiin ja ylipitkiin yöuniin. Mutta kun nälkä iskee, hän tietää miten paljon tarvitsee maitoa ja osaa sen ilmaista, yksin hän ei viihdy babysitterissä tai kopassa, vaan vaatii päästä syliin tai kantoliinaan, hän tarvitsee läheisyyttä. Kylvystä hän nauttii silmin nähden – ehkä se muistuttaa kohdun tuttua vesimaailmaa. Ja hän tarkkailee minua ja meitä syvillä sinisillä silmillään. Aivan kuin hän yrittäisi viestittää jotakin jostain toisesta maailmasta. Ainakin sen silmät viestittävät, ettei ilman toista kukaan selviä ja jokaisen elämä on ihme. Tyhjästä ei tällaisia ihmeitä synny eikä Tonttutyttöä omaksi ansioksi voi laskea. Häntä katsoessa ei voi kuin ihmetellä Jumalan suunnitelmia ja toisaalta niitä, joiden mielestä mitään Jumalaa ei ole.
Aika on kasvattanut yhteen myös kommuuniperheen kanssa. Nyt kun he ovat muuttaneet pois, järjen mukaan pitäisi olla helpottunut. Kommuunielo oli paikoin kovin väsyttävää. Meteliä ja leluja oli niin paljon ja joustaa piti välillä jokaisen oman elämän kustannuksella. Itselleni iso jouston paikka ja uhraus oli siinä, ettei omia vieraita ja ystäviä voinut kommuuniin oikein kutsua. Nyt meille voisi sitten tullakin taas vieraita, mutta väsymys estää tarttumasta puhelimeen. Meteliin ja ihmispaljouteen on vajaassa vuodessa tottunut, niin että oman perheen hiljaisuus on taas outoa. Nyt pitää uudelleen taas tutustua omaan uudistuneeseen ydinperheeseenkin.
Seuraavan kuukauden aikana pitäisi jaksaa vielä ponnistaa muutamia rakennusasioita. Tiukalla budjetilla pitäisi valita ja ostaa vielä ainakin liesituuletin, kaappeja, vesihanoja, valaisimia ja saunan lauteet. Nyt pitäisi jaksaa vielä loppukiri tavaroiden pakkaamisessa ja poisheittämisessä, koko muuttorumbassa. Sitten koittaa uusi aika uudessa kodissa.
Tonttutyttö kokee kaiken ensimmäistä kertaa. Itse ei voi aloittaa elämäänsä alusta. Menneisyydessä, myös viime vuodessa, tuli tehtyä virheitä. Uusi vuosi antaa mahdollisuuden aloittaa kuitenkin monta asiaa uudestaan. Ei alusta, mutta uudestaan. Rohkeammin ja aidommin. Niin uskon, että elämä kannattaa elää.
Kun viime vuonna päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, en voinut aavistaa, miten paljon vuosi 2010 toisi tapahtumia tullessaan. En osannut edes kuvitella sellaisia syntymiä ja kuolemia: Uusia ja uusvanhoja ihmisiä, joidenkin hiipumisia ja yhteentörmäyksiä, konkreettisia syntymiä ja kuolemia, uutta työpaikkaa ja kotiutumista taas lapsuuden kotikaupunkiin. Melkein toivon, ettei tuleva vuosi olisi ihan yhtä tapahtumarikas kuin edellinen. Toivon, että mieli ehtisi mukaan nykyiseen elämääni.
Ja toivon, että osaisin olla kiitollinen siitä kaikesta mitä nyt on enkä täyttäisi mieltä sillä kaikella mikä uupuu tai on huonosti. Sitä toivon myös teille, jotka luette näitä rivejä. Omaan elämäänsä voi vaikuttaa. Ihan ensimmäiseksi otan särkylääkettä ja kun kipu hellittää, siivoan mieheni kanssa roskat lattialta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)