Salaisuuslapset

Olipa kerran nainen, joka ei voinut pitää synnyttämäänsä lasta. Olipa kerran samaan aikaan nainen ja mies, jotka eivät saaneet biologista lasta ja olipa kerran pieni vastasyntynyt poika, joka etsi kotia.

Olipa sitten onneksi sosiaalityöntekijä, joka johdatti nämä kohtalot yhteen. Hän antoi pienen pojan pariskunnalle ja ohjasi heidät saman tien vertaisryhmään, jossa oli muitakin samalla tavoin perheeksi tupsahtaneita. Kaikki koolle kutsutut olivat odottaneet adoptiolasta ulkomailta, mutta kaikille olikin sitten adoptioneuvonnan loppuvaiheessa tarjottu yllätysvauvaa Suomesta. Ryhmän nimeksi annettiin A-ryhmä. Myöhemmin ryhmä on kasvanut thaimaalaisilla ja etelä-afrikkalaisella pikkusisaruksilla.

Viiden vuoden jälkeen on hyvin vaikea kuvitella elämää ilman ”taivaasta tipahtanutta” poikaa ja ilman A-ryhmää. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään, omien salaisuuksiensa ja kysymystensä kanssa, se on niin arvokasta, ettei sen arvoa oikein osaa edes sanoa.

Täällä me olemme jokavuotisella ”kevätristeilyllä”. Tällä kertaa risteilemme Ikaalisissa ja käymme läpi kuulumisiamme. Adoptioperhe on samanlainen perhe kuin keskimäärin perheet yleensäkin. Niissä mietitään, mitä tänään syötäisiin, tapellaan, sovitaan ja kasvetaan yhteen perheeksi erinäisten mutkien ja suorien kautta. Ja koska esikoisen tehtävä on tehdä aikuisista vanhempia, nämä yllätysvauvat todella järjestävät meille hämmentäviä yllätyksiä pitkin matkaa – niin kuin missä tahansa perheissä. Ja kuitenkin jokaisen meidän perhe-elämän keskellä on jokin lisä, jokin salaisuus.

Täällä risteilylläkin me vanhemmat pohdimme sitä, mikä omasta hämmennyksestämme johtuu lapsen erilaisesta temperamentista tai kulttuuritaustasta ja mikä siitä, että jokaisella lapsellamme on varhaisissa kiintymyssuhteissaan katkos. Kuinka ison jäljen ja millaisen se on jättänyt? Me emme tiedä. Mutta sen tiedämme, että jokainen näistä lapsista kantaa salaisuutta mukanaan. Juuret jäävät osittain aina hämärän peittoon. Jokainen heistä tulee kohtaamaan omat salaiset juurensa tavalla tai toisella. Ennemmin tai myöhemmin heidän on tunnetasolla kohdattava tosia-asia, että heidän biologinen äitinsä antoi heidät pois. Heidät on hylätty. Se on meidän perheille samalla sekä hyvin surullinen että hyvin iloinen asia. Mutta lapsen surulle on annettavaa tarvittaessa myös tilaa. Vuosien varrella olemme pohtineet, miten olemme lapsiemme tukena silloin, kun kaikkiin juurikysymyksiin ei koskaan tule vastauksia? Miten auttaa lasta elämään salaisuutensa ja pettymystensä kanssa? Salaisuuksien verkkoa on ainakin yritettävä purkaa ja aikuisina meidän olisi osattava kantaa lapsiemme varhaisiin vaiheisiin liittyvä tarina voivottelematta sitä liikaa. Valheessa eläminen tai voivottelu ei ole kenenkään etu, siksi näille lapsille on jokaiselle kerrottu mahdollisimman ehjä tarina heidän syntymästään ja perheeseen tulosta – niin ehjä ja tosi kuin jokaisen tarinasta voi vaan kertoa.

Pikku-Wiille on kerrottu, että hän on kasvanut masuäidin vatsassa, sitten hän on ollut sijaisäidin luona ihan pikkiriikkisenä vauvana ja sieltä äiti ja isi hakivat hänet autolla kotiin. Kun häneltä kysyy, miltä hänestä tuntuu, että hän on tullut näin meidän perheeseen, hän vastaa ”kivalta” ja haluaa, että koko perhe tekee yhteishalin. Jokin tässä alkutarinassa herättää halimisrefleksin, enkä ihmettele. Hän ei ole vielä alkanut kysymään taustastaan sen enempää, mutta hänelle perheen muodostus näin on aivan luonnollinen asia. Hänen ei tarvitse lukea sosiologian oppikirjoista erilaisten perheiden syntyhistoriasta, hän elää sitä, on aina elänyt. Sitä paitsi hän on tullut maailmaan samoin kuin nämä muutkin A-ryhmäläiset. Ei hän niin kummallinen ole. Tosin hän oli kertonut Nytriitille, että CC Kello on tullut Nytriitin masusta, mutta hän Pikku-Wii on tullut suoraan taivaasta :)

Jotkut säälivät meitä, ainakin siitä, ettemme ole saaneet kokea syntymän ihmettä . Mutta jotkut myös kadehtivat. Jaettua vanhemmuutta ei kuulemma esiinny niin luontevasti muissa kuin adoptioperheissä, totesi tuohtuneena eräs uupunut ystäväni. Se voi olla, tai ainakin jaettuun vanhemmuuteen on helpompi kasvaa, kun imetys ei ole ollut mahdollista. Surumielisyys ja kateus ovat luonnollisia tunteita, joita molempia olen minä myös joskus kohdannut tarkkaillessani ns. normiperheiden elämää . Toisen elämässä on joskus jotakin, jonka luulisi tuovan itselle palapelin puuttuvan palan. Oletus puuttuvasta palasta on tietysti harhaa. Erilaisten harhojemme kanssa me täällä vaeltelemme, eihän elämän palapelin kuulukaan olla valmis vielä pitkään aikaan. Joka väittää saaneensa elämänsä täysin valmiiksi, on luultavasti kuollut. Henkisesti tai fyysisesti.

Risteilyn jälkeen tunnen itseni taas aavistuksen kokonaisemmaksi. Palapelini palat ovat jälleen vaihtaneet kohtaamisten myötä jotenkin paikkaa. Tiedän, että adoptiovanhempana olen vastuussa siitä, ettei lapseni saisi lisää traumoja – ja kuitenkin tulen kolhuja hänelle antamaan. Se on tehtäväni äitinä. Lasta ei voi elämältä säästää. Omien pettymysteni ja itseni sietoon tarvitsenkin tätä ryhmää jatkossakin, sen tiedän. Ryhmässä on voimaa. Ilman A-ryhmää meidän perheen elämästä puuttuisivat juuri nämä thaimaalaiset, etelä-afrikkalaiset, pohjalaiset ja helsinkiläiset värit. Sitten olisi ehkä joitain muita värejä, mutta nyt tuntuu, että olisipa se vaan kovin harmaata.

Äitienpäivä

Vuosia tämä päivä oli vuoden ikävin päivä, ei ollut äitiä, ei anoppia, eikä varsinkaan lasta, miksi siis edes viettää koko äitienpäivää. Tänään on toisin.

Tänään olen äiti sinun haudallasi poikani kanssa syömässä eväitä. Toimme sinulle valkovuokkoja, vähän keksejä ja hapankorppuja. Yleensä kai haudalla ei pidetä eväsretkiä, mutta olen varma, että sinun haudallasi eväitä saa ja voi syödä. Esittelen sinulle uunituoretta äitienpäivälahjaani: Hello Kitty -rannekelloa. Eikö olekin hieno? Sinä et varmaankaan saanut koskaan tällaista lahjaa ainakaan meiltä lapsilta. Kenellekään meistä ei olisi tullut mieleen ostaa sinulle tällaista.

Kerron Pikku-Wiille, että on harmi, ettette te saaneet oppia tuntemaan toisianne. Olen varma, että teillä kahdella olisi synkannut. Mutta kaikkea ei voi elämässä saada, pitää olla iloinen, jos on saanut edes hetken pitää jotakuta lähellään. Siksi jokainen hetki on tärkeä, tämäkin eväsretki haudalla on juuri sitä. Vaikka ei se kenenkään lähellä eläminenkään aina niin helppoa ole, sinulla ja minullakin taisi mennä paremmin sitten, kun minä en enää asunut kotona. Mutta tänään en kerro lapselleni meidän erinäisistä vaiheista, kerron hänelle, että sinä olit hyvä leipomaan. Ja jos meillä olisi mukanamme sinun tekemäsi eväät, niin me söisimme itse tehtyjä pullia ja sämpylöitä. En ymmärrä miten jaksoit joka viikko niitä tehdä. Joka viikko oli erikseen pullapäivä, erikseen sämpyläpäivä ja erikseen vielä lauantain pizzapäivä.

Ja kun olen päässyt muisteluiden vauhtiin, kerron kuinka sinä pidit kukista ja osasit niitä hoitaa - paljon enemmän kuin minä . Siinä te kaksi mummu ja lapsenlapsi olisitte ainakin yhteisen kiinnostuksen äärellä. Voisitte haistella kukkia, hoitaa niitä ja puhua niistä. Se olisi varmasti teistä mukavaa puuhaa.

Monta kertaa olen kaivannut sinua, varsinkin siitä saakka, kun minusta tuli äiti. Haluaisin tietää, mitä me teimme yhdessä ja millainen minä olin kulloinkin oman lapseni ikäisenä. Isä ei oikein tunnu muistavan, mutta sinä muistaisit, siitä olen varma. Minä ihmettelen usein lastani, välillä ylpeänä, välillä vähemmän ylpeänä. Lasten tehtävä on kasvattaa meitä äitejä, eikö niin? Tällä viikolla viimeksi en oikein tiennyt mitä sanoa, kun Pikku-Wii esitteli minulle kerhokaveriaan:” Tässä on äiti nyt se Atte, joka aina kiusaa meitä ja varsinkin Herra Merirosvoa”. Minä en olisi koskaan lapsena tai aikuisena esitellyt sinulle ketään tuon tapaisesti. Enhän? Minä olin lapsena varsinkin ihan yliarka ja siksi ajattelen, että Wii on kyllä rohkea poika. Olitkohan sinä joskus minusta ja meistä lapsistasi ylpeä? Siihen aikaan ei ainakaan lapsille ollut tapana tyytyväisyyksistään kertoa. Mutta muistan kuinka hyvältä minusta tuntui kun kerran jo aikuisena sain hyvän kesätyöpaikan ja sinä sanoit, etteivät ne parempaa työntekijää olisi voineet saadakaan. Niinpä, olenkin aina satsannut työhön. Siinäkin olen aika erilainen äiti kuin sinä.

Sinä sanoisit minulle nyt, että teen liian pitkiä työpäiviä ja muutenkin minulla on liikaa kaikkea mielessä. Siinä sinä olet varmaankin oikeassa. Varmaan enemmän pitäisi osata olla. Minulla on aika monia muitakin rooleja ja tehtäviä kuin olla äiti. Ja siksipä siksi ihmettelen sitä, miten jaksoit olla 16 vuotta kotona vain meitä lapsia ja hoitolapsia varten. Minusta ei olisi siihen. Tarvitsen aikuiskontakteja ja kun minulla on muutakin elämää, jaksan paremmin olla myös äiti pojalleni. Mutta sinä halusit keskittyä todella äitinä olemiseen. Olen tarkistanut tämän isältäni – ja kotiäitiys oli sinun oma valintasi. Nostan sille hattua.

Tässä haudalla en voi olla miettimättä, että en tiedä sinusta esimerkiksi sitä, miksi sinä valitsit niin: itsesi vuoksi vai meidän. Luulen, että meidän. Olit aika uhrautuvaista sorttia. Välillä liiaksikin. Mutta en tiedä lopullista syytä valinnallesi, tälle tai monille muillekaan. Toista ihmistä ei voi täysin tuntea, vaikka olisi asunut hänen kanssaan ja olisi hänestä kotoisin. Samoin on lapsenkin kanssa. On harhaa kuvitella tuntevansa hänet täysin, tai tietävänsä aina mikä on hänelle parasta.

Mutta siinä me äiti olemme samanlaisia, että me haluamme ottaa lapsistamme selvää. Tänään arvostan sitä, että sinä tulit hakemaan minua teininä kaupungilta kotiin, kun minua ei alkanut kuulumaan ja odotit ja valvoit aina siihen saakka, että olin kotona. Vaikka silloin olit mielestäni tietenkin kaikista kaikista kalkkiksin ja idiootein äiti koko maailmankaikkeudessa, nyt ajattelen, että se oli välittämistä. Nyt ymmärrän sinua. Minäkin tekisin juuri niin, valvoisin ja odottaisin lasta kotiin- ja tarkistaisin kunnon. Niin, koska on se ainainen huoli toisesta. Se ei kai lopu koskaan? Toivottavasti sinä olet nyt kuitenkin jo lakannut huolehtimasta minusta.

Vaikka en sinua kaikissa asioissasi ymmärrä, niin kuin et sinäkään minua, olen varma, että sinä yritit äitinä parhaasi– ja vähän ylikin. Sen täytyy riittää. Sen suurempaa jälkeä ei kai kukaan voi toiseen jättää, kuin äiti lapseensa. Meillä äideillä on hurjasti valtaa. Sinun jäljestäsi iso kiitos. Taivaassa toivottavasti tavataan! Siellä voitte sitten Pikku-Wiin kanssa hoidella yhdessä taivaallisia kukkasia ja tutustua toisiinne.

Nähdään,
tyttäresi Retriitti