Äitienpäivä

Vuosia tämä päivä oli vuoden ikävin päivä, ei ollut äitiä, ei anoppia, eikä varsinkaan lasta, miksi siis edes viettää koko äitienpäivää. Tänään on toisin.

Tänään olen äiti sinun haudallasi poikani kanssa syömässä eväitä. Toimme sinulle valkovuokkoja, vähän keksejä ja hapankorppuja. Yleensä kai haudalla ei pidetä eväsretkiä, mutta olen varma, että sinun haudallasi eväitä saa ja voi syödä. Esittelen sinulle uunituoretta äitienpäivälahjaani: Hello Kitty -rannekelloa. Eikö olekin hieno? Sinä et varmaankaan saanut koskaan tällaista lahjaa ainakaan meiltä lapsilta. Kenellekään meistä ei olisi tullut mieleen ostaa sinulle tällaista.

Kerron Pikku-Wiille, että on harmi, ettette te saaneet oppia tuntemaan toisianne. Olen varma, että teillä kahdella olisi synkannut. Mutta kaikkea ei voi elämässä saada, pitää olla iloinen, jos on saanut edes hetken pitää jotakuta lähellään. Siksi jokainen hetki on tärkeä, tämäkin eväsretki haudalla on juuri sitä. Vaikka ei se kenenkään lähellä eläminenkään aina niin helppoa ole, sinulla ja minullakin taisi mennä paremmin sitten, kun minä en enää asunut kotona. Mutta tänään en kerro lapselleni meidän erinäisistä vaiheista, kerron hänelle, että sinä olit hyvä leipomaan. Ja jos meillä olisi mukanamme sinun tekemäsi eväät, niin me söisimme itse tehtyjä pullia ja sämpylöitä. En ymmärrä miten jaksoit joka viikko niitä tehdä. Joka viikko oli erikseen pullapäivä, erikseen sämpyläpäivä ja erikseen vielä lauantain pizzapäivä.

Ja kun olen päässyt muisteluiden vauhtiin, kerron kuinka sinä pidit kukista ja osasit niitä hoitaa - paljon enemmän kuin minä . Siinä te kaksi mummu ja lapsenlapsi olisitte ainakin yhteisen kiinnostuksen äärellä. Voisitte haistella kukkia, hoitaa niitä ja puhua niistä. Se olisi varmasti teistä mukavaa puuhaa.

Monta kertaa olen kaivannut sinua, varsinkin siitä saakka, kun minusta tuli äiti. Haluaisin tietää, mitä me teimme yhdessä ja millainen minä olin kulloinkin oman lapseni ikäisenä. Isä ei oikein tunnu muistavan, mutta sinä muistaisit, siitä olen varma. Minä ihmettelen usein lastani, välillä ylpeänä, välillä vähemmän ylpeänä. Lasten tehtävä on kasvattaa meitä äitejä, eikö niin? Tällä viikolla viimeksi en oikein tiennyt mitä sanoa, kun Pikku-Wii esitteli minulle kerhokaveriaan:” Tässä on äiti nyt se Atte, joka aina kiusaa meitä ja varsinkin Herra Merirosvoa”. Minä en olisi koskaan lapsena tai aikuisena esitellyt sinulle ketään tuon tapaisesti. Enhän? Minä olin lapsena varsinkin ihan yliarka ja siksi ajattelen, että Wii on kyllä rohkea poika. Olitkohan sinä joskus minusta ja meistä lapsistasi ylpeä? Siihen aikaan ei ainakaan lapsille ollut tapana tyytyväisyyksistään kertoa. Mutta muistan kuinka hyvältä minusta tuntui kun kerran jo aikuisena sain hyvän kesätyöpaikan ja sinä sanoit, etteivät ne parempaa työntekijää olisi voineet saadakaan. Niinpä, olenkin aina satsannut työhön. Siinäkin olen aika erilainen äiti kuin sinä.

Sinä sanoisit minulle nyt, että teen liian pitkiä työpäiviä ja muutenkin minulla on liikaa kaikkea mielessä. Siinä sinä olet varmaankin oikeassa. Varmaan enemmän pitäisi osata olla. Minulla on aika monia muitakin rooleja ja tehtäviä kuin olla äiti. Ja siksipä siksi ihmettelen sitä, miten jaksoit olla 16 vuotta kotona vain meitä lapsia ja hoitolapsia varten. Minusta ei olisi siihen. Tarvitsen aikuiskontakteja ja kun minulla on muutakin elämää, jaksan paremmin olla myös äiti pojalleni. Mutta sinä halusit keskittyä todella äitinä olemiseen. Olen tarkistanut tämän isältäni – ja kotiäitiys oli sinun oma valintasi. Nostan sille hattua.

Tässä haudalla en voi olla miettimättä, että en tiedä sinusta esimerkiksi sitä, miksi sinä valitsit niin: itsesi vuoksi vai meidän. Luulen, että meidän. Olit aika uhrautuvaista sorttia. Välillä liiaksikin. Mutta en tiedä lopullista syytä valinnallesi, tälle tai monille muillekaan. Toista ihmistä ei voi täysin tuntea, vaikka olisi asunut hänen kanssaan ja olisi hänestä kotoisin. Samoin on lapsenkin kanssa. On harhaa kuvitella tuntevansa hänet täysin, tai tietävänsä aina mikä on hänelle parasta.

Mutta siinä me äiti olemme samanlaisia, että me haluamme ottaa lapsistamme selvää. Tänään arvostan sitä, että sinä tulit hakemaan minua teininä kaupungilta kotiin, kun minua ei alkanut kuulumaan ja odotit ja valvoit aina siihen saakka, että olin kotona. Vaikka silloin olit mielestäni tietenkin kaikista kaikista kalkkiksin ja idiootein äiti koko maailmankaikkeudessa, nyt ajattelen, että se oli välittämistä. Nyt ymmärrän sinua. Minäkin tekisin juuri niin, valvoisin ja odottaisin lasta kotiin- ja tarkistaisin kunnon. Niin, koska on se ainainen huoli toisesta. Se ei kai lopu koskaan? Toivottavasti sinä olet nyt kuitenkin jo lakannut huolehtimasta minusta.

Vaikka en sinua kaikissa asioissasi ymmärrä, niin kuin et sinäkään minua, olen varma, että sinä yritit äitinä parhaasi– ja vähän ylikin. Sen täytyy riittää. Sen suurempaa jälkeä ei kai kukaan voi toiseen jättää, kuin äiti lapseensa. Meillä äideillä on hurjasti valtaa. Sinun jäljestäsi iso kiitos. Taivaassa toivottavasti tavataan! Siellä voitte sitten Pikku-Wiin kanssa hoidella yhdessä taivaallisia kukkasia ja tutustua toisiinne.

Nähdään,
tyttäresi Retriitti