Salaisuuslapset

Olipa kerran nainen, joka ei voinut pitää synnyttämäänsä lasta. Olipa kerran samaan aikaan nainen ja mies, jotka eivät saaneet biologista lasta ja olipa kerran pieni vastasyntynyt poika, joka etsi kotia.

Olipa sitten onneksi sosiaalityöntekijä, joka johdatti nämä kohtalot yhteen. Hän antoi pienen pojan pariskunnalle ja ohjasi heidät saman tien vertaisryhmään, jossa oli muitakin samalla tavoin perheeksi tupsahtaneita. Kaikki koolle kutsutut olivat odottaneet adoptiolasta ulkomailta, mutta kaikille olikin sitten adoptioneuvonnan loppuvaiheessa tarjottu yllätysvauvaa Suomesta. Ryhmän nimeksi annettiin A-ryhmä. Myöhemmin ryhmä on kasvanut thaimaalaisilla ja etelä-afrikkalaisella pikkusisaruksilla.

Viiden vuoden jälkeen on hyvin vaikea kuvitella elämää ilman ”taivaasta tipahtanutta” poikaa ja ilman A-ryhmää. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään, omien salaisuuksiensa ja kysymystensä kanssa, se on niin arvokasta, ettei sen arvoa oikein osaa edes sanoa.

Täällä me olemme jokavuotisella ”kevätristeilyllä”. Tällä kertaa risteilemme Ikaalisissa ja käymme läpi kuulumisiamme. Adoptioperhe on samanlainen perhe kuin keskimäärin perheet yleensäkin. Niissä mietitään, mitä tänään syötäisiin, tapellaan, sovitaan ja kasvetaan yhteen perheeksi erinäisten mutkien ja suorien kautta. Ja koska esikoisen tehtävä on tehdä aikuisista vanhempia, nämä yllätysvauvat todella järjestävät meille hämmentäviä yllätyksiä pitkin matkaa – niin kuin missä tahansa perheissä. Ja kuitenkin jokaisen meidän perhe-elämän keskellä on jokin lisä, jokin salaisuus.

Täällä risteilylläkin me vanhemmat pohdimme sitä, mikä omasta hämmennyksestämme johtuu lapsen erilaisesta temperamentista tai kulttuuritaustasta ja mikä siitä, että jokaisella lapsellamme on varhaisissa kiintymyssuhteissaan katkos. Kuinka ison jäljen ja millaisen se on jättänyt? Me emme tiedä. Mutta sen tiedämme, että jokainen näistä lapsista kantaa salaisuutta mukanaan. Juuret jäävät osittain aina hämärän peittoon. Jokainen heistä tulee kohtaamaan omat salaiset juurensa tavalla tai toisella. Ennemmin tai myöhemmin heidän on tunnetasolla kohdattava tosia-asia, että heidän biologinen äitinsä antoi heidät pois. Heidät on hylätty. Se on meidän perheille samalla sekä hyvin surullinen että hyvin iloinen asia. Mutta lapsen surulle on annettavaa tarvittaessa myös tilaa. Vuosien varrella olemme pohtineet, miten olemme lapsiemme tukena silloin, kun kaikkiin juurikysymyksiin ei koskaan tule vastauksia? Miten auttaa lasta elämään salaisuutensa ja pettymystensä kanssa? Salaisuuksien verkkoa on ainakin yritettävä purkaa ja aikuisina meidän olisi osattava kantaa lapsiemme varhaisiin vaiheisiin liittyvä tarina voivottelematta sitä liikaa. Valheessa eläminen tai voivottelu ei ole kenenkään etu, siksi näille lapsille on jokaiselle kerrottu mahdollisimman ehjä tarina heidän syntymästään ja perheeseen tulosta – niin ehjä ja tosi kuin jokaisen tarinasta voi vaan kertoa.

Pikku-Wiille on kerrottu, että hän on kasvanut masuäidin vatsassa, sitten hän on ollut sijaisäidin luona ihan pikkiriikkisenä vauvana ja sieltä äiti ja isi hakivat hänet autolla kotiin. Kun häneltä kysyy, miltä hänestä tuntuu, että hän on tullut näin meidän perheeseen, hän vastaa ”kivalta” ja haluaa, että koko perhe tekee yhteishalin. Jokin tässä alkutarinassa herättää halimisrefleksin, enkä ihmettele. Hän ei ole vielä alkanut kysymään taustastaan sen enempää, mutta hänelle perheen muodostus näin on aivan luonnollinen asia. Hänen ei tarvitse lukea sosiologian oppikirjoista erilaisten perheiden syntyhistoriasta, hän elää sitä, on aina elänyt. Sitä paitsi hän on tullut maailmaan samoin kuin nämä muutkin A-ryhmäläiset. Ei hän niin kummallinen ole. Tosin hän oli kertonut Nytriitille, että CC Kello on tullut Nytriitin masusta, mutta hän Pikku-Wii on tullut suoraan taivaasta :)

Jotkut säälivät meitä, ainakin siitä, ettemme ole saaneet kokea syntymän ihmettä . Mutta jotkut myös kadehtivat. Jaettua vanhemmuutta ei kuulemma esiinny niin luontevasti muissa kuin adoptioperheissä, totesi tuohtuneena eräs uupunut ystäväni. Se voi olla, tai ainakin jaettuun vanhemmuuteen on helpompi kasvaa, kun imetys ei ole ollut mahdollista. Surumielisyys ja kateus ovat luonnollisia tunteita, joita molempia olen minä myös joskus kohdannut tarkkaillessani ns. normiperheiden elämää . Toisen elämässä on joskus jotakin, jonka luulisi tuovan itselle palapelin puuttuvan palan. Oletus puuttuvasta palasta on tietysti harhaa. Erilaisten harhojemme kanssa me täällä vaeltelemme, eihän elämän palapelin kuulukaan olla valmis vielä pitkään aikaan. Joka väittää saaneensa elämänsä täysin valmiiksi, on luultavasti kuollut. Henkisesti tai fyysisesti.

Risteilyn jälkeen tunnen itseni taas aavistuksen kokonaisemmaksi. Palapelini palat ovat jälleen vaihtaneet kohtaamisten myötä jotenkin paikkaa. Tiedän, että adoptiovanhempana olen vastuussa siitä, ettei lapseni saisi lisää traumoja – ja kuitenkin tulen kolhuja hänelle antamaan. Se on tehtäväni äitinä. Lasta ei voi elämältä säästää. Omien pettymysteni ja itseni sietoon tarvitsenkin tätä ryhmää jatkossakin, sen tiedän. Ryhmässä on voimaa. Ilman A-ryhmää meidän perheen elämästä puuttuisivat juuri nämä thaimaalaiset, etelä-afrikkalaiset, pohjalaiset ja helsinkiläiset värit. Sitten olisi ehkä joitain muita värejä, mutta nyt tuntuu, että olisipa se vaan kovin harmaata.