Totta kuin rotta

Pikku-Wii katsoo syyllisenä eteensä, eikä osaa selittää, miksi on lyönyt Herra Merirosvoa. Lyöminen on ehdottomasti kielletty ja siitä joutuu jäähylle . Jos on viisi vuotta, selviää viidellä minuutilla. Jos minä löisin jotakuta Villa sukan asukasta tai vierasta, joutuisin vaatekaappiin miettimään 37 minuutiksi. Sellaiset ovat säännöt. Tosin minusta olisi mukavaa istua puolisen tuntia rauhassa yksikseni. Toistaiseksi en ole kuitenkaan alkanut lyömään ketään, saadakseni omaa aikaa ja rauhaa:).

Mutta moninaiset ovat syyt lyömiseen ja muihin ei-hyväksyttäviin käyttäytymisiin. Lapsena minulla oli tapana valehdella vanhemmilleni luokkakavereitteni koenumeroita numeron alaspäin – varsinkin jos olin itse saanut numeroksi 8 tai huonomman. Jos olisin jäänyt kiinni ja minulta olisi kysytty, että miksi näin teet, en olisi osannut kertoa. En osannut tulkita, että halusin hyväksyntää vanhemmiltani ja yritin säästää heitä pettymykseltä, että en olekaan kympin tyttö. En valehdellut tuhmuuttani, vaan pelkuruuttani. Jos olisin kertonut totuuden, vanhemmat olisivat suuttuneet ja sitä taas pelkäsin paljon.

Jäähyn jälkeen pakkaudumme autoon oman perheen kanssa ja jatkamme lyömisepisodin käsittelyä. Pikku-Wii on piinapenkissä ja yrittää sopertaa, mitä tilanteessa tapahtui. Sanomme Köyhän Ritarin kanssa uudestaan ja uudestaan, että aina pitää puhua totta ja valehdella ei saa. Valehtelu on pahempi kuin lyömisen tunnustaminen. Toki tiedämme, ettei totuuden puhuminen ole aikuisillekaan helppoa. Jos on mokannut ja virheen myöntäminen kirpaisee jokaista.

Tilanne on vaikea meille kaikille ja Pikku-Wii puhuu hiljaa ja yrittää muistella: ”Meillä oli dinosaurukset käsissä ja mun dino lensi ja sitten minä löin Herra Merirosvoa”. Mutta miksi? Tekikö Herra Merirosvon dino tai Merirosvo itse jotakin ensin? Ei tehnyt. Tämä on jo huolestuttavaa, jos lyö ilman syytä. Pitkän selvityksen jälkeen alan tuntea sääliä sopertavaa lasta kohtaan ja hän saa sanottua, että Herra Merirosvon käsi oli vain siinä. Oliko lyöminen vahinko? Miksi hän on sitten niellyt syyllisen roolin ja istunut rangaistuksena syyttä? Vai onko syyllisyytensä myöntäminen vain niin kamalan vaikeaa, että on helpompi keksiä valkoinen valhe Herra Merirosvon kädestä ”siinä vain”? Vahingossa lyöminen ei ole kuitenkaan niin paha kuin tahallaan lyöminen, sen tietää lapsikin. Toivoisin, että lapseni osaisi olla totta, niin totta kuin vain voi. Että vanhemmille ei tarvitsisi esittää jotakin muuta, mitä sisimmässään kokee olevansa.

Yksi lempiraamatunkohtani on Jeesuksen sanat: Totuus tekee teidät vapaaksi. Mutta totuuden selvittäminen on vaikeaa. Miksi löit, on liian vaikea kysymys viisivuotiaalle. Mitä tapahtui kysymykseen on helpompi vastata. Samaa miksi kysymystä yritän selvittää asiakkaitteni kanssa; miksi petit, miksi huudat, motkotat tai et osallistu kotitöihin. Selvitystyö on pitkällinen prosessi ja kovin vaikea usein myös aikuisille.

Ihminen joka ei koskaan kohtaa tai edes yritä kohdata totuutta itsestään ja sen pimeistä puolista, jää jotenkin vajaaksi mörökölliksi, joka päästää suustaan sammakoita ja valkeita valheita, joita ei itsekään toivoisi kuulevansa. Niitä vain tulee. Kun sielu on etääntynyt tarpeeksi omista puheista, kulkee omissa harhoissaan ja itse luodussa ”totuusmaailmassa”. Totuushan on sitä, minkä uskot todeksi. Minä uskon, että itsensä kanssa on helpompi elää, jos ei tarvitse valehdella. Ja jos oppii olemaan valehtelematta lapsena, rehellisyys on luultavasti helpompaa aikuisena. Ilman rakkautta ei ole mahdollista olla totta. Jos vain sanotaan julmasti, sä mokasit, sä olet ihan läpimätä, siihen murtuu, eikä sanominen rakenna. Sydämen ympärille tarvitaan kokemus siitä, että mokasta huolimatta on hyväksytty.

Pikku-Wii alkaa itekä lohduttomasti. Koska olemme autossa, en voi ottaa häntä syliin, mutta kädestä otan kiinni. Pikkuhiljaa itku lakkaa, pian nauramme yhdessä. Emme vieläkään tiedä oliko lyöminen tahallista vai vahinko. Asiakas itkee vastaanotolla ja sanoo, että vaikka elämä on edelleen sekaisin, on helpottunut olo. Itku tekee paljaaksi, jaettu salaisuus muuttuu yhteiseksi ongelmaksi ja sen kanssa on helpompi elää. Totuus todella vapauttaa. Tämä siitä huolimatta, että moni asia jää yrityksistä huolimatta salaisuuden peittoon eikä valkene vasta kuin ehkä tuonpuoleisuudessa.

Jokaisella meillä on omat totuuskäsitykset: Tontilla siivotessa näin ison rotan ja pelästyin. Mies väitti, ettei se ollut rotta vaan sammakko. Ehkä se oli sammakko, mutta minulle se oli rotta. Niin kauhea se oli. Näin on myös meidän henkisten rottiemme kanssa.

Väliraportti

Villa Sukassa on kuuma - varsinkin öisin. On vaikea nukkua, kun ilma ei vaihdu. Tällaista se on vanhoissa taloissa, talvella valitetaan vetoa ja kesällä liikaa kuumuutta. Vaikka taaskaan ei oikein saisi valittaa. Tällaista kesää kokee Suomessa harvoin. Tätä kirjoittaessa villasukkaelämä on puolivälissä. Viisi ja puoli kuukautta on hurahtanut. Arvion mukaan uusien kotiemme ala-kerrat valmistuvat asumiskuntoisiksi samaisen ajan päästä. Väliaikaista kaikki on vaan. Olemme kaikki selvinneet kommuunielämästä paremmin kuin osasimme kuvitella, vaikka toki yllätyksiä on tullut natruligtvis. Eikä vain ihmisissä, koneet eivät kestä meitä. Tähän mennessä Villa Sukassa on hajonnut astianpesukone, kuivausrumpu ja jääkaappi. Niin ja tietysti wc-pytty menee aika-ajoin tukkoon. Mutta kaikki on saatu korjattua tai ostettua uudet. Suihku on niin surkea, että siellä ei huvittaisi käydä. Niinpä peseydymme vähemmän kuin yleensä.

Matka kartanon rouvaksi tuntuu edelleen vähän jonkun toisen matkalta, mutta kartano kasvaa silmissä. Ulkoseinät, katto ja ikkunat ovat paikoillaan. Seinäverhoilua tehdään parhaillaan. Talon väristäkin olemme päässeet Köyhän Ritarin kanssa yhteiseen lopputulokseeen. Vaikka rahat loppuisivat kesken, jonkinlainen pytinki sieltä on nousemassa. Sääliksi käy raksamiehiä näillä kuumuuksilla. Omalla vastuullanihan on lähinnä maalaushommia ja sisustusratkaisujen valintoja ja hankintoja yhdessä Ritarini kanssa. Laattojen ja laminaattien valintakin on työlästä näillä helteillä, saati sitten ruumiillinen työ. Tontti on saanut viralliseksi nimekseen Joutsenlahti ja talosta on kasvamassa todennäköisesti Villa Swanvik. Jännää, miten nimi tekee maapläntistä ja laudoista paljon konkreettisempaa.

Puolivälissä on myös toinen välitila, joka alkaa r:llä ja jonka todenperäisyyttä on taloakin vaikeampi uskoa todeksi. Mutta minäkin kasvan silmissä. Jos saisin valita, voisin tosin näyttää vähän vähemmän nyt jo maitokoneelta. En rehellisesti ymmärrä niitä, jotka teettävät itselleen tällaiset hinkit. Hulluja. Mutta muuten voin endometrioosipotilaana paremmin kuin vuosiin, joten en valita. Ajatella, että voin elää ilman särkyjä ja särkylääkkeitä. Siunattu tila on nimensä veroisesti monessa mielessä sanansa mukaista. En varsinkaan valita siksi, että eihän tällaista pitänyt käydä meille. Raskauden piti olla mahdotonta – tai siis lähes mahdotonta. Joitakin psykofyysiskehityshistoriallisia selityksiä olemme Köyhän Ritarin kanssa mielestämme keksineet mysteerille miksi juuri nyt. Tiettyjä prosesseja on ollut pakko käydä loppuun ja ihminenhän on kokonaisuus. Mutta lopulta eihän ihmettä voi järkisyillä perustella. Mutta ainakin meidän kohdalla elämän paradoksi ”saat sen mistä luovut” pitää paikkaansa. Ja se, että elämä on aina Suuremmassa Kädessä. Itse ei tästä Sukkasesta oikein voi kunniaa ottaa.

Alan kutsua masuasukkia Villaseksi, mutta joka kerta nimen sanoessani näen mielessäni yläasteaikaisen kaverini Pasi Villasen. Vaikka hän oli oikein hyvä tyyppi (ja on varmasti vieläkin) ajatus Pasista koputtelemassa ja potkimassa kohdussani vierastuttaa :). Sukkasesta ei tule mieleen kukaan muu kuin meidän Sukkanen. Pienin Villa Sukka –yhteisön jäsen.

Vaikka elämän mieli ja menestys on lopulta enemmän sisäistä kuin ulkoista, voi elämässä välillä mennä onneksi myös ulkoisten mittapuiden mukaan hyvin. Tätä onnea en aio nyt kätkeä. Ensinnäkin sitä ei voi enää piilotella ja toiseksi ajattelen, että siunattu tilamme on tarkoitettu toivon kipinäksi myös kaikille muille, joiden elämän syvimmät toiveet eivät tunnu toteutuvan. Toivoa ei saisi koskaan menettää. Vaikka biologinen lapsi ei ollutkaan meille enää ”must”, olemme hänestä erittäin kiitollisia. Kaikki tapahtuu ajallaan.

Väliraportin loppuyhteenvetona totean, että takana on pimeä ja kylmä talvi, jonka aikana tuntui, ettei tapahdu oikein mitään näkyvää. Ja kuitenkin roudan alla muhivat kaikki ne suunnitelmat ja siemenet, jotka viitoittavat tulevaisuutta. Vaikka Villa Swanvik tai Sukkanen eivät syystä tai toisesta näkisi päivänvaloa ja jäisivät keskeneräisiksi, tulee heidän jälkensä olemaan osa loppuelämäämme. Heidän syntymiseen taas on tarvittu aika Villa Sukassa.

Vaihto-oppilaana

Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Se kaikki. Neiti Kesäheinän romanssi, Herra Merirosvon ja Pikku-Wiin jatkuva tappelu ja miehen vatsatauti. Minä en enää tiennyt kuka olen ja missä. Olin ihan kotona vaan, tai ainakin paikassa, jota olen tottunut viimeisten kuukausien aikana kutsumaan kodiksi. Mutta kotonani en ollut. En tiennyt miten tämä neljän alle kouluikäisen lapsen arjen pyörittämiskoodisto toimii, olin hidas, huonosti organisoitunut ja minulta katosivat viimeisetkin omat ajatukseni. Niihin ei ollut aikaa. Puhumattakaan, että olisin ehtinyt lukea jotakin. Oli jatkuva väsymys ja päässä jyskyttävä ajatus: Yritä selviytyä, pidä nämä lapset hengissä.

En ole koskaan ollut vaihto-oppilaana sanan varsinaisessa mielessä. Monissa paikoissa minulla on kuitenkin usein vaihto-oppilasolo. Vaihto-oppilas on kotonaan jossain muualla, mutta yrittää suhtautua uteliaan positiivisesti ihmisiin ja tapahtumiin ympärillään – tai sitten hän saa shokkireaktion ja pasmat menevät sekaisin. Kepeän positiivisesti hän voi suhtautua ilmiöihin ympärillään, koska tietää olevansa vain käymässä. Kotivaihto-oppilaaksi pääsin aika helposti. Minun ei tarvinnut edes lähettää hakemusta, jossa olisin yrittänyt antaa valheellisen positiivisen kuvan itsestäni. Minä jäin lomalle ja koska Nytriitti on kiltisti katsonut ilmaiseksi lähes puoli vuotta Pikku-Wiitä, oli minustakin ihan kohtuullista, että hän sai vuorostaan istua viikon kirjastossa opiskelemassa draamakasvatusta. Varsinaisesti me emme kyllä vaihtaneet osia, sillä minä en saa käyttää päiviäni opiskeluun. Tai varmaankin saisin, jos niin päättäisin, mutta siitä ei kyllä maksettaisi palkkaa. Anyway, varsinaiseen draamaan törmäsin siis heti vaihto-oppilaspestini ensimmäisenä päivänä.

Kolme lasta neljästä vietti kolme päivää pestini neljästä päivästä seurakunnan kesäkerhossa. Päivän vaativin tehtävä oli saada aamutoimet neljän kera suoritettua ja kuskattua pesua ajoissa yhdeksäksi kerhoon. Kolme tuntia, jotka kolme neljästä olivat poissa, olivat lähes omaa aikaa . Seuranani oli vain vuoden ikäinen CC. Kello, nyt jo onneksi sairaalakierteestään tervehtynyt hurmuritaapero. CC.Kello oli hyvää ja helppoa kaupunki-, tori- ja siivousseuraa. Hän sopeutui kaikkeen. Ja miten helppoa ja kevyttä onkaan vain yhden lapsen kanssa!

Mutta draama, se alkoi jo maanantaina kerhon loputtua. Autossa pojat jatkoivat aamulla jo hyvin käynnistynyttä valtataisteluaan, mutta hiljentyivät sentään hetkeksi jymyuutisen äärelle: Juuso on tunnustanut rakkautensa Neiti Kesäheinälle ja hän Neiti Kesäheinäkin rakastaa myös Juusoa, mutta ei ole vielä uskaltanut sitä Juusolle kertoa. Autossa elämän tärkeintä teemaa mietitään naisissa oikein kunnolla. Kesäheinä ei osaa oikein sanoa, miksi juuri Juuso, mutta luulee tietävänsä, miksi Juuso rakastaa juuri häntä. Varmaankin siksi, että hän Kesäheinä on niin kiva ja kaunis. Komppaan häntä. Vaikka lapsikin tietää jo sen, että kauniit saavat helpommin rakkautta osakseen kuin rumat, toivon, että hän näkisi itsensä jatkossakin kauniina ja kivana. Säilyttäisi tämän itsetunnon . Ja sen, että hän tahtoo kertoa kaikille kommuunin jäsenille tärkeimmät kuulumisensa. Siitäkin huolimatta, että pojat ovat ihan pihalla ja aikuisetkin vähän naureskelevat. Hänelle nämä tunteet ovat totta ja hänellä on jo ”niin ikävä Juusoa”.

Tiistaiaamuna Juuso hyökkää Neidin kimppuun ja sitoo tämän hyppynarulla pylvääseen. Neiti Kesäheinä ei millään lailla yritä edes piilotella onneaan tai esittää vaikeasti tavoiteltavaa. Herra Merirosvo ryhtyy puolustamaan sisartaan ja hyökkää vihollisjuuson kimppuun. Mutta Kesäheinä huutaa hätääntyneenä veljelleen: ”Ei ei, kyllä Juuso saa minut sitoa”.

Mutta voi pojat, miten raskasta on olla poika kommuunissa. Kaikesta on tapeltava, kun toinen saa tietynlaisen lautasen, on se ”ihan eppää” ja tuo lautanen kuuluisi oikeasti minulle. Sääliä he eivät juurikaan toisiaan kohtaan tunnu tuntevan: isompi antaa olan takaa sanansäilästä ja pienempi nyrkistä. Jäähyhuone on ahkerassa käytössä. Ensimmäisenä päivänä tunnen itseni valittavaksi jäkättäväksi ämmäksi. Alan hyperventiloida: ” ei saa, nyt irti, jos tämä ei heti lopu, niin yhtään Wiitä ei pelata eikä TV:tä katsota” jne. Päätän yrittää rauhoittua, kai itsekin voi jotenkin vaikuttaa siihen, kuinka mukavaa vaihto-oppilaana on. Voihan?

Viikon aikana zeniläistyn, osaksi väsymystäni, osaksi siksi, että kiljuvaksi ämmäksi en halua. Torstaina löydän lastenhuoneen lattialta jotakin märkää, en enää kilju ja totean tyynen huvittuneesti: ”Onkohan tuo pissaa vai mehua?” En saanut selvyyttä, että kumpaa. Kukaan muukaan ei tunnu tietävän – ei tietenkään. Sen verran olen kuitenkin huolestunut poikien kinastelusta, että soitan alueen päivähoitoja läpi. Onnistun saamaan Pikku-Wiille osahoitopäiväkotipaikan syksyksi. Saavatpahan pojat toisistaan ja tappelusta vähän lepoa. Ja muutenkin, viisivuotiaalle tekee hyvää olla ryhmässä. Jospa sieltä sitten niitä kaivattuja kavereitakin löytyisi.

Keskiviikkona raahaudun koko konkkaronkan kanssa avoimeen päiväkerhoon. Täällä on muitakin äitejä ja lapsia. Olen edelleen kömpelö noviisiäiti. Pikku-Wii haluaa minut mukaan vessaan. En ole osannut arvioida, kuinka kauna siellä menee. Tyynesti olen jättänyt kakki muut lapset pihalle ja kun tulen vessasta, huomaan kaikkien tulleen jo sisälle. Myös Neiti Kesheinän ja Herra Merirosvon – mutta CC. Kello istuu yksin hiekkalaatikolla. Nolona selitän eräälle äidille, että olen pestissä kovin kömpelö, koska olen juuri aloittanut vaihto-oppilaana. Katseesta huomaan, ettei vitsi mennyt perille. Tunnen itseni vieläkin omituisemmaksi pidemmälle pyhittyneiden äitien keskellä. Arvatenkin Pikku-Wii ja Herra Merirosvo eivät jaksa istua kauan toimintahetkessä hiljaa ja olen taas neuvoton. Satu on heistä liian tylsä ja olisi kiva päästä jo leikkimään. Yritän houkutella poikia leikkimään muiden lasten kanssa, täällä ei tarvitse olla kahdestaan. Mutta he valitsevat isossa joukossakin mieluiten tutun tappelukaverin. En voi ymmärtää.

Lähtiessä tekisi mieli sanoa lastenohjaajalle suomalaisittain: Kiitos ja anteeksi. Tyydyn kiitokseen ja vähän kyselen, miten pojat normaalisti kesäkerhossa leikkivät ja ovat. Kuulemma paremmin kuin nyt. Minun seurassa he uskaltavat myös rikkoa rajoja. Jään miettimään, aiheutanko minä tämän tappelubuumin. Ja kuinka isosta huomionkipeydestä tässä nyt taistellaan? Vai testaavatko he vain minun rajojani näin rankasti vai mistä tässä on oikein kyse? Lastenohjaajan mukaan nämä pojat ovat normaaleja poikia, joista ei tarvitse olla sen enempää huolissaan. Koska en ole koskaan ollut poika ja lapsena leikin vain tyttöjen kanssa, en todella osaa sanoa, onko tämä nahistelu normaalia. Minusta se ei vaikuta siltä. Poikien maailma on niin kummallinen.

Viikko kotiäitinä on avartava. Mieluusti olisin ollut pestissäni monessa mielessä parempi ja ennen kaikkea paremmalla tuulella. Neljän päivän jälkeen arvostan entisestään kotiäitejä, perhepäivähoitajia ja kaikkia lasten kanssa työskenteleviä. Eritoten kotiäitiys vaatii psyykkisesti hyvää kuntoa. Täysin vaihto-oppilaana en ollut, sillä perjantaina tein ”oman alani töitä”: hautaansiunasin mummini. Vaihto-oppilasviikon illat suunnittelin ja kirjoitin siunauspuhetta ja koko toimitusta. Tämä ehkä entisestään kuormitti muutenkin erikoista viikkoa.

Vaihto-oppilasviikon vaihtuessa normaaliin työviikkoon lapset olivat yhä hengissä, Juusosta ei enää puhuttu, Pikku-Wiin kaksi hammasta heilui, mummi oli saatettu haudan lepoon, Victoria ja Daniel olivat saaneet toisensa, jalkapallon MM-kisoissa oli kuulemma tehty lukuisia maaleja, mies parantunut vatsataudista ja minä lihonut kaksi kiloa. Viikko sitten maanantaina kaupasta ostetut vessapaperit lojuivat edelleen eteisen lattialla: Herra Kaaos voitti tämän erän. Maanantaina töissä kerroin rauhassa kahvikupposen äärellä vaihto-oppilasviikostani. Työkaverit hymyilivät.