Hyvikset ja pahikset

Pahikset on voimakkaita ja siksi mä haluan olla pahis – leikeissä, kertoo Herra Merirosvo. Pikku-Wii ei ole kuulemma pahis, vaikka hänellä on Darth Vader-naamari päällä. Omasta mielestään hän on Luke Skywalker, joka on tietysti hyvis. Neiti Kesäheinän mielestä pojat on pahiksia, kun ne riehuu ja tytöt on yleensä hyviksiä – paitsi leikeissä tytötkin voi olla pahiksia, jos ne haluaa. Entä aikuiset? Mistä aikuisista tietää, onko ne hyviksiä vai pahiksia yritän haastatella kommuunilapsia. Pojat hiljentyvät, mutta Neiti Kesäheinä pohtii: Molemmat voi olla hyviksiä tai pahiksia (siis naiset ja miehet), mutta se on kyllä vaikeaa tietää aikuisista.

Tällä lyhyellä parineuvontakokemuksella, joka minulla on, voisin vetää yhteenvedon, että tyypillisin pariterapiaan tuleva pariskunta on sellainen, jossa nainen on pakottanut tai puolipakolla manipuloinut miehen vastaanotolle mukaan. Alkuhaastatte-lussa nainen esittelee viallisen miehensä puutelistan ja pyytää minua korjaamaan miehen. Joskus saan myös kuulla, että en ole tarpeeksi terävästi tullut naisen puolelle ja sanonut, miten ja miksi nimenomaan tämän viallisen miehen täytyy muuttua. Suhteessa harvoin toinen on pelkästään hyvis ja toinen pahis. Peiliin on yleensä jokaisella katsomista. Joskus hyvikseksi itsensä leimannut on sijoittanut omat pahispiirteensä kumppaniinsa. Pahimmassa tapauksessa suhteen molemmat osapuolet näkevät asian juuri näin: toinen on molempien mielestä kokonaan hyvä ja toinen paha. Yleisempää toki on se, että kukin on asettanut itsensä ja omat voimat hyvän voimapiiriin ja toisen voimat pahuuden voimapiiriin kuuluvaksi.

Olemme saaneet seurata julkisuudessa viime viikkoina erikoista näytelmää, jossa kysymys homoseksuaaleista kirkossa on jakanut ihmiset hyvisten ja pahisten leiriin. Mutta samoin kun Neiti Kesäheinän on vaikea erottaa aikuisten maailman hyvikset ja pahikset, on moni aikuinenkin hämmentynyt kohdatessaan toisen aikuisen. Hyväksyn sinut, mutta en tekojasi (seksuaalisen suuntautumisesi toteuttamista) on niin omituinen lause, varsinkin rakkauden nimissä esitettynä, että se pistää vähintäänkin eroamaan kirkosta. Ja jos tämä ei tarpeeksi hämmennä, niin miltä näyttää uskovaisten keskinäinen tappelu ja erilaisen raamattunäkemyksen omaavan leimaaminen pahiksen leiriin? Hämmentävää tässä keskustelussa on nimenomaan oikeaoppisuuden, rakkauden ja huolen naamioon puettu julmuus ja heteronormatiivisesta aviosäädystä käsin toisen seksuaalisuuden suitseminen. Voiko Jumala olla tällaisen tulkinnan takana? Jos ja kun Jumala on rakkaus, rakkauden hedelmien pitäisi mielestäni näkyä jotenkin toisin. Tämä on minun käsitykseni ja tulkintani. Toki voin olla väärässäkin.

Nuoruuden yksi kehitystehtävä on oppia ymmärtämään, että sekä itsessä että muissa kanssaihmisissä on sekä hyviä että pahoja puolia. Molempien puoliensa kanssa pitäisi oppia tulemaan toimeen – koko elämän ajan. Onko niin, että jos tätä nuoruuden kehitystehtävää ei ole syystä tai toisesta ratkaissut, on vaarana jäädä mustavalkoiseen hyvis- pahis- tulkintamaailmaan? Silloin helposti asettaa itsensä puhtaasti hyvisten leiriin sekä uskonnollisessa että ihmissuhdemaailmas-saan. Kirkossa tämä on nyt aikuisten oikeesti haaste: Siedämmekö me toistemme moninaisuutta, hyvyyttä ja pahuutta vai olemmeko teinikirkko, joka vaatii samanmielisten mustavalkoista maailmaa?

Raamatun tulkinnan moninaisuus on rikkautta, ainakin periaatteessa. Elämän tulkinnan moninaisuus on rikkautta, ainakin periaatteessa. Meidät on tarkoitettu oppimaan toisiltamme. Ahdistavaksi tilanne muuttuu, kun joku vaatii toisia hyväksymään oman tulkintansa paremmuuden eikä pysty kuuntelemaan toista. Pahis voi olla hyviksen naamioon puettu myös aikuisten maailmassa.

Neiti Kesäheinä miettii vielä aikuisten hyvis-pahis-teemaa ja toteaa: Naiset voi joskus olla tosi ilkeitä ja miehet on tosi hassuja, ainakin meidän perheen miehet. Vastaus ei kerro, ovatko meidän perheen naiset juuri niitä lapsen mielestä tosi ilkeitä naisia :).

Yhteisöllisyyden nälkä ja jano

Uskon, että ihminen on yhteisöeläin, toisten kanssa yhteyteen tarkoitettu. Ei voi tietää kuka on, jos ei ole ketään, kenen kanssa elää ja peilaa elämäänsä. Persoonaksi tullaan muiden kanssa. Itsekseen tuleminen ja toisten kanssa eläminen on toki haaste ja rankkaa. Sen tiedän tästä kuluneesta vuodesta kommuunissa. Siksikö niin moni valitsee mieluummin seurakseen yksinäisen sohvan, salkkarit ja big brotherit? Television kautta kukaan ei väitä vastaan ja haasta omaa elämäntapaa. Silti minä en vaihtaisi päivääkään kommuunielämä pois – tai no, ehkä ne päivät, kun jääkaappi, tiskikone ja vessanpönttö hajosivat :)


Luen Rippikoulun kertausharjoitusten palautelomakkeita. Leiri kokosi 22 taustoiltaan erilaista nuorta aikuista tai sellaiseksi itsensä luokittelevaa. Joukossa oli perusluterilaisia, kirkosta vieraantuneita mutta rippikouluun nostalgisen myönteisesti suhtautuvia sekä herätysliike- ja vapaakirkkotaustaisia. Melkein jokainen kertoi palautelomakkeessa olevansa yllättynyt leirin suvaitsevaista ilmapiiriä ja nauttineensa yhteisöllisyydestä.

Yhdessä keskustellen, leikkien, laulaen, rukoillen ja ehtoollista nauttien usko Jumalaan, johdatukseen ja kristittyjen yhteyteen vahvistui. Kertausharjoitukset osoittivat sen, ettei pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Samat rippikoulumetodit leikkeineen ja sketseineen purevat myös aikuisiin. Aikuiset eivät kaipaa uskonelämän kysymyksiin vain älyä hiveleviä luentosarjoja, vaan kokonaisvaltaisempaa tekemistä ja jakamista, toimintaa, jonka kautta saa tunneyhteyden Jumalaan, itseen ja toisiin. Yhteinen viikonloppu jätti jälkeensä yhteisöllisyyden nälän ja janon. Niinpä.

Noin puolet pääkaupunkiseudun talouksista on yhden ihmisen talouksia. Muutama vuosi sitten Helsinki Missio kampanjoi puhuttelevilla mainoksilla bussipysäkeillä ja metroasemilla. Kuvasta katsoivat lasittuneet vanhan ja nuoren ihmisen kasvot ja teksti upposi luihin ja ytimiin: Yksinäisyyteen voi kuolla. Kampanja valaisi nimenomaan vanhusväestön itsemurhia ja itsemurhariskialttiutta. Karua luettavaa ovat olleet myös lööppien tekstit pitkään kuolleena kotonaan maanneesta, sattumalta löydetystä kansalaisesta. Kauhistuttavaa näissä lööpeissä on se, että ne pistävät kysymään, voisiko jollekin läheiselleni käydä noin? Entä minulle itselleni?

En oikein tiedä, mikä meitä suomalaisia vaivaa, mutta joku asia on perustavanlaatuisesti monella pielessä. Luottamusta toisiin ei ole. Kaikki pitäisi tehdä yksin ja omassa varassa. Riippuvaisuus muista on kirosana – jopa parisuhteessa. Ikään kuin riippuvaisuus olisi aina pahasta. Joskus yksinäisyys on toki pahinta kaksin tai suurenkin joukon ympäröimänä. Jos en uskalla olla riippuvainen, puhe yhteisöllisyydestä on sanahelinää.

Tänään valmistaudun erikoiseen ja innostavaan työtehtävään: Sinkkuiltaan Agricolan kirkolla. En edes yritä väittää olevani sinkkuuden asiantuntija. Olen ollut yhdessä saman miehen kanssa 15-vuotta ja sitä ennenkään en ehtinyt elää pitkiä aikoja sinkkuna. Minun on aina ollut suht helppo tutustua ihmisiin. Sinkkuuden yksinäisyys ei ole minulle omakohtaisesti tuttua. Parisuhteessa ja perheessä kärsitty ajoittainen yksinäisyys kylläkin. Mutta minun kokemukseni eivät olekaan keskiössä tänä iltana – onneksi. Luulen, että pääasia on saada koottua samassa elämäntilanteessa olevia yhteen kohtaamaan muita. Sehän sanotaan jo Raamatun alkulehdillä: Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Kumppanin kaipuu ja etsintä on meihin luotu. Ilmassa on tänä iltana suurta odotusta: Löytyykö se oikea täältä. Moni tulee pettymään, jos lähtee mukaan liian suurin odotuksin. Oman ihmisen löytyminen on aina mysteeri, hänestä kiinni pitäminen raskaankin vaivan arvoinen asia. Myös ystävyyssuhteissa.

Toisten ihmisten kautta olen löytänyt palan itseäni. Ja se on tapahtunut eritoten Villasukassa muiden kannustusten ja esimerkiksi tekemättömien vastuutehtävieni muistutuksena. Aina kun olen uskaltanut luottaa toiseen, olen jäänyt saamapuolelle. Jotakin sitä samaa toivoisin tälle illalle sinkkutapaamiseen, edes pienen pientä luottamuksen ja kiinnostuksen liekin alkua. Yhteisöllisyyttä.

Pahin kohtalo on olla jatkuvalla pakomatkalla omassa elämässään. Siksi nostan hattua kaikille niille sinkuille, jotka uskaltautuvat tänään mukaan sinkkutapaamiseen. Matka itseen tapahtuu pitkälti toisen ihmisen kanssa.

Hiljaa hyvä tulee?

Makaan sairaalan lattialla kylmä hiki otsalla, minua pyörryttää ja huimaa. Makuullaan on helpompi hengittää eikä silmissä enää mustene. Hoitaja ohjaa minut viereiseen huoneeseen lepäämään ja tuo mehua. Pian hän sanoo mittaavansa verikokeet, verenpaineet ja vauvan sydänkäyrät- ja äänet. Soperran hänelle, ettei tässä mitään hätää, tällaista aina välillä sattuu enkä kai varsinaisesti pyörtynyt.

Tiedustelen, kauan tutkimukset kestävät, koska minun pitäisi päästä nopeasti töihin ja miehen myös. Kommuunimme Mc Hattara on miehen sijaisena köksäntunnilla ja hänet on ohjeistettu vain yhden oppitunnin ohjelman ajaksi. Hoitaja ei osaa arvioida aikaa, mutta kertoo lääkärin myös tutkivan minut pian. Levossa olo paranee. Hoitaja tulee jälleen huoneeseen ja kerron hänelle olevani jo ihan terve ja tiedustelen taas, koska saan lähteä. Työt odottavat. ”Te pyörryitte, teidät on pakko tutkia ja siksi lääkärille pääsy nyt hieman viivästyy. Ottakaa ihan rauhallisesti”. Rauhallisesti. Olen kaikkea muuta kuin rauhallinen. Asiakastapaaminen odottaa. Sairaalan pediltä selvitän asiakkaan numeron, soitan heille ja kerron myöhästyväni. Nainen kysyy, onko kaikki kunnossa ja vakuutan olevan. Terapeutti ei saa huolestuttaa asiakkaitaan. Myöhäisempi aika käy heille –onneksi.

Lääkärin vastaanotolla hermostun hänen perusteellisuuteen ja hitauteen. Hammasta purren nielen kiukkuni, kun ultralaite yhtäkkiä kadottaa kaikki mittaustulokset. Vauvan koko ja sisäelimet on tutkittava uudelleen. Köksän luokkaan jo kahdeksi tunniksi loukkuun jäänyt Mc Hattara soittaa ja Köyhä Ritari menee kesken tutkimusten käytävään antamaan lisäohjeita ja arvioituja tuloaikojamme. Melkein unohdamme, miksi olemme täällä. ”Kyllä näyttää siltä, että istukka on siirtynyt kohdunsuun päältä ja vauva näyttää kasvavan normaalisti”. Huh, aivan, kaikki on siis hyvin. Sehän on pääasia. Upeaa, me taidamme sittenkin saada tämän vauvan maailmaan. Saan verinäytteet ja muut tulokset. Hoito-ohjeeksi saan raudanlisäystä, kädenpuristuksen ja ystävällisen tiukan ohjeistuksen:” Muista nyt sitten ottaa rauhallisesti”.

Hmm. Raskaus on ihana ihana asia, mutta minun on erittäin vaikea ymmärtää sitä, että tahdin hidastaminen koskee myös minua. Mielelläni olisin näköjään kone, jota elämän normaalit lainalaisuudet eivät koske. Tottakai ymmärrän, että raskaana olevien on hiljennettävä työtahtia. Raskaana olevilla tarkoitetaan ilmeisesti kuitenkin joitain muita, enhän koko tähänastisen elämäni aikana ole voinut kuulua tuon raskaan naisryhmän piiriin. Ilmeisesti mielen on erittäin vaikea tajuta sitä edes nyt, kun vatsa pömpöttää ja häiritsee jo kulkemista. Sana rauhallinen sopii huonosti myös talonrakennukseen, kommuuniasumiseen, työelämään ja opiskeluun. Varsinkaan niihin kaikkiin. Hankala yhtälö. Niin, eikä mikään oikein ole palkitsevampaa kuin ansaittu lepo.

Kävin ultrassa samaisessa paikassa jo alkukesästä. Silloin mukanani oli kolme alle kouluikäistä lasta. Tilanne oli silloinkin vähintäänkin yhtä absurdi. Kommuuniasumisen kiemuroista, ruuhkavuosien ruuhkista ja nykyisen asuinpaikkamme toistaiseksi hatarasta apuverkostosta johtuen minun oli pakko ottaa lapset mukaan. CC Kello makasi samaisessa sairaalassa keuhkokuumeessa oman äiti vierellään ja ultraus oli ajoitettava niin, että Nytriitti kiiruhti käytävälle lapsia vahtimaan siksi aikaa, kun uusimman mahdollisen kommuunitulokkaan kuvia skannattiin.

Laboratorion terveydenhoitajalle en jaksanut enää selvitellä, etten ole synnyttänyt näistä yhtäkään. En raaskinut rikkoa idylliä, kun hän niin ystävällisesti selosti lapsille, että äidistä otetaan nyt muutama verinäyte, teidän täytyy olla rauhassa ja kohta saatte sitten uuden pikkusiskon tai veljen. Jokin tilanteessa lähinnä vain hymyilytti.

Välillä minuuttiaikataulut sananmukaisesti pyörryttävät. Onneksi minulla on työ, jossa saan pitää julkisia puheita itselleni. Mitä kiireisempää, sitä enemmän puhun hiljaisuuden, rauhoittumisen ja verkkaisuuden merkityksestä. Eräs lempilauseeni on: Tehokkuuden ihannointi johtaa pinnallisuuteen. Ja johtaahan se, aamuisessa ultrassa meinasi lapsi mennä pesuveden mukana. On haastavaa elää kahden todellisuuden maailmassa, ajassamme vallitsevan kiireen, tehokkuuden ja aikaansaamisen maailmassa ja sen maailman, jota Jeesus olisi kutsunut ”pyhäksi huolettomuudeksi”. Hän sanoi: ”Kuka teistä voi murehtimisella lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”

Katson lintuja ja kadehdin heitä, katson ruuhkassa edessäni liian hitaasti ajavia autoja ja hermostun. Ristiriita sisälläni yrittää saada minut hiljentymään, mutta vasta makuuasento sairaalan odotustilan lattialla pakottaa minut hiljentämään tahtia. Nyt minulla on hetki aikaa kuunnella. Jumala taitaa yrittää sanoa jotakin hyvin oleellista.