Yhteisöllisyyden nälkä ja jano

Uskon, että ihminen on yhteisöeläin, toisten kanssa yhteyteen tarkoitettu. Ei voi tietää kuka on, jos ei ole ketään, kenen kanssa elää ja peilaa elämäänsä. Persoonaksi tullaan muiden kanssa. Itsekseen tuleminen ja toisten kanssa eläminen on toki haaste ja rankkaa. Sen tiedän tästä kuluneesta vuodesta kommuunissa. Siksikö niin moni valitsee mieluummin seurakseen yksinäisen sohvan, salkkarit ja big brotherit? Television kautta kukaan ei väitä vastaan ja haasta omaa elämäntapaa. Silti minä en vaihtaisi päivääkään kommuunielämä pois – tai no, ehkä ne päivät, kun jääkaappi, tiskikone ja vessanpönttö hajosivat :)


Luen Rippikoulun kertausharjoitusten palautelomakkeita. Leiri kokosi 22 taustoiltaan erilaista nuorta aikuista tai sellaiseksi itsensä luokittelevaa. Joukossa oli perusluterilaisia, kirkosta vieraantuneita mutta rippikouluun nostalgisen myönteisesti suhtautuvia sekä herätysliike- ja vapaakirkkotaustaisia. Melkein jokainen kertoi palautelomakkeessa olevansa yllättynyt leirin suvaitsevaista ilmapiiriä ja nauttineensa yhteisöllisyydestä.

Yhdessä keskustellen, leikkien, laulaen, rukoillen ja ehtoollista nauttien usko Jumalaan, johdatukseen ja kristittyjen yhteyteen vahvistui. Kertausharjoitukset osoittivat sen, ettei pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Samat rippikoulumetodit leikkeineen ja sketseineen purevat myös aikuisiin. Aikuiset eivät kaipaa uskonelämän kysymyksiin vain älyä hiveleviä luentosarjoja, vaan kokonaisvaltaisempaa tekemistä ja jakamista, toimintaa, jonka kautta saa tunneyhteyden Jumalaan, itseen ja toisiin. Yhteinen viikonloppu jätti jälkeensä yhteisöllisyyden nälän ja janon. Niinpä.

Noin puolet pääkaupunkiseudun talouksista on yhden ihmisen talouksia. Muutama vuosi sitten Helsinki Missio kampanjoi puhuttelevilla mainoksilla bussipysäkeillä ja metroasemilla. Kuvasta katsoivat lasittuneet vanhan ja nuoren ihmisen kasvot ja teksti upposi luihin ja ytimiin: Yksinäisyyteen voi kuolla. Kampanja valaisi nimenomaan vanhusväestön itsemurhia ja itsemurhariskialttiutta. Karua luettavaa ovat olleet myös lööppien tekstit pitkään kuolleena kotonaan maanneesta, sattumalta löydetystä kansalaisesta. Kauhistuttavaa näissä lööpeissä on se, että ne pistävät kysymään, voisiko jollekin läheiselleni käydä noin? Entä minulle itselleni?

En oikein tiedä, mikä meitä suomalaisia vaivaa, mutta joku asia on perustavanlaatuisesti monella pielessä. Luottamusta toisiin ei ole. Kaikki pitäisi tehdä yksin ja omassa varassa. Riippuvaisuus muista on kirosana – jopa parisuhteessa. Ikään kuin riippuvaisuus olisi aina pahasta. Joskus yksinäisyys on toki pahinta kaksin tai suurenkin joukon ympäröimänä. Jos en uskalla olla riippuvainen, puhe yhteisöllisyydestä on sanahelinää.

Tänään valmistaudun erikoiseen ja innostavaan työtehtävään: Sinkkuiltaan Agricolan kirkolla. En edes yritä väittää olevani sinkkuuden asiantuntija. Olen ollut yhdessä saman miehen kanssa 15-vuotta ja sitä ennenkään en ehtinyt elää pitkiä aikoja sinkkuna. Minun on aina ollut suht helppo tutustua ihmisiin. Sinkkuuden yksinäisyys ei ole minulle omakohtaisesti tuttua. Parisuhteessa ja perheessä kärsitty ajoittainen yksinäisyys kylläkin. Mutta minun kokemukseni eivät olekaan keskiössä tänä iltana – onneksi. Luulen, että pääasia on saada koottua samassa elämäntilanteessa olevia yhteen kohtaamaan muita. Sehän sanotaan jo Raamatun alkulehdillä: Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Kumppanin kaipuu ja etsintä on meihin luotu. Ilmassa on tänä iltana suurta odotusta: Löytyykö se oikea täältä. Moni tulee pettymään, jos lähtee mukaan liian suurin odotuksin. Oman ihmisen löytyminen on aina mysteeri, hänestä kiinni pitäminen raskaankin vaivan arvoinen asia. Myös ystävyyssuhteissa.

Toisten ihmisten kautta olen löytänyt palan itseäni. Ja se on tapahtunut eritoten Villasukassa muiden kannustusten ja esimerkiksi tekemättömien vastuutehtävieni muistutuksena. Aina kun olen uskaltanut luottaa toiseen, olen jäänyt saamapuolelle. Jotakin sitä samaa toivoisin tälle illalle sinkkutapaamiseen, edes pienen pientä luottamuksen ja kiinnostuksen liekin alkua. Yhteisöllisyyttä.

Pahin kohtalo on olla jatkuvalla pakomatkalla omassa elämässään. Siksi nostan hattua kaikille niille sinkuille, jotka uskaltautuvat tänään mukaan sinkkutapaamiseen. Matka itseen tapahtuu pitkälti toisen ihmisen kanssa.