Hiljaa hyvä tulee?

Makaan sairaalan lattialla kylmä hiki otsalla, minua pyörryttää ja huimaa. Makuullaan on helpompi hengittää eikä silmissä enää mustene. Hoitaja ohjaa minut viereiseen huoneeseen lepäämään ja tuo mehua. Pian hän sanoo mittaavansa verikokeet, verenpaineet ja vauvan sydänkäyrät- ja äänet. Soperran hänelle, ettei tässä mitään hätää, tällaista aina välillä sattuu enkä kai varsinaisesti pyörtynyt.

Tiedustelen, kauan tutkimukset kestävät, koska minun pitäisi päästä nopeasti töihin ja miehen myös. Kommuunimme Mc Hattara on miehen sijaisena köksäntunnilla ja hänet on ohjeistettu vain yhden oppitunnin ohjelman ajaksi. Hoitaja ei osaa arvioida aikaa, mutta kertoo lääkärin myös tutkivan minut pian. Levossa olo paranee. Hoitaja tulee jälleen huoneeseen ja kerron hänelle olevani jo ihan terve ja tiedustelen taas, koska saan lähteä. Työt odottavat. ”Te pyörryitte, teidät on pakko tutkia ja siksi lääkärille pääsy nyt hieman viivästyy. Ottakaa ihan rauhallisesti”. Rauhallisesti. Olen kaikkea muuta kuin rauhallinen. Asiakastapaaminen odottaa. Sairaalan pediltä selvitän asiakkaan numeron, soitan heille ja kerron myöhästyväni. Nainen kysyy, onko kaikki kunnossa ja vakuutan olevan. Terapeutti ei saa huolestuttaa asiakkaitaan. Myöhäisempi aika käy heille –onneksi.

Lääkärin vastaanotolla hermostun hänen perusteellisuuteen ja hitauteen. Hammasta purren nielen kiukkuni, kun ultralaite yhtäkkiä kadottaa kaikki mittaustulokset. Vauvan koko ja sisäelimet on tutkittava uudelleen. Köksän luokkaan jo kahdeksi tunniksi loukkuun jäänyt Mc Hattara soittaa ja Köyhä Ritari menee kesken tutkimusten käytävään antamaan lisäohjeita ja arvioituja tuloaikojamme. Melkein unohdamme, miksi olemme täällä. ”Kyllä näyttää siltä, että istukka on siirtynyt kohdunsuun päältä ja vauva näyttää kasvavan normaalisti”. Huh, aivan, kaikki on siis hyvin. Sehän on pääasia. Upeaa, me taidamme sittenkin saada tämän vauvan maailmaan. Saan verinäytteet ja muut tulokset. Hoito-ohjeeksi saan raudanlisäystä, kädenpuristuksen ja ystävällisen tiukan ohjeistuksen:” Muista nyt sitten ottaa rauhallisesti”.

Hmm. Raskaus on ihana ihana asia, mutta minun on erittäin vaikea ymmärtää sitä, että tahdin hidastaminen koskee myös minua. Mielelläni olisin näköjään kone, jota elämän normaalit lainalaisuudet eivät koske. Tottakai ymmärrän, että raskaana olevien on hiljennettävä työtahtia. Raskaana olevilla tarkoitetaan ilmeisesti kuitenkin joitain muita, enhän koko tähänastisen elämäni aikana ole voinut kuulua tuon raskaan naisryhmän piiriin. Ilmeisesti mielen on erittäin vaikea tajuta sitä edes nyt, kun vatsa pömpöttää ja häiritsee jo kulkemista. Sana rauhallinen sopii huonosti myös talonrakennukseen, kommuuniasumiseen, työelämään ja opiskeluun. Varsinkaan niihin kaikkiin. Hankala yhtälö. Niin, eikä mikään oikein ole palkitsevampaa kuin ansaittu lepo.

Kävin ultrassa samaisessa paikassa jo alkukesästä. Silloin mukanani oli kolme alle kouluikäistä lasta. Tilanne oli silloinkin vähintäänkin yhtä absurdi. Kommuuniasumisen kiemuroista, ruuhkavuosien ruuhkista ja nykyisen asuinpaikkamme toistaiseksi hatarasta apuverkostosta johtuen minun oli pakko ottaa lapset mukaan. CC Kello makasi samaisessa sairaalassa keuhkokuumeessa oman äiti vierellään ja ultraus oli ajoitettava niin, että Nytriitti kiiruhti käytävälle lapsia vahtimaan siksi aikaa, kun uusimman mahdollisen kommuunitulokkaan kuvia skannattiin.

Laboratorion terveydenhoitajalle en jaksanut enää selvitellä, etten ole synnyttänyt näistä yhtäkään. En raaskinut rikkoa idylliä, kun hän niin ystävällisesti selosti lapsille, että äidistä otetaan nyt muutama verinäyte, teidän täytyy olla rauhassa ja kohta saatte sitten uuden pikkusiskon tai veljen. Jokin tilanteessa lähinnä vain hymyilytti.

Välillä minuuttiaikataulut sananmukaisesti pyörryttävät. Onneksi minulla on työ, jossa saan pitää julkisia puheita itselleni. Mitä kiireisempää, sitä enemmän puhun hiljaisuuden, rauhoittumisen ja verkkaisuuden merkityksestä. Eräs lempilauseeni on: Tehokkuuden ihannointi johtaa pinnallisuuteen. Ja johtaahan se, aamuisessa ultrassa meinasi lapsi mennä pesuveden mukana. On haastavaa elää kahden todellisuuden maailmassa, ajassamme vallitsevan kiireen, tehokkuuden ja aikaansaamisen maailmassa ja sen maailman, jota Jeesus olisi kutsunut ”pyhäksi huolettomuudeksi”. Hän sanoi: ”Kuka teistä voi murehtimisella lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”

Katson lintuja ja kadehdin heitä, katson ruuhkassa edessäni liian hitaasti ajavia autoja ja hermostun. Ristiriita sisälläni yrittää saada minut hiljentymään, mutta vasta makuuasento sairaalan odotustilan lattialla pakottaa minut hiljentämään tahtia. Nyt minulla on hetki aikaa kuunnella. Jumala taitaa yrittää sanoa jotakin hyvin oleellista.