Synodaalia

Olen istunut kaksi päivää Helsingin tuomiokirkossa Helsingin hiippakunnan papiston kanssa synodaalikokouksessa. Papittomaan säätyyn kuulumattomat kaverit ja tuttavat ovat ihmetelleet omituista synodaali-sanaa. Joku kuuli sen olevan syanidi-kokous. Minua hymyilyttää. Synodaali tuntui minusta jo ihan luontevalta sanalta. Olen papillistunut?

Nykyisen kirkkojärjestyksen mukaan (KJ 18:9) piispa kutsuu hiippakuntansa papit ja lehtorit vähintään joka kuudes vuosi synodaalikokoukseen. Kokouksen tehtävänä on käsitellä teologisia kysymyksiä, seurakuntien hoitoa, sekä muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita.

Tämänkertaisten kokoontumisajojen teemana on: ”Kristus. Nyt. ” Tuomiokirkon ovelta silmiin pistää mustiin pingviinipukuihin pukeutuneiden hahmojen joukko. Mieleeni tulee muutama vuosi sitten tehty katugallup, jossa ihmisiä pyydettiin kertomaan ”jos kirkko olisi ihminen, millainen ihminen hän olisi.” Satunnaisten kadulla kävelevien vastaajien keskiarvon mukaan kirkko oli juuri tällainen: Vanha, harmaa mies. Hieman pelottava tai hieman tylsä.

Luulen, että näiden harmaiden vanhojen miesten joukossa on paljon viisautta, huumoria, elämää, uskoa, hiljaista tietoa, jota minun olisi nuorempana pappiskollegana tärkeää saada tietää. Mutta koska en tunne heitä, jäykistyn tämän harmaan miesmassan edessä, enkä koe kuuluvani joukkoon. Etsin katseellani orpona omia ystäviäni.

Muistan kauppakorkeakoulun vahtimestarin, joka vuoroin jäykistyy, vuoroin huvittuu minun astuessani ovelle. Hänen on ilmiselvästi vaikea suhtautua. Meille on kehkeytynyt syksyn aikana mielenkiintoinen sanailusuhde. Lopulta hän paljastaa pelkäävänsä ”tuota kaulusta”. Sokeripala jäykistää. Ymmärrän sen hyvin nyt juuri. Minäkin olen helpottunut, kun löydän oman ikäisiäni ja samanhenkisiä ystäviäni. Jälleennäkemisen riemu. Istun omieni joukkoon ja saan tämän tästä kuulla ”kauniista vatsastani”. Niinpä, vain raskaana olevien vatsaa voidaan kutsua näillä termeillä. Joitakin en ole nähnyt pitkään aikaan ja tahtoisin malttamattomana päästä vaihtamaan jo kuulumisia.

Vastavihitty piispa Irja Askola toimittaa messun. Hän säteilee – iloa, lämpöä, armoa, viisautta. Ihmisyyttä. Lehdistä olen juuri lukenut, kuinka jotkut kristilliset tahot ovat alkaneet boikotoida häntä raamatunvastaisena. Mutta siinä hän hymyilee ja peräänkuuluttaa rohkeaa ristiriitojen esilleottoa ja käsittelyä Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Ristiriitoja ei tarvitse pelätä. Niin hän väittää.

Minä pelkään ristiriitoja. En pidä niistä yhtään, enkä nauti niistä. Tiedän toki, että ristiriidat ovat aina mahdollisuus eikä ristiriidatonta elämää oikein voi elää. Muutos ei ole muuten mahdollista. Ei edes oma muutos. Usein puhunkin siitä, ettei maton alle asioiden lakaisu auta. Puhun itselleni. Oikeasti toivon usein, että vaikeat asiat vain haihtuisivat jonnekin. Täälläkin tuomiokirkossa on ihmisiä, joiden kanssa tiedän keskustelujen olevan turhaa.

Ristiriitojen, niin uskonnollisten erimielisyyksien, kuin muidenkin vaikeiden asioiden käsittely on tietenkin elämän helmihetki, jos keskustelu on aitoa vuorovaikutusta ja toisen kunnioittamista ilman ylimielistä valta-asetelmaa tai käännytysmentaliteettia. Minullakin on kokemusta siitä, kuinka ristiriitojen käsittely voi johtaa molemminpuoliseen toisen näkökulman ymmärtämiseen. Ne hetket ovat lähes taivaallisia. Mutta harvinaista - ja sikatyöläitä. Ja vaativat molemmilta osapuolilta kyspyyttä ja tahtoa. Tälläkin hetkellä minulla olisi ainakin pari matonkääntöprojektia – jos vain jaksaisi. Jos vain olisi energiaa. Joku viisaus kai siihen piilee, että kissan nostaminen pöydälle on aina yhtä vaikeaa. Ja varsinkin ensimmäinen selvittelyn askel on aina yhtä kauhistuttava.

Ihailen Irja-piispan rohkeutta sanoa ääneen vaikeita asioita. Ainakin sanojen tasolla vallitseva todellisuus tuodaan näkyväksi ja läsnä olevaksi. On helpompi hengittää. Irjan rohkeus tarttuu. Niin, toivoa ei saa menettää. Ei koskaan. Hän puhuu intohimosta ja innosta ja niiden merkityksestä. Onpa hän esimerkillinen. Kirkossa on lupa olla siis intohimoinen. Vau.

Kaksi päivää synodaalia on takana. Olen nauranut ja tavannut tuttuja. Keskustellut siitä kuoleeko luterilaisuus ja millaisia eettisiä valintoja Jeesus tekisi tämän päivän Suomessa. Ainakaan Hän ei osallistuisi piispaboikottiin – vaan katsoisi aina ihmistä yksilönä, boikotoimatta ketään. Niin luulen. Koen myös oudon kokemuksen kristillisessä meditaatioharjoituksessa. Kylmä hiki nousi otsalle ja minua pyörrytti. En tiedä, johtuiko se harjoituksesta vai heilahtelevista sokeriarvoista. En osaa sanoa oliko se maallinen vai hengellinen kokemus. Pyhä jää joskus salaisuudeksi. Salaisuuden peittoon jäivät myös vanhat harmaat herrat. En tutustunut heihin vieläkään.

Jään miettimään piispan pohdintoja, mikä on riittävä syy muuttaa vallitsevia oloja kirkossa. Ja mitä Kristus tähän kaikkeen sanoisi. Jeesus piispan suulla kehottaa meitä hyväksymään toistemme vajavaisuuksia kirkon sisällä. Vaikeaa se tuntuu usein olevan ja siihen tarvitaan yliluonnollisia voimia, Jumalan apua. Kunpa kirkko olisi tuollainen, jonka Irja eteemme maalaa. Jospa se jo osaksi on?

Me papit saarnaamme kyllä syntien anteeksiannon välttämättömyydestä ja siitä kuinka moka on lahja. Täydellisiä ihmisiä ei ole - ja silti me kirkossa pelkäämme liikaa mokia.

Moka kääntyy lahjaksi usein vasta ehtoollispöydässä. Siinä me eri ikäiset, eri tavoin ajattelevat ja uskovat ja erilaisin temperamentti- ja toimintatavoin varustetut papit olemme samanarvoisia. Yhtä Kristuksessa – ainakin tämän hetken. Se on lahjaa. En ymmärrä ehtoollista järjelläni, en kaikkia kollegojani ja lähimmäisiäni, en edes itseäni. Mutta tässä mystisessä sakramentissa voin hetken olla kokonainen. Tuomiokirkon ovella Irja- piispa hymyillen kättelee kaikki, minutkin. Siunausta sinulle Irja lähes messiaaniseen tehtävääsi.

On hienoa olla pappi tämän päivän Suomessa. Armosta. Nyt.