Jotakin uutta

Tommy Hellsten on sanonut, ettei kukaan muutu, ennen kuin muuttumisesta kieltäytyminen on liian tuskallista.

Olen tullut retriittiin. Vanhaan tuttuun paikkaan, samassa paikassa olin jo keväällä. Silloin täällä olivat kurjet, nyt kohtaan joutsenperheen. Silloin satoi ja oli sumua, nyt syksy avaa hiljalleen oveaan. Sataa taas vähän ja jotkut puiden lehdistä ovat vaihtaneet väriään. Punaiset omenat kasvavat puissa. Törmään metsäpolulla haperoihin ja rouskuihin ja johinkin, joita en tunnista. Löydän hiuksistani myös uusia tuttavuuksia, hirvikärpäsiä. Aurinko hyvästelee meitä loppukesän väreillään. Pidän tästä auringosta eniten. Ehkä siksi, että tämä aurinko ei ole niin kirkas ja varmaankin lähimpänä omaa sielunmaisemaani: Se kertoo kesästä luopumisesta. Luopuminen on aina haikeaa. Mutta myös vapauttavaa.

Tänne tullessani olen luopunut työ-ja perheminästäni. Olen jättänyt kotiin arkiset askareet. Viikonlopun ajaksi luovun televisiosta, netistä, puhelimesta, lehdistä ja kaikesta mediasta. Luovun kaikista velvollisuuksista, joita pääni yrittää jatkuvasti minulle tarjota. Kun luvun puhumisesta, tilalla on hiljaisuus. Ihana hiljaisuus. Sen myötä löydän syvemmin omat ajatukseni.

Meitä on täällä 13. Haluamme muutosta. Ainakin jonkinlaista. Olemme täällä vähän eri syistä, toiset puoliksi jopa vahingosssa. Olemme osaksi hiljaisuuden retriitissä, osaksi työstämme asioitamme puhumalla pareittain ja ryhmässä. Hybridiretriitti. Yritämme myöntää itsellemme, jollekin täällä olevalle ja Jumalalle, mistä tavastamme olla ja elää, haluamme kasvaa pois. Muutos ei ole mahdollista ilman jostain luopumista.

Muutostarpeemme ovat eritasoisia ja erilaisia. Kamppailemme mm. levottomuutemme, kiireen, ainaisen tavaran keräämisen, asioiden varmistelujen, luopumisen pelon, kateuden, ymmärtämisen ja hyväksytyksen tulemisen tarpeen, laiskuuden tai ei:n sanomisen vaikeuden kanssa. Eräs harjoittelee luopumista toisten asioiden menemisestä omien tarpeiden edelle, yksi opettelee työelämästä luopumista, yksi osallistujista on juuri saanut kuulla puolisonsa parantumattomasta sairaudesta. Tällä viikolla olen saanut kuulla olevani raskausajan diabeetikko: Oma yritykseni luopua edes jonkin verran sokerista ja rasvasta on hieman eri tasoista kuin puolisosta luopuminen. Ihan hävettää. No tosiasiassa en ole ilmoittautunut tänne sokerin, vaan vieläkin sitovampien ajatusrakennelmien takia.

Jatkan prosessiani, jota olen jatkanut ainakin 10 vuotta. Uudenlainen tapa ajatella ja toimia ei noin vain nappia painamalla muutu. Tavat ja uskomukset ovat lujasti kiinni selkäytimessä. Täällä kysymme, kuka sitten olen kun luovun levottomuudestani tai kiireestäni tai kateudestani? Mistä sitten puhun tai mitä sitten teen? Saanko jotain tilalle? Entä jos saan tilalle vieläkin ikävämmän heikkouden?

Aloitan helpommasta: Konkreettisesti minun on opeteltava luopumaan tähänastisista elintavoista, suklaasta ja muista herkuista. Jostain pitäisi saada voimia lähteä lenkille. Muuten sokeriarvot eivät laske ja masuasukki kasvaa liian suureksi. Olen päättänyt onnistua muuttamaan ruokavaliota, en itseni, mutta vauvan takia.

Siirryn vaikeampaan luopumistyöstöön: Jään miettimään voisinko vihdoinkin antaa itselleni luvan päästää irti yhteyden ja hyväksynnän etsimisestä erään elämäni ratkaisevan ihmisen kanssa. Täällä työstämme itseämme enneagrammi- kirjallisuuden avulla ja tulen tietoisemmaksi siitä, että minun edustamalleni luonnetyypille yhteyden etsintä on tärkeämpää kuin monelle muulle. Siksi olen kai juuttunut tähän yhteysajatukseen. Mutta jos mitään ei ole kymmeneen vuoteen muuttunut, olisiko vihdoinkin aika päästää toiveesta irti? Ja jos en tätäkään osaa tehdä itseni, niin edes vauvan ja Pikku-Wiin takia? Tunnetaakkojen perässä kuljettaminen vie energiaa - liikaa. Eniten niistä kärsin minä itse ja vaikka en sitä suostu myöntämään, niin tämä vaikuttaa myös lapsiini ja muihin läheisiini. Lapset ainakin aistivat kaiken.

Viimeksi retriitissä sanoin ääneen erään asian, josta halusin luopua, pelkäsin luopumista ja tapahtui jotakin. Pian retriitin jälkeen sain raskaustestistä positiivisen tuloksen. Luulen, että mitä syvemmin liityn ja kiinnityn itseeni, teen asioita joista pidän ja seison itseni puolella –sitä enemmän ihmeeksi luultuja tapahtumia alkaa näkyä ympärilläni. Uskon, että psyykkisellä kiinnittymiselläni on yhteys myös alkion kiinnittymiseen.

Viikonloppu on antanut uusia kontakteja, olen kuullut elämäntarinoita ja kohtaloita, joista en tietäisi mitään ilman täällä oloa. Tavallisten ihmisten tavallisen ihmeelliset elämät ovat elokuvia ihmeellisempiä. Ja kun jakaa itsestään jotakin tärkeää toisen kanssa, löytää jotain yhteistä – paljonkin. Se, minkä luulin vain omaksi ongelmakseni tai löydökseni, on osa jonkun toisenkin elämää. Pitää vain avata suunsa oikeassa paikkaa oikeaan aikaan. Meissä kaikissa on jotain samaa.

Jätän majoitusrakennuksen portaille kassin, johon olen mielessäni pakannut toteutumattoman toiveeni. Hei hei kassi, hei hei toive. Jään odottamaan, mitä uutta kassissa olevan toiveen tilalle tulen saamaan.