Loppuisi jo tämä pakkanen. Ei saisi valittaa, mutta yli 20 asteen pakkaset ovat liikaa koska vaan ja varsinkin jos on sattunut muuttamaan 1920-luvulla rakennettuun takattomaan puutaloon. Lisäksi lapset valittavat, että Villahousu on nolo kodin nimi ja kaikki asukkaat kääriytyvätkin villasukkiin enemmän kuin villahousuihin. Kodin nimi siis on tätänykyä Villa Sukka.
Vanha puutalo vetää ja aamuisin kolottaa. Ajattelin ensin, että reumaattiset oireet johtuvat iästä, olenhan talon vanhin asukas. Mutta mitä vielä, nuoremmatkin kärsivät kolotuksista. Ratkaisuna olisikin iso iso villasukka, johon voisi kääriytyä ja sen sisässä korkeintaan pomppia huoneesta toiseen juuri silloin kuin huvittaa.
Eilen otin rohkean askeleen ja lähdin CC Kellon kanssa tutustumaan lähitienooseen. Enhän ole koskaan muistaakseni edes käynyt Hamarissa, muuten kuin hakenut sisareni joskus taannoin töistä. Heti huomasin, että tienoo on täynnä muitakin Villa nimisiä koteja. Villi veikkaukseni on, että ehkä täällä asuu muutama hyvin toimeentuleva. Toista villa sukka tai housu - nimistä kotia en löytänyt. Kas kun muut eivät ole halunneet nimetä taloaan näin näpsäkästi.
Suunnistusvammaani auttoi Hamarin koulun rakennustyöt. Kovaääninen naputus kantautuu onneksi aika kauaksi ja johdatti minut ja vaunuissa nukkuvan vauvan takaisin kotiin. Mistä lie olisinkaan muuten itseni löytänyt? Muuten viikko on ollut kyllä aikamoista "eksyksissä" oloa. Toimin kuin robotti, tosin huono sellainen. Aamuisin nousen ylös, puen päälle, hoputan lasta "kiire kiire", kuskaan Neiti Kesäheinän eskariin, MC Hattaran Pasilaan, Pikku-Wiin päiväkotiin ja itseni pääkolmantenajalkana töihin. Siinä hätäkässä en ole aina muistanut sulkea reppuani, vaan olen kylvänyt tavaroitani pitkin pientareita. Auton tankkaus on myös mielestäni toisarvoista. Keskityn lähinnä hengittämiseen ja siihen, ettei hermojaan saa menettää. Harmi, ettei auto toimi hengityksellä vaan jätti minut mokoma vieläpä peräkärryn kanssa Hämeenlinnan väylälle pakkaseen palelemaan. Vaikka sain apua seurakuntamme diakonissalta, en ole antanut anteeksi autollemme. Enkä anna. Miksei auto voi joustaa tilanteessa, jossa omakin pinnani on kasvanut hyvin piiiiiiiiiitkäääääääksi?
Lapset tuntuvat sopeutuneen hyvin kommuuniin. Tai sitten he ovat hyviä suojelemaan vanhempiaan. Eilen kuuntelin Neiti Kesäheinän ja Pikku-Wiin kotileikkejä. Neiti: Me oltais nyt erottu ja mä olisin hyvis ja sä olisit pahis, kun sä oot mies. Kuuliaisesti Pikku-Wii nieli miehen roolinsa. Jäin miettimään asetelmaa. Onko tämä todella miesten kohtalo? Alistettu pahiksen rooli? Sellaiselta tahtoisin lapseni säästää.
Tänään toivon, että voin kääriytyä suureen villasukkaan ja seurailla kyseisen leikin kehittymistä - toivottavasti vähän tasa-arvoisempaan asetelmaan.
Ai niin, sisaruksilla täytyy olla jotenkin yhteenrimmaavat nimet. Niinpä taloa asuvat sisarukset Nytriitti ja Retriitti. Arvaatka kumpi niistä olen minä? :)
perjantai 29. tammikuuta 2010
lauantai 16. tammikuuta 2010
Muutto Ihmiskokeeseen
Muutto ihmiskokeeseen Villa Housuun
Elämässä on uskallettava ottaa askeleita tulevan lisäksi menneeseen. Olen astumassa molempiin. Mutta ennen varsinaista menneen ja nykyisyyden yhteensovittamista on kuljettava kokeen, eräänlaisen kiirastulen, läpi. Uskon siirtymäriittien voimaan ja siksi menneen ja tulevan siltaa on kuljettava kommuunielämän kautta.
No asialla on käytännöllisempiäkin puolia, mutta minulla on halua tehdä kaikesta arkisestakin jotenkin enemmän merkittävää. Miten ihmeessä sitä muuten arkeaan jaksaisi?
Arkisesti asian voisi kuvailla näin: Ostimme tontin mieheni kanssa Tolkkisista ja aloitamme talon rakennuttamisen ensi keväänä. Koska emme saa mielin määrin lainaa, myimme oman Helsinki-kotimme ja näppärä ja edullinen vuokra-asunto löytyi Porvoosta. Vieläpä niin näppärästi, ettei minun tarvinnut tehdä ko. asunnon etsimisen eteen yhtään mitään. Vuokratulotkin jaamme toisen perheen kanssa puoliksi. Edullista ja mukavaa ja taatusti hyvin vähän yksinäistä.
Oman aikuisuutensa voi ainakin tässä prosessissa heti alkuunsa kyseenalaistaa. Kuka täysjärkinen vastuullinen aikuinen muuttaa oman kolmihenkisen perheensä lisäksi kahden aikuisen ja kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa 120 m2 yhteiseen asuntoon? Asunnossa on vain yksi wc, yksi keittiö ja kaksi makuuhuonetta – näin olen kuullut. ”Parasta” tässä on , etten ole nähnyt koko asuntoa. Tosin olen kuullut muilta kommuunieläjiltä, että minä tulen taatusti viihtymään siellä. Tämä siitäkin huolimatta, että väliaika-asunto on koulun yhteydessä ja koulun remontointi alkaa piakkoin.
Tilannetta ehkä helpottaa tosin ehkä se, että viisihenkinen kommuuniperheemme on rakkaan sisareni perhe. Asiantuntijat ovat varoittaneet meitä hankkeen järjettömyydestä. Mutta me haluamme uhmata luonnon lakeja ja katsoa kestääkö mielemme, parisuhteemme, sukulaissuhteemme ja sosiaaliset taitomme tämänkin? Uskon, että kestää. Pakko uskoa.
Miksi? Lähden usein mukaan hankkeisiin, jotka ovat päällisin puolin mahdottomia, mitä kummallisempi idea, sen parempi. Onneksi (?) sekä mieheni, siskoni että lankoni ovat kaikki yhtä seikkailunhaluisia. Ihmiskokeeseen ei ehkä olisi enää koskaan mahdollisuutta tässä elämässä.
Toki rahalla on tässä paljon painoarvoa, mutta jos individualistisempi cityelämä kiinnostaisi, olisimme toki olleet valmiit maksamaan kaksinkertaisen hinnan asumisesta ja elämisestä. Olen kyllästynyt individualismiin.
Olen usein hehkuttanut yhteisöjen voimaa. Haluan katsoa, olisiko minusta aikuisten oikeasti yhteisössä eläjäksi. Sehän vaatii kovasti joustoa ja toisten tapojen sietoa, mutta myös omista rajoistaan ja oikeuksistaan kiinni pitämistä = vuorovaikutustaitoja, reiluja pelisääntöjä ja myös epäonnistumisen ja epävarmuuden sietoa. Ja muutoksen sietoa. Koska pelkään tylsyyttä, olen ainakin varma, että seuraava vuosi tulee olemaan kaikkea muuta kuin tylsä. Elämää neljän alle kouluvuotiaan lapsen kanssa kommuunissa, jossa molempien perheiden vanhemmat suunnittelevat ja rakennuttavat taloa ja yrittävät elää samalla parisuhde- ja perhe-elämää on haaste. Ihana haaste.
Ystävät ja eritoten Ystävä Isolla Yyllä avusti kodin pahvilaatikoihin. Miten voikin omien tavaroiden paljous lamaannuttaa niin paljon? Ja miten kaapit, joihin on laitettu vain puhtaita vaatteita ja astioita, ovat muuttuneet niin likaisiksi?
Nuo kysymykset ovat nyt enää teoreettisia muistoja omassa eksistenssissäni. Kommuuni here we come: Rouva Merimekko, Mc Hattara, Neiti Kesäheinä, Herra Merirosvo, CC Kello, Pikku-Wii, Köyhä Ritari ja AakaPaaka. Ristin käteni ja pyydän siunausta kaikille meille: Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä: Siivillänsä meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Aamen.
Elämässä on uskallettava ottaa askeleita tulevan lisäksi menneeseen. Olen astumassa molempiin. Mutta ennen varsinaista menneen ja nykyisyyden yhteensovittamista on kuljettava kokeen, eräänlaisen kiirastulen, läpi. Uskon siirtymäriittien voimaan ja siksi menneen ja tulevan siltaa on kuljettava kommuunielämän kautta.
No asialla on käytännöllisempiäkin puolia, mutta minulla on halua tehdä kaikesta arkisestakin jotenkin enemmän merkittävää. Miten ihmeessä sitä muuten arkeaan jaksaisi?
Arkisesti asian voisi kuvailla näin: Ostimme tontin mieheni kanssa Tolkkisista ja aloitamme talon rakennuttamisen ensi keväänä. Koska emme saa mielin määrin lainaa, myimme oman Helsinki-kotimme ja näppärä ja edullinen vuokra-asunto löytyi Porvoosta. Vieläpä niin näppärästi, ettei minun tarvinnut tehdä ko. asunnon etsimisen eteen yhtään mitään. Vuokratulotkin jaamme toisen perheen kanssa puoliksi. Edullista ja mukavaa ja taatusti hyvin vähän yksinäistä.
Oman aikuisuutensa voi ainakin tässä prosessissa heti alkuunsa kyseenalaistaa. Kuka täysjärkinen vastuullinen aikuinen muuttaa oman kolmihenkisen perheensä lisäksi kahden aikuisen ja kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa 120 m2 yhteiseen asuntoon? Asunnossa on vain yksi wc, yksi keittiö ja kaksi makuuhuonetta – näin olen kuullut. ”Parasta” tässä on , etten ole nähnyt koko asuntoa. Tosin olen kuullut muilta kommuunieläjiltä, että minä tulen taatusti viihtymään siellä. Tämä siitäkin huolimatta, että väliaika-asunto on koulun yhteydessä ja koulun remontointi alkaa piakkoin.
Tilannetta ehkä helpottaa tosin ehkä se, että viisihenkinen kommuuniperheemme on rakkaan sisareni perhe. Asiantuntijat ovat varoittaneet meitä hankkeen järjettömyydestä. Mutta me haluamme uhmata luonnon lakeja ja katsoa kestääkö mielemme, parisuhteemme, sukulaissuhteemme ja sosiaaliset taitomme tämänkin? Uskon, että kestää. Pakko uskoa.
Miksi? Lähden usein mukaan hankkeisiin, jotka ovat päällisin puolin mahdottomia, mitä kummallisempi idea, sen parempi. Onneksi (?) sekä mieheni, siskoni että lankoni ovat kaikki yhtä seikkailunhaluisia. Ihmiskokeeseen ei ehkä olisi enää koskaan mahdollisuutta tässä elämässä.
Toki rahalla on tässä paljon painoarvoa, mutta jos individualistisempi cityelämä kiinnostaisi, olisimme toki olleet valmiit maksamaan kaksinkertaisen hinnan asumisesta ja elämisestä. Olen kyllästynyt individualismiin.
Olen usein hehkuttanut yhteisöjen voimaa. Haluan katsoa, olisiko minusta aikuisten oikeasti yhteisössä eläjäksi. Sehän vaatii kovasti joustoa ja toisten tapojen sietoa, mutta myös omista rajoistaan ja oikeuksistaan kiinni pitämistä = vuorovaikutustaitoja, reiluja pelisääntöjä ja myös epäonnistumisen ja epävarmuuden sietoa. Ja muutoksen sietoa. Koska pelkään tylsyyttä, olen ainakin varma, että seuraava vuosi tulee olemaan kaikkea muuta kuin tylsä. Elämää neljän alle kouluvuotiaan lapsen kanssa kommuunissa, jossa molempien perheiden vanhemmat suunnittelevat ja rakennuttavat taloa ja yrittävät elää samalla parisuhde- ja perhe-elämää on haaste. Ihana haaste.
Ystävät ja eritoten Ystävä Isolla Yyllä avusti kodin pahvilaatikoihin. Miten voikin omien tavaroiden paljous lamaannuttaa niin paljon? Ja miten kaapit, joihin on laitettu vain puhtaita vaatteita ja astioita, ovat muuttuneet niin likaisiksi?
Nuo kysymykset ovat nyt enää teoreettisia muistoja omassa eksistenssissäni. Kommuuni here we come: Rouva Merimekko, Mc Hattara, Neiti Kesäheinä, Herra Merirosvo, CC Kello, Pikku-Wii, Köyhä Ritari ja AakaPaaka. Ristin käteni ja pyydän siunausta kaikille meille: Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä: Siivillänsä meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Aamen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)