Muutto Ihmiskokeeseen

Muutto ihmiskokeeseen Villa Housuun

Elämässä on uskallettava ottaa askeleita tulevan lisäksi menneeseen. Olen astumassa molempiin. Mutta ennen varsinaista menneen ja nykyisyyden yhteensovittamista on kuljettava kokeen, eräänlaisen kiirastulen, läpi. Uskon siirtymäriittien voimaan ja siksi menneen ja tulevan siltaa on kuljettava kommuunielämän kautta.

No asialla on käytännöllisempiäkin puolia, mutta minulla on halua tehdä kaikesta arkisestakin jotenkin enemmän merkittävää. Miten ihmeessä sitä muuten arkeaan jaksaisi?

Arkisesti asian voisi kuvailla näin: Ostimme tontin mieheni kanssa Tolkkisista ja aloitamme talon rakennuttamisen ensi keväänä. Koska emme saa mielin määrin lainaa, myimme oman Helsinki-kotimme ja näppärä ja edullinen vuokra-asunto löytyi Porvoosta. Vieläpä niin näppärästi, ettei minun tarvinnut tehdä ko. asunnon etsimisen eteen yhtään mitään. Vuokratulotkin jaamme toisen perheen kanssa puoliksi. Edullista ja mukavaa ja taatusti hyvin vähän yksinäistä.

Oman aikuisuutensa voi ainakin tässä prosessissa heti alkuunsa kyseenalaistaa. Kuka täysjärkinen vastuullinen aikuinen muuttaa oman kolmihenkisen perheensä lisäksi kahden aikuisen ja kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa 120 m2 yhteiseen asuntoon? Asunnossa on vain yksi wc, yksi keittiö ja kaksi makuuhuonetta – näin olen kuullut. ”Parasta” tässä on , etten ole nähnyt koko asuntoa. Tosin olen kuullut muilta kommuunieläjiltä, että minä tulen taatusti viihtymään siellä. Tämä siitäkin huolimatta, että väliaika-asunto on koulun yhteydessä ja koulun remontointi alkaa piakkoin.

Tilannetta ehkä helpottaa tosin ehkä se, että viisihenkinen kommuuniperheemme on rakkaan sisareni perhe. Asiantuntijat ovat varoittaneet meitä hankkeen järjettömyydestä. Mutta me haluamme uhmata luonnon lakeja ja katsoa kestääkö mielemme, parisuhteemme, sukulaissuhteemme ja sosiaaliset taitomme tämänkin? Uskon, että kestää. Pakko uskoa.

Miksi? Lähden usein mukaan hankkeisiin, jotka ovat päällisin puolin mahdottomia, mitä kummallisempi idea, sen parempi. Onneksi (?) sekä mieheni, siskoni että lankoni ovat kaikki yhtä seikkailunhaluisia. Ihmiskokeeseen ei ehkä olisi enää koskaan mahdollisuutta tässä elämässä.

Toki rahalla on tässä paljon painoarvoa, mutta jos individualistisempi cityelämä kiinnostaisi, olisimme toki olleet valmiit maksamaan kaksinkertaisen hinnan asumisesta ja elämisestä. Olen kyllästynyt individualismiin.

Olen usein hehkuttanut yhteisöjen voimaa. Haluan katsoa, olisiko minusta aikuisten oikeasti yhteisössä eläjäksi. Sehän vaatii kovasti joustoa ja toisten tapojen sietoa, mutta myös omista rajoistaan ja oikeuksistaan kiinni pitämistä = vuorovaikutustaitoja, reiluja pelisääntöjä ja myös epäonnistumisen ja epävarmuuden sietoa. Ja muutoksen sietoa. Koska pelkään tylsyyttä, olen ainakin varma, että seuraava vuosi tulee olemaan kaikkea muuta kuin tylsä. Elämää neljän alle kouluvuotiaan lapsen kanssa kommuunissa, jossa molempien perheiden vanhemmat suunnittelevat ja rakennuttavat taloa ja yrittävät elää samalla parisuhde- ja perhe-elämää on haaste. Ihana haaste.

Ystävät ja eritoten Ystävä Isolla Yyllä avusti kodin pahvilaatikoihin. Miten voikin omien tavaroiden paljous lamaannuttaa niin paljon? Ja miten kaapit, joihin on laitettu vain puhtaita vaatteita ja astioita, ovat muuttuneet niin likaisiksi?

Nuo kysymykset ovat nyt enää teoreettisia muistoja omassa eksistenssissäni. Kommuuni here we come: Rouva Merimekko, Mc Hattara, Neiti Kesäheinä, Herra Merirosvo, CC Kello, Pikku-Wii, Köyhä Ritari ja AakaPaaka. Ristin käteni ja pyydän siunausta kaikille meille: Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä: Siivillänsä meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Aamen.