perjantai 11. helmikuuta 2011

Loppu

Olemme jo pari viikkoa majailleet uudessa kodissa, Villa Sukka on jätetty muistojen laatikkoon. Loppu on veto ja kylmyys ja toisaalta kesällä paahtava kuumuus. Loppu on myös kaivinkoneen työskentely keittiön ikkunan alla. Kun muutimme reilu vuosi sitten Villa Sukkaan, seuraavana päivänä alkoi koulun rakennus ja remontti - ja se loppui viikko muuttomme jälkeen. Kaivinkone kaivoi samaa kuoppaa vuodenpäivät ja myös viikonloppuisin. Rakennusalan maallikkona on vaikea ymmärtää, miten samaa kuoppaa on edes mahdollista kaivaa noin kauan. Mutta koulu valmistui ja tuttavuutemme kaivinkoneen kanssa loppui. Suoraan sanottuna; ei ole ikävä.

Suoraan sanottuna olen aika loppu. Siksi ehkä myös tämän blogin lopetus on jäänyt. Mutta me selvisimme kommuunivuodesta ja rakentamisesta jotenkuten. Ihmeellistä on se, että olemme sisällä unelmiemme talossa. Jännityksellä jään odottamaan, miten selviämme vielä lopuista taloon liittyvistä laskuista.

Jos saisin siirtää kelloa yli vuodella taaksepäin, valitsisin sittenkin ”avaimet käteen talon”. Niin vaikka kaikkia kivoja omia muutosideoita ei siten saisikaan, mutta budjetti pysyisi paremmin ennustettavissa. Köyhä Ritari on samaa mieltä juurikin nimensä etuliitteen vuoksi.

Joku taho voisi olla myös kiinnostunut talonrakentajien sosiaalisesta ja henkisestä vauraudesta, ei vain maksukyvystä. Me villasukkalaiset olimme liikaa toistemme sosiaalisen tuen varassa. Mummo olis kiva. Toisaalta en kuitenkaan ole sitä mieltä, että mummottomilta on rakentaminen kielletty. Mummottomat pikkulapsiperheet voisivat kyllä saada jotain alennusta rakennusmateriaaleista ja enemmän lainaa pienemmillä korkokuluilla, siis säälipisteitä. Olisin ottanut niitä mieluusti vastaan :)

Jonkun loppu on aina uuden alku. Yritän aloitella uutta elämää Köyhän Ritarin, Tonttutytön ja Pikku-Wiin kanssa. Siksi Villa Sukka oli hyvä perusteellisesti pestä ja puunata, siivoaminen oli samalla vanhan kodin hyvästelyä. Hei hei tämäkin likainen nurkka, hei hei rapistelevat metsähiiret, hei hei yhteinen koomailu sohvalla. Mitä luultavimmin palaan tähän muistolaatikoon, mutta nyt vielä en jaksa. Nostalgia tuo minut kyllä vielä takaisin.

Tämä on viimeinen villasukkablogi. Kiitos kaikille palautetta antaneille . Olette ihania. Olen saanut teistä paljon energiaa. Toivoa olen saanut siitä, että jossakin on joku, joka kokee tai on kokenut jotakin samaa. Perusyksinäisyyden sietoon julkinen kirjoittaminen on parasta lääkettä. Me ihmiset emme kai sittenkään ole pohjimmiltamme kovin erilaisia. Yksityisin on yleisintä, se mitä eniten häpeän ja pohdin on sellaista, jonka jokin muukin on taatusti kokenut. Lohdullista. Jos aloitan uuden blogin, ilmoitan sen nimen ja osoitteen täällä. Niin, en ole vielä päättänyt jatkanko blogin pitämistä. Mutta olen iloinen, että sinä vuonna kun päätin alkaa blogistiksi, alkoikin sitten tapahtua monenlaista kirjoittamisen arvoista.

Vuosi Villa Sukassa oli ihmeellinen. Niin ihmeellinen, ettei kaikesta voinut kirjoittaa kuin rivien väliin. Elämä on ihmeellistä, samanaikaista surua ja iloa. Aina on jotakin, joka hiertää ja aina on jotakin, joka tuo toivoa ja iloa.

Katson ulos merelle. Se on aina erilainen ja siksi kiehtova. Se on aina kaunis. En tiedä, miksi meidät johdatettiin juuri tänne asumaan, en tiedä, mitä kaikkea on vielä edessä. Ulos katsoessa tiedän, että tämä ei ole yhtään pöllömpi paikka asua ja elää. Nyt juuri on hyvä olla. Aurinko on noussut.

Pikku-Wii nousi ylös sängystä ja muistuttaa, että meillä on nyt just herkkupäivä.

lauantai 15. tammikuuta 2011

kaste

Tältä se siis tuntuu. On avartavaa katsoa kastetta äidin näkökulmasta. Unohdan kastekeskustelussa toimittaa papille kummien toiset nimet, niin vaikka kummipaperin täyttö on minulle pappina tuttu juttu. Etukäteiskeskustelussa huomaan olevani eniten huolissani siitä, onko vauvalla nälkä tai vaipat märät. Tämä seurakuntakeskusretki on ihan ensimmäisiä kertoja kun olemme vaavin kanssa pois kotoa. Sekin on jo aika jännittävää. En oikein tiedä onko imettäminen tai vaipanvaihto sopivaa tällaisessa virallisessa tilanteessa vierahkon miespapin silmien alla. En ehdi kysyä sitä, kun lapsi kitisee, silloin laitan lapseni tarpeet kaiken muun edelle. Eikä tämä pappi kiellä vauvan tarpeita, ehkä hän on tottunut tällaisiin. Mutta sen tiedän, että jatkossa aion itse pappina sanoa heti ensikättelyssä, että jos vauvalla on nälkä tai vaippa pitää vaihtaa, niin syöttämisen ja vaipanvaihdon voi minun puolestani hoitaa keskustelun aikana. Tämäpä ei ole ennen tullut mieleen.

Kastetilaisuus jännittää ja stressaa minua. Eikä vain tilaisuus vaan kaikki siihen liittyvä: sukulaisten majoittaminen, ehdimmekö ajoissa paikalle kaiken tavaramäärän kanssa, miten saan syötettyä vauvan, niin ettei hän huuda koko toimituksen ajan, ovatko tarjottavat vieraille mieleisiä ja onko juhlissa kiva tunnelma jne. Pari viime viikkoa olen itse ollut aika alakuloinen. Ristiäisissä haluaisin kuitenkin olla onnellinen.

Ja olenkin. Meidän Tonttutyttö kastettiin messun yhteydessä Kasteen lahjan päivänä ja messun kulussa ja kastetoimituksessa oli paljon erilaisia muistettavia osuuksia, sellaisia joita me kummit ja vanhemmat ehdimme jännittää. Mutta siltikin: Tämäkään kommervenkkikaste ei ole suoritus, niin kuin ei mikään toimitus. Ja toimittava pappi handlaa kaiken rauhallisena eteenpäin ja nyökkää asianosaisille, kun heidän vastuuosuutensa koittaa. Papin varmuus ja rauhallisuus tarttuu. Mukana on paljon pyhää. Sinä lapseni olet muistutus siitä, että on olemassa toinen todellisuus, Jumalan maailma. Sinä olet rukousten lapsi. Ja kun sinua katsoo, näemme pienen ja hauraan, mutta sisukkaan elämän voiman. Silmäsi tuovat viestiä jostain kaukaa. Minusta on mukavaa, että jumalanpalvelusta on mukana toimittamassa seurakunnan työntekijöitä, joita tunnen jo seurakuntanuoriajoiltani. Se, että he ovat juuri täällä mukana, tuntuu siltä kuin minutkin äitinä toivotettaisiin uudestaan seurakunnan yhteyteen. Ymmärrän työntekijöiden pysyvyyden merkityksen. Seurakuntalaiset hymyilevät meille ja toivottavat sydämestään lapsemme tervetulleeksi. Kun kaste toimitetaan seurakunnan julkisessa tilaisuudessa, kasteen yhteisöllinen ulottuvuus korostuu. Me olemme samaa Taivaan Isän perhekuntaa. Tonttutyttö on saanut meidän pienperheen lisäksi maailmanlaajuisen kristittyjen perheen.

Kasteen jälkeisinä päivinä Tonttutyttö on erilainen. Hän on enemmän hereillä ja seurustelee. Kasteen jälkeisinä päivinä minäkin herään enemmän eloon. Saan rohkeutta tarttua ristiriitoihin. Saan enemmän arkielämän toimintakykyä ja aloitan muuttopakkaamisen. Ainahan sitä voi kutsua myös sattumaksi, mutta miksi sitä ei rohkeasti kutsuisi Jumalan toiminnaksi arjessa? Mieleen tulee vuosia sitten sairaalasielunhoitoharjoittelussa tapaamani pitkäaikaissairaan kommentti: ”Sen jälkeen kun sä annoit mulle sen ehtoollisen, mulla on ollu ihan erilainen, terveempi olo”.

Sakramentit kantavat pieniä ja suuria Jumalan lapsia.

lauantai 1. tammikuuta 2011

mennyt ja tuleva

Istun keskellä kaaottista Villa Sukkaa. Roskia lojuu siellä täällä, kommuuniperheen muuton jälkeinen tila tuo mieleen ajan juuri ennen maailman syntyä tai tilan juuri kaiken loppumisen jälkeen. En ole tietenkään ollut paikalla kyseisinä h-hetkinä, mutta ainakin elokuvat ydinsodan jälkeen näyttävät maailman tällaisena: kylmänä, sotkuisena, hiljaisena ja aution lamaannuttavana. Tämän keskellä yritän arvioida mennyttä vuotta ja suunnata tulevaan.

Vuonna 2010 tapahtui niin paljon, että mielen on vaikea pysyä perässä. Siksi varmaan, se on nyt juuri tyhjä. Päätä särkee – ja hartioita. Pieni ihmistaimi on ominut minut – ruumiini ja mieleni on häntä varten olemassa, muuten hän ei selviä. Kun Tonttutyttö huutaa nälkää, vatsakipuja tai märkää vaippaa, käskyyn on vastattava kutakuinkin välittömästi. Muuten hänen perusturvallisuus järkkyy ja sitä en luonnollisesti halua. Minä en tuntenut ensikohtaamisessamme mitään rakkauden huumaa tai onnen kyyneleitä, mieleni oli silloinkin synnytyksen fyysisestä rasituksesta liian tyhjä. Mutta kun on kolme viikkoa tuijottanut yötä päivää toista, Tonttutytöstä on väistämättä tullut tärkeä ja rakas. Kipuun asti. Mutta niin sen kuuluu ollakin, rakkaus sattuu ja aika kasvattaa yhteen.

Kolmen viikon jälkeen tiedän, että Tonttutyttö on aika rauhallinen eikä helposta järkyty, hän joustaa kun äiti on vatsataudissa ja sopeutuu silloin äidinmaidon korvikkeisiin ja ylipitkiin yöuniin. Mutta kun nälkä iskee, hän tietää miten paljon tarvitsee maitoa ja osaa sen ilmaista, yksin hän ei viihdy babysitterissä tai kopassa, vaan vaatii päästä syliin tai kantoliinaan, hän tarvitsee läheisyyttä. Kylvystä hän nauttii silmin nähden – ehkä se muistuttaa kohdun tuttua vesimaailmaa. Ja hän tarkkailee minua ja meitä syvillä sinisillä silmillään. Aivan kuin hän yrittäisi viestittää jotakin jostain toisesta maailmasta. Ainakin sen silmät viestittävät, ettei ilman toista kukaan selviä ja jokaisen elämä on ihme. Tyhjästä ei tällaisia ihmeitä synny eikä Tonttutyttöä omaksi ansioksi voi laskea. Häntä katsoessa ei voi kuin ihmetellä Jumalan suunnitelmia ja toisaalta niitä, joiden mielestä mitään Jumalaa ei ole.

Aika on kasvattanut yhteen myös kommuuniperheen kanssa. Nyt kun he ovat muuttaneet pois, järjen mukaan pitäisi olla helpottunut. Kommuunielo oli paikoin kovin väsyttävää. Meteliä ja leluja oli niin paljon ja joustaa piti välillä jokaisen oman elämän kustannuksella. Itselleni iso jouston paikka ja uhraus oli siinä, ettei omia vieraita ja ystäviä voinut kommuuniin oikein kutsua. Nyt meille voisi sitten tullakin taas vieraita, mutta väsymys estää tarttumasta puhelimeen. Meteliin ja ihmispaljouteen on vajaassa vuodessa tottunut, niin että oman perheen hiljaisuus on taas outoa. Nyt pitää uudelleen taas tutustua omaan uudistuneeseen ydinperheeseenkin.

Seuraavan kuukauden aikana pitäisi jaksaa vielä ponnistaa muutamia rakennusasioita. Tiukalla budjetilla pitäisi valita ja ostaa vielä ainakin liesituuletin, kaappeja, vesihanoja, valaisimia ja saunan lauteet. Nyt pitäisi jaksaa vielä loppukiri tavaroiden pakkaamisessa ja poisheittämisessä, koko muuttorumbassa. Sitten koittaa uusi aika uudessa kodissa.

Tonttutyttö kokee kaiken ensimmäistä kertaa. Itse ei voi aloittaa elämäänsä alusta. Menneisyydessä, myös viime vuodessa, tuli tehtyä virheitä. Uusi vuosi antaa mahdollisuuden aloittaa kuitenkin monta asiaa uudestaan. Ei alusta, mutta uudestaan. Rohkeammin ja aidommin. Niin uskon, että elämä kannattaa elää.

Kun viime vuonna päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, en voinut aavistaa, miten paljon vuosi 2010 toisi tapahtumia tullessaan. En osannut edes kuvitella sellaisia syntymiä ja kuolemia: Uusia ja uusvanhoja ihmisiä, joidenkin hiipumisia ja yhteentörmäyksiä, konkreettisia syntymiä ja kuolemia, uutta työpaikkaa ja kotiutumista taas lapsuuden kotikaupunkiin. Melkein toivon, ettei tuleva vuosi olisi ihan yhtä tapahtumarikas kuin edellinen. Toivon, että mieli ehtisi mukaan nykyiseen elämääni.

Ja toivon, että osaisin olla kiitollinen siitä kaikesta mitä nyt on enkä täyttäisi mieltä sillä kaikella mikä uupuu tai on huonosti. Sitä toivon myös teille, jotka luette näitä rivejä. Omaan elämäänsä voi vaikuttaa. Ihan ensimmäiseksi otan särkylääkettä ja kun kipu hellittää, siivoan mieheni kanssa roskat lattialta.

torstai 16. joulukuuta 2010

Isoveli

Sinä aamuna Pikku-Wii heräsi ja totesi: Nyt mennään heti katsomaan mun vauvaa. Näin päättäväinen ja varma hän ei ollut koskaan ollut. Uusi vastuullinen tehtävä odotti häntä. Tehtävään oli tartuttava heti tai muuten, niin ei voi tietää mitä muuten tapahtuisi. Sairaalassa Pikku-Wii huomasi heti, että pikkusisko katsoi häntä. ”Se taitaa tunnistaa mun äänen, olenhan mä sen isoveli ja se on kuullu mua äidin masussa”, tiesi isoveli kertoa. Pikkusisko oli Pikku-Wiistä kiva ja nätti ja sillä on vitisiniset silmät. Isoveljen kutsumus työntyi läpi: Kuvia piti ottaa paljon, sellaisia, missä hän isoveli piti ylpeänä pikkusiskoa sylissä ja työnsi häntä sairaalan sängyssä. Nämä olivat tehtäviä, jotka hyvä isoveli tietää kuuluvan hyvän isoveljen tehtäviin. Sylissä pitäminen ja kärryissä työntäminen eivät olleet vaikeita taitoja ollenkaan. Hyvälle isoveljelle ne olivat ihan peace of cake, niin kuin on tapana sanoa.

Sairaalassa kävi paljon vieraita. Isi joutui lähtemään rakennusasioille ja isoveljen tehtäväksi jäi oikeastaan kertoa vieraille kaikki oleellinen: Tämä on pikkusiskoni. Tässä vaihdetaan sen vaippa ja minä olen kärrännyt sitä jo viisi kertaa ja pitänyt sylissä viisi kertaa. Kun häneltä kysyttiin, miltä tuntuu olla isoveli, hän totesi kerta toisensa jälkeen: Kivalta. Hän ei kitissyt äidille, koska äiti oli kipeä. Kiltisti hän kysyi äidiltä, saanko taas mennä Tonttutytön kanssa ajelulle tai saisiko hän itse jotain syötävää. Kun vieraat olivat ja juttelivat äidin kanssa, hän leikki kotoa tuomillaan leluilla eikä ollut häiriöksi, eikä hän vaatinut päästä äidin syliin, niin koska äiti imetti ja äidin oli vaikea istua. Kyllä hän sen ymmärsi. Silti tuntui kivalta, kun äiti pyysi häntä syliinsä katsomaan, oliko maha lähtenyt nyt pois. Se oli pienentynyt kyllä, mutta hei ”teillä on isin kanssa nyt yhtä isot mahat”, huomasi hän.

Pikku-Wii oli nyt iso ja kasvanut päivässä isoveljeksi, se tarkoitti myös uudenlaista vastuullisempaa otetta suhteessa vieraisiin. Heille oli kohteliasta jutella ja kysellä jotakin ja ainakin rohkeasti ottaa kontaktia ja kysyä ainakin nimeä, mikäli se oli sattunut unohtumaan. Tällaista hän ei ollut tehnyt silloin kun hän oli pelkkä Pikku-Wii eikä vielä isoveli ollenkaan. Vieraita saattoi isoveli myös eri tavoin käskyttää kuin pelkkä poika:” Vauvan voisi nyt laittaa tähän sänkyyn, ota sen päästä varovasti kiinni ja laita näin päin. Ja hei voitko auttaa mua vauvan kärryn kanssa kynnyksen yli?” Vieraat olivat kivoja ja toivat toiset lahjoja myös isoveljelle.

Kun ilta tuli ja isi tuli takaisin, tuli itku. Sairaalan vierailuaika oli jo loppunut ja isi sanoi aavistuksen liian kovasti, nyt täytyy lähteä nopeasti. Se oli liikaa. Koko päivän hän oli tsempannut ja ollut isompi kuin koskaan. Mutta hän oli nyt niin iso, että silmät kyynelissä hän sanoi isille: ”Älä sano minulle noin rumasti.” Isi sanoi, ettei tykkää kiukuttelusta ja poika totesi, että ”nyt just on vaikea rauhoittua”. Isi pyysi anteeksi pojaltaan liian kovaan sanomistaan. Poika pyysi päästä isin syliin. Huomenna he taas tulisivat naisväkeä katsomaan.

Tulevina päivinä hän keksii opettaa pikkusiskolle iltarukouksen ja laulaa hassuja lauluja. Hän puolustaa siskoaan aina vain kuin voi ja näkee siihen aihetta. Pikkusisko tulee hymyilemään hänelle ensimmäisenä, vaikka hymyn ei pitäisi vielä oppaiden mukaan olla edes olemassa.(Nämä tapahtuivat jo pian ensimmäisen isovelipäivän jälkeen). Kaikenlaista he tulevat kokemaan yhdessä. Heidän suhteensa tulee todennäköisesti olemaan pisintä mahdollista laatua; meistä vanhemmista aika jättää joskus, kumppanit löytyvät vasta tuonnempana, mutta Pikku-Wii ja Tonttutyttö tulevat vaikuttamaan toistensa elämän kulkuun todennäköisesti jopa enemmän kuin me vanhemmat.

Äiti tuijottaa sairaalan sulkeutuvaa ovea ja on ylpeän ihmeissään päivässä suureksi kasvaneesta pojastaan. Tuollaisen isoveljen kanssa on vastamaailmaan tulleen Tonttutytön turvallista aloittaa elämä. Pikku-Wii ei enää tunnnu sopivalta nimeltä pojalle. Vai olisiko se sittenkin sopiva? Jos kaikki muu on nyt isoa ja vastuullista, saisiko nimi sentään muistuttaa siitä, että jokaisella on oikeus olla pieni ja tarvitseva? Myös isoveljien.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Hoosiannaa

Villa Sukan pikkujoulu aterioineen on vietetty, Hoosianna on magee biisi, ainakin Pikku-Wiin mielestä. Ikkunoista on näkynyt ehkä 15 tonttua, laski Neiti Kesäheinä. Siis jos lasketaan yhteen hänen ja Pikku-Wiin näkemät. Herra Merirosvoa tosin itketti, sillä hän ei nähnyt tonttuja. Miksi tontut näyttäytyivät vain Neiti Kesäheinälle ja Pikku-Wiille? Mutta sitten Merirosvon silmät avautuivat ja kirkastuivat: Hänpä näkikin autollisen tonttuja. Ja ne taisivat olla juuri ne, jotka kävivät tuomassa kuistille pikkujoululahjat.

Jännintä oli kuitenkin illan odotus. Se alkoi jo lauantaina kun leivottiin kakkua ja koristeet otettiin esiin. Vatsassa kipristeli. Niin jännittävää oli katsella kimaltelevia koristeita ja neuvotella mihin niitä laitetaan ja kuinka paljon. Odotuksessa on jännää juuri se, että vaikka voi jotenkin aavistaa ja muistaakin edellisistä vuosista illan tapahtumien etenemisiä, niin ihan varma ei voi olla H- hetkestä. Ainakaan siitä ei voi olla varma, minkälainen tunnelma silloin just on. Jos vaikka kiukuttaa ja väsyttää, niin sitten ei ole kivaa. Ja kun asuu kommuunissa, niin kukaan ei voi varmistaa, etteikö jollakin kahdeksasta ole kiukku päällä.

Siksi me laulamme Hoosiannaa, Herra auta meitä! Auta, ettei kiukku lamaannuttaisi adventin matkalla. Tänä adventtina odotusta on niin paljon. Odotus jännittää ja siksi voi myös kiukuttaa. Ei voi tietää, milloin vauva syntyy ja eikä millaista on synnyttää. Niin, eikä sitä varsinkaan voi tietää, millainen vauva on. Uudet talot ovat viittä vaille valmiita, mutta viittä vaillessa on vielä monta mutkaa matkassa. Varsinkin siihen, että talosta kasvaa koti.

Joulunkin edessä on monta solmua ja valmisteltavaa. Niin, eikä voi tietää, onko joulu ihan oikea joulu tänä vuonna. Mutta adventti alkoi ja junaan on hypättävä, vaikka ei tiedä, millaisen maiseman kautta se tänä vuonna kulkee. Kunpa matkan päässä häämöttäisi uuden toivon tuova joulun lapsi. Tai montakin lasta. Hän, joka kerran syntyi Betlehemissä ja hän joka syntyy tänä adventtina Porvoon aluesairaalassa. Näitä kahta odottavat Porvoon aluesairaalassa seitsemän vuotta sitten joulupäivänä syntynyt Neiti Kesäheinä ja 38-vuotta sitten joulun alla syntynyt eräs odottava äiti.

Se, että saa syntyä on ihme. Lahja. Se, että saa syntyä itsekseen on vähintään yhtä suuri ihme. Ja se vaatii aikaa ja vaivaa. Se vaatii sen, että on saanut syntyä jonkun toisen ihmisen sydämessä, vasta sitten voi syntyä oikeasti eläväksi ihmiseksi. Syntymisen ihmeessä auttaa se, jos Betlehemissä kerran syntynyt Joulun Lapsi on sydämessä mukana. Siitä kai tässä adventin matkassa on kysymys, syntymisten ihmeestä.


Siunattua Adventin aikaa!

lauantai 20. marraskuuta 2010

Ystävä kuulee nekin sanat, jotka jäävät sanomatta

Pitkäaikainen ystävä täyttää tänään 40-vuotta. Valmistaudun parhaillaan juhliin. Vaikka väsyttää eikä oma juhlatuuli ole nyt juuri parhaimpia mammuttiolosta ja unettomuudesta johtuen, näitä juhlia en silti halua jättää väliin. Tunjan kanssa olemme olleet ystäviä noin 23-vuotta. Aika kauan. Ikääntymistä ja ystävyyttä on syytä juhlia.

Ystävyys on sitä, että saa olla oma itsensä ja molemmat tuntevat toisensa, niin hyvin kuin toisen nyt voi tuntea. Ajattelen, että ystävyyden mitta on nimenomaan siinä, kuinka lähelle toista on päässyt ja päästänyt. Kulissien ylläpito ei kuulu ystävyyteen. Ja ystävä hyväksyy aina, tulkitsee sinut parhain päin, vaikka tuntee toki virheesi ja ärsyttävyytesikin. Ystävän erilaisuus on kiehtovaa ja mielenkiintoista, eikä samalla lailla uhka, kuin rakkaussuhteessa. Ystävää ei ole tarvetta muuttaa.

Tämän vuoden aikana olen pitänyt yhteyttä ystäviin aivan liian vähän. Hassua on se, että kun voimavarat ovat kuluneet perheeseen, arjen pyöritykseen, työhön, kommuunielämään ja rakennusprojektiin, ystäville jaettava aika on ensimmäisenä jäänyt – ja siltikin tämän ruuhkavuoden yli on kantanut monen ystävän tekstari ja facebookviesti. Kommuunielämässä on itselleni ollut hankalaa se, että tänä vuonna meille ei oikein ole voinut tulla kylään ja puhelimessa puhuminenkin ystävien kanssa on tosi vaikeaa. Minulla ei ole aikaa oikein puhumiseen ja jos on, niin kommuunissa kuulee meteliltä tosi huonosti. Ja siltikin olen todella kiitollinen kaikille niille ystäville, jotka tulivat mukaan talon maalaustalkoisiin. Se oli jotenkin liikuttavaa, että niin moni antoi aikaansa meidän projektiin . Aika kun tuntuu olevan kaikilla lapsiperheiden arkea elävillä kovin kovin kortilla. Lupaan vastavuoroisesti olla jatkossa käytettävissä teidän tarvitsemiinne projekteihin.

Vaikka olen laiminlyönyt ainakin ajallisesti tänä vuonna ystäviäni ja olen siitä toki pahoillani, olen erityisen kiitollinen siitä ihmeestä, että mennyt vuosi on johdattanut takaisin elämän kierteissä kadottamiani ystäviä. Yksi löytyi Porvoon surullisen kuuluisasta Mäkkäristä ja joitakuita facebookki on auttanut löytämään. Eikä vain löytämään noin niin kuin olemassa olevasti, vaan uudelleen löytämään. Ne, joiden kanssa yhteys on joskus ollut – ja ollut poikki jopa lähes 20-vuotta – joku sama sävel ja ymmärrys on löytynyt uudestaan. Outoa on sekin, että samat ihmiset, joita olen itse vuosien varrella miettinyt, muistellut ja ikävöinytkin, väittävät, että ovat miettineet, missä minä nyt menen. Se on mystistä. Ihminen ei kai syvimmiltään kovin paljon muutu, vaikka elämä toki meitä muuttaakin. Eikä hengenheimolaisia ihan joka puun oksalla kasva. Hyvä niin.

Google on myös hyvä ystäväni ja sieltä löysin muutaman hyvän ystävyys- värssyn. Näin keski-ikäisenä sitä arvostaa jo kovasti värssyjä. Niiden myötä isot onnittelut Tunjalle ja kiitos kaikille teille, joita olen saanut ystävänä oppia tuntemaan.

”On muistoja,
joita ei aika
eikä vuodet viedä voi.
On muistoja,
joiden taika
iät kaiket sielussa soi.”

“Elämässä kulkea vaikka joutuu eri teitä,
eroon se kuitenkaan ei voi viedä meitä.
Joskus taas sattumalta tiemme yhteen johtaa,
elämän retkillä, ystävä, sut kohtaan.”

"Ystävää ei saa rahalla,
ei hyvällä eikä pahalla.
Ystävyys syntyy noista,
elämän monista kiemuroista."

"Ystävä kuulee nekin sanat, jotka jäävät sanomatta."

maanantai 15. marraskuuta 2010

Isyydestä ja äitiydestäkin

Isänpäivä on vietetty. Kommuunin kaksi isää ovat saaneet lahjat, kakut ja onnittelu-laulut. Lasten silmät ovat säkenöineet antamistaan lahjoista ja korteista sekä isien ylpeistä ja iloisista katseista itetehtyjen äherryksien äärellä. Onni syntyy näistä hetkistä: Minä kelpaan isälle. Vessapaperitötterö ja isän hyväksyvä katse ovat osoitus siitä. Niiden avulla lapset ponnistavat kohti seuraavia haasteita.

Isänä oleminen on mielestäni haastavampaa kuin äitinä oleminen. Tämä siitäkin huolimatta, että äitinä saan useammin Pikku-Wiin kiukkukohtaukset päälleni. Äiti on tyhmä - varsinkin silloin kun täytyy aamuisin erota päiväkodin pihalla. Tämä kaikki kertoo rankkuudessaan, että olen niin tärkeä, että erota ei oikein aina jaksaisi. Mutta ikävä kuuluu elämään ja kertoo siitä, että toinen on tärkeä. Jotenkin tähän äidin osaan on kasvanut, ajattelinhan itsekin ihan pokkana murrosikäisenä, että äidin vikaa on kaikki omat pahat olot. Omituinen symbioosiuhma sai aikaiseksi omituisia tekoja, kuten sen, että eräänä murrosiän joulunaluksena olin niin vihainen äidilleni, ettei hänellä ollut antaa minulle joululahjarahaa, että syöksyin kauppaan muovipussi kourassa ja lappasin sinne mitä käteen sattui osumaan. Muistan ajatelleeni, että jos jään varastelusta kiinni, niin vika ei ole minun vaan äidin. Jos isäni olisi sanonut, ettei rahaa ole nyt antaa, tuskin olisin saanut samanlaista uhmakohtausta. Ihmeellistä kyllä, kukaan ei pysäyttänyt muovipussivarasta. Sinä jouluna antamisesta katosi ilo ja kriminaalikauteni katkesi onneksi lyhyeen.

Mutta isyydestä: Isän ja miehen rooli on viime aikoina ollut äidin roolia enemmän murroksessa, miehiä kohtaan on tuhottamasti uusia rooliodotuksia - vanhojen lisäksi. Annoin miehelleni isänpäivälahjaksi lasten psykoanalyytikko Didier Dumasin kirjan "Isää vailla ja ilman sanoja - isän merkitys lapsen tasapainossa". Olen luullut, että puhumattomat ja poissaolevat isät ovat suomalainen ilmiö, joka johtuu mm. talvi- ja jatkosodan traumakokemusten periytymisistä. Ranskalainen analyytikko väittää poissaolevuutta koko eurooppalaisen isyyden kiroukseksi. Lohdullista - vai lohdutonta? En osaa sanoa. Jokatapauksessa lapsen mieli periytyy kirjan mukaan vanhemmilta. Mallit lapsen kanssa arjen läsnäoloon ovat miehellä kovemman ponnistelun takana kuin naisilla. Taistelu henkistä tai konkreettista autotallin vetoa vastaan on varmasti kova.

Isänpäiväksi ilmestyi taas lukuisia uusia isäkirjoja. Suurin osa niistä esittelee lukijoilleen inhimillisen, mutta pahoinvoivan isän.Eniten ylitöitä tekevät edelleen pienten, alle 6-vuotiaiden lasten isät ja tuoreen tilastotiedon mukaan 3-6- vuotiaiden lasten isät viettävät lastenta kanssa keskimäärin tunnin päivässä, kouluikäisten kanssa ollaan vieläkin vähemmän. Sama työelämän vaatimuspaine tosin iskee myös meihin äiteihin - äitiyslomalla olen ehtinyt monesti miettiä, missä ihmeen työelämän putkessa olenkaan seikkaillut - osaksi lapseni hyvinvoinnin kustannuksella. Ja siltin, uskon, että oma taisteluni ei sittenkään ole niin kova kuin monen miehen. Äitien läsnäolon historian vaade ja normi on isien läsnäoloa huomattavasti pidempi ja liiasta poissaolosta tulee syyllinen olo.

Se, että kelpaisi ja riittäisi itselleen ihan vain siksi, että on - sitä toivon ja rukoilen lapsilleni, miehelleni ja itselleni. Yhtä tärkeää kuin ravinnon tarve, on tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja todesta otetuksi. Työnteolla me saamme tunnustusta - tai ainakin vältämme haukut. Jos kukaan ei näe ja ihaile itse tehtyjä vessapaperi-peikkoja, tunne siitä, ettei oikein ole olemassa ja löydä paikkaansa seuraa pitkään. Näkymättömyyden ja hyväksymättömyyden viittaa kantaa moni.

Isänpäivänä mietin myös anteeksiantoa. Harvalla meille on osunut kohdalle sellainen ideaali-isä kuin vaikkapa Uuden testamentin tuhlaajapojalla. Tuhliksen isä antaa kaikki mokat anteeksi, rikkoo yleisiä käyttäytymisnormeja ja näkee epäonnistuneen poikansa tekojen taakse. Hyväksyy ehdoitta. Katkeruutensa vangiksi voi halutessaan tai tahtomattaankin jäädä. Isien jättämät jäljet ja mallit ovat syviä. Isiensä epämääräisistä ja ristiriitaisista palautteista moni on joutunut minäkuvansa rippeet kokoamaan. Mutta muitakin mahdollisuuksia on.

Vaikka mentaalinen mieli periytyy isältä pojalle, omaan mieleensä voi vaikuttaa. Tuhlaajapojan isä on meidän kaikkien isä, Taivaan Isä, joka näkee, hyväksyy ja ottaa luokseen jokaisen joka etsii Häntä. Jumalan mielen mukaista mieltä ei voi automaattisesti periä, mutta minä ainakin haluan asettua alttiiksi Hänen mielensä vaikutuksille. Tänään kiitän Jumalaa siitä, että Hän ei ole niin kuin piittamaton isä, joka vilkaisee nopeasti epäonnistumisiani ja jättää sitten yksin selviytymään. Hän näkee meidät. Hän näkee, kuinka vaikeaa on kasvaa omaksi itsekseen ja repiä itseään irti tuhoavilta mentaalisilta malleilta. Hän antaa myös voimia antaa anteeksi omille vanhemmille - ja itselleen. Ja antaa toivottavasti myös viisautta nähdä oleellisimman - lapsen.

Isä ja poika nukahtavat toistensa syliin, masuvauva potkii isänsä käden kosketukselle - nämä ovat parhaita isänpäivälahjoja tänä vuonna minusta ainakin.