Uninäytelmä

Uni alkaa siitä, kun pyöräilen sateessa hurjaa vauhtia bussiin. Joudun pyöräilemään varpaillani, sillä joku on lainannut pyörääni ja unohtanut laskea satulan alas. Minulla on niin kiire, etten ehdi itse etsiä vempaimia, joilla saisin laskettua satulan. Bussi menee nokan edestä ja myöhästyn töistä.

Seuraavaksi olen vessajonossa, minun olisi päästävä ihan heti sisälle tai vahinko tulee housuihin. Tällaisia puolipainajamaisia näen yhtenään. Unessa asun jossain omituisessa kommuunissa, jossa on vain yksi vessa ja ihmisiä paljon – varsinkin lapsia. Kommuunissa asuu myös siskoni perhe. Tilanne on lähtökohtaisesti hieno ja jaamme elämän iloja ja suruja. Mutta unessa tilanteet painajaistuvat. Jatkuvasti joku lapsista on sairaana ja molemmilla perheillä on paljon yllättäviä menoja, joita täytyy hoitaa ilman lapsia. Unen sisarukset kuormittavat toisiaan ja toistensa perheitä – he ovat liikaa toistensa varassa. Unessa ikävöin äitiä, tai jotakuta toista pelastavaa enkelihahmoa. Uninäytelmän käsikirjoittaja on luonut kulisseista myös stressitekijöitä aiheuttaviksi. Vessan lavuaari tulvii yli äyräitten- eikä pyykinpesukonetta voi siksi käyttää. Kraanavesi maistuu kroolilta ja vaahtoaa lasissa, sitä juodessa nainen ja kaikki muutkin pelkäävät tulevansa myrkytetyiksi. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta aistin roolistani käsin, että nämä eivät ole ensimmäisiä tämäntyyppisiä vastoinkäymisiä.

Minulle on käsikirjoitettu vaimon, sisko, äidin ja tädin rooli. Unessa olen hyvin kuormittunut, koska en saa oikein nukuttua. Enimmäkseen siksi kai. Roolihahmoni puoliso on myös kovin kuormittunut ja tekee yötämyöten rakennuksella töitä. Käsittääkseni hän käy päivisin jossain palkkatöissä. Unessa saan sen käsityksen, että jonain yönä mies ei ehdi nukkua ollenkaan. Puoliksi säälin, puoliksi huvitun kun nämä kaksi raatoa kohtaavat aamuyöstä ja valittavat toisilleen sitä, miten raskasta on tehdä näin paljon töitä ja nukkua liian vähän. Nainen sortuu pyytämään rakennusraatomieheltään apua kotitöihin. Mies tulkitsee sen vaatimukseksi, joka on toteutettava saman tien, ja sortuu huutamaan omaa väsymystään ulos. Onneksi me emme Köyhän Ritarin kanssa käyttäytyisi näin alkeellisesti. Mutta nämä näytelmän päähenkilöt eivät ole käyneet yhden yhtä ihmissuhdekurssia tai muutenkaan ymmärrä oman käyttäytymisensä vaikutuksista yhtikäs mitään. Sen voi helposti huomata heitä tarkkaillessa. Ai niin, unessa olen tietysti myös raskaana ja närästys tuntuu jopa unen läpi sietämättömänä poltteena.

Mitä pidemmälle uni etenee sen tragikoomisemmaksi se muuttuu. Nainen, jota esitän, on ilmeisesti pappi, niin kuin minäkin. Mutta unessa hän ei saa tehdä papin töitä. Pantapaidassa hän vain kävelee jossain hienossa business-henkisessä koulussa ja parhaimpiin pyntätyt tärkeät ihmiset katsovat häntä karsaasti. Jopa koulun vahtimestari nauraa hänelle ivallisesti ja kysyy, mihin täällä pappia tarvitaan. Unessa nainen on kuitenkin aika urhea eikä ala vaikka itkeä. Näennäinen urheus johtuu luultavasti väsymyksen aiheuttamasta hällä-väliä –asenteesta. Lempi-teemakseen hän on valinnut nukkumisen tärkeyden. Siitä hän puhuu opiskelijoille . Älkää kertoko hänelle, mutta hän ei ole kovin uskottava omissa silmäpusseissaan ja väsyneessä olemuksessaan.

Unessa tuo naispappi, siis minä olen auttamattomasti myöhässä oppilaitoksen jumalanpalveluksen mainostamisesta. Kukaan ei ole kertonut, että se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten ja myös englanniksi ja ruotsiksi. Nainen tekee hädissään itse tuota mainosta. Hän ei saa tärkeitä logoja auki, eikä varsinkaan tiedä millä termillä mainostaisi koko jumalanpalvelusta englanniksi. Hän kirjoittaa välillä Service, sitten Ceremony ja on kuitenkin sitä mieltä, että Worship olisi paras. Unessa ei käy ilmi, miksi hän ei turvaudu ammatti-graafikoihin tai kielenkääntäjiin, hän vain tekee kaiken itse viimetipassa ja huonosti. Ehkä tämä johtuu siitä, että käsikirjoittaja tietää, että näytelmien päähenkilöt kannattaa asettaa mahdollisimman kummallisiin tilanteisiin – se tekee näytelmästä jotenkin kiinnostavamman.

Omituisin käsikirjoitus on kuitenkin siinä kohtaa, jolloin nainen käy kolme kertaa peräkkäin K-Raudassa hakemassa talomaaleja ja värit tulevat aina sekoitetuiksi jotenkin väärin. Mutta unissa tapahtuu juuri tällaisia. Nainen ei toimi näin ilkeyttään, mutta jotenkin hän vain on ärsyttävän onneton ja aiheuttaa sähellyksillään harmia myös muille. Onneksi tiedän, että tämä on unta, niin kuin unissa joskus tietää ja voi asettua ikään kuin unensa yläpuolelle. Tässä uninäytelmässä on myös yksi todellinen hyvis: K-Raudan empaattinen maalimyyjä, joka kärsivällisesti ymmärtää tätä puolihysteeristä naista.

Mutta tulisi jo aamu, en jaksaisi enää esittää tätä tragikoomista naisparkaa. Yritän kovasti herätä… herätä….herätä….

Ei koulua vaan elämää varte

Uusi lehti on käännetty Villa Sukan historiassa:Neiti Kesäheinä on astellut noin 58 tuhannen muun uuden koululaisen kanssa ensimmäiselle luokalle. Aamuisin hän pukeutuu peilin edessä koululaisvaatteisiinsa, laittaa repun selkään - ja näyttää aivan koululaiselta. Nykyaikaiselta sellaiselta.

Kun minä aikoinani kääntelin samaista elämänhistorian käännettä, näytin kukkapitsimekossani ja saparoissani paljon enemmän lapselta. Ja pelkäsin koulua enemmän kuin reipas ja aktiivinen Kesäheinä. Neidin koulupäivissä parasta on oma Janina-kummi, joka halaa ja on jo kuudesluokkalainen. Myös Linnea-ope on kiva, koska hän on nuori. Ensimmäisenä koulupäivänä ruoaksi tarjottiin nakkikastiketta ja Neiti Kesäheinä söi lautasensa tyhjäksi.

Minun ensimmäisenä koulupäivänä ruoaksi oli kaalilaatikkoa. Muistan ihmetelleeni mitä tuo kamalalta haiseva sekoitus mahtoi olla – ja oksensin. Seuraavana päivänä kukaan ei halunnut istua vieressäni ruokalassa. Ruokailuista tulikin alakouluajan painajainen. En kestänyt vieraita hajuja ja makuja ja usein kävin niin kuin ensimmäisenäkin koulupäivänä, en saanut alas suupalaakaan ja jos pakotin itseni nielemään outouksia, ruoka ei pysynyt sisällä. Muistan muuten tyhjän ruokalan ja minut ja open. Pyörittelin ruokaa lautasella ja ope tuskastui takanani. Lopulta aloin saamaan ”vaihtoehtoista ruokaa”, joghurttia ja näkkileipää. Se herätti kateutta ja jotkut tytöt väittivät, että oksennan aina tahallaan.

Syömisen lisäksi pelkäsin koulussa poikia ja kokeita. Usein sainkin vatsani kipeäksi juuri ennen koetta ja lähdin kesken päivän kotiin. Koulu oli kovin jännä paikka, mutta ope oli onneksi kiva. En osannut Neiti Kesäheinän tavoin määritellä opea nuoreksi tai vanhaksi, kouluikäisenä kaikki opet vaikuttivat jotenkin kovin vanhoilta, tai iättömiltä, joiltakin, joita ei voinut määritellä ja arvioida samoin kuin muita ihmisiä.

Opessa oli ikävää ainoastaan se, että hän laittoi minut usein esittämään näytelmissä ilkeää äitipuolta tai muita pahiksia. En mielellään esittänyt sellaisia, koska halusin olla kiltti. Ekan luokan keväällä jaettiin kirjapalkinto ”luokan kilteimmälle tytölle”. Palkinnon saatuani en enää ollut huolissani, etteikö ope pitäisi minua kilttinä. Haaveilin, että minustakin tulisi isona idolini mukaisesti opettaja, joka jakelee kilteille palkintoja.

Työtehtäviä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta luulen, että opettajana ollessani pääsin eniten vaikuttamaan ihmisten elämiin. Opettajilla on uskomattomasti valtaa – ja vastuuta. Arvostan kovasti opettajia – ja olen vihainen, jos kuulen ikävistä, mitätöivistä opettajista. Heidät pitäisi laittaa viralta. Tähän aikaan vuodesta koulukaipuu aina iskee ja nyt Neiti Kesäheinän koulunaloituksen myötä huomaan muistelevani ensimmäisen luokan opettajaani myös enemmän kuin yleensä. Näkikö hän minusta sittenkin aika paljon? Tiesikö hän, että vatsa on kiltteydestä kipeä ja siksi sinne ei mahtunut yhtäkään kaalilaatikon murusta? Lääkkeeksi hän tarjosi pahan äitipuolen rooleja. Hän oli varmasti lukenut Tove Janssonin Näkymättömän lapsen ja tiesi, että vain tunnistamalla ja näyttämällä oman vihansa saattoi kasvaa näkyväksi.

Opettajana toimiessani minulla ainakin aistit vahvistuivat, kun oli oltava niin satasella läsnä. Selkään kasvoivat silmät ja joskus myös vain tiesin, mitä jonkun oppilaan sisimmässä liikkui. Kanavat joihinkin oppilaisiin olivat auki – mutta vain joihinkin. Suurin osa jäi kuitenkin mysteereiksi. Sellaista aika avointa kanavaa toivon Linnea-open ja Neiti Kesäheinän välille.

Vanhoihin oppilaisiin on erittäin hauska törmätä milloin missäkin; taksikuskina, leffateatterin lipun myyjänä, ravintolan tarjoilijana jne. Vanhana opettajana olen aina ylpeä niistä, jotka ovat aikuisina löytäneet oman paikkansa ja ihmisensä. Siksi hienointa onkin ollut tavata oppilaitaan nimenomaan alttarin takaa.

Viime syksynä eräissä juhlissa nuori mies tuijotti minua pitkin iltaa. En tunnistanut miestä, mutta arvasin, että olen ollut joko hänen rippipappina tai opettajana. Kun viimein pääsimme juttelemaan, totesi mies ensikättelyssä: ”Sä olit niin hyvä ope”. Mielessäni häpesin, etten edes muistanut häntä. Todella hyvän open ominaisuus ;). Nuori mies kertoi minun olleen hänen opettajansa yhdellä uskonnon kurssilla muutama vuosi sitten. Hyvä opettaja olin kuulemma siksi, etten koskaan ollut mollannut häntä. Mies jatkoi:” Niin moni ope sanoi mulle kouluvuosina, ettei musta koskaan tule mitään”. Mies oli juuri valmistunut ambulanssin kuljettajaksi.

Oma

Tänään saavat toisensa ystävät Johanna ja Antti. Tänään vihin entisen oppilaani Tomin Sininsä kanssa. Toisten onnea on hienoa olla todistamassa. Oman ihmisen löytäminen kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Ihmeitä onneksi tapahtuu ja rakkaus saa nämä kaksi paria hehkumaan parasta itsessään. Johanna on näistä neljästä minulle läheisin ja siksi hänen onnensa on helpoin aistia – ja siihen liittyä. Ihanaa. Kun vain saisivat pitää toisensa omanaan läpi elämän. Sitä tänään me todistava hääväki toivomme ja rukoilemme. Rakkaus on niin haavoittuva laji.

Villa Sukassa on kriisi: Herra Merirosvo on kyllästynyt omien vanhempiensa rajoituksiin ja alkanut puhua vanhempien vaihtamisesta. Hän tahtoisi olla vaihteeksi minun ja Köyhän Ritarin oma lapsi. ”Te olette niin hienoja”, hän toteaa perusteluiksi. Liikuttavaa ja raastavaa. Tämän parempaa palautetta ei kai ihmisyydestään voi saada. Niin, vaikka syynä onkin se, että omien vastuullisten vanhempien rajoitusten kuuluukin kyllästyttää. Vanhempien tehtävä kun on aiheuttaa lapsilleen myös pettymyksiä ja niin ruoho on aika-ajoin vihreämpää myös vanhempi-lapsi-rakkaussuhteessa . Mutta vanhempia ei voi vaihtaa. Olen jo sanomassa Herra Merirosvolle, että jokaisella on vain yhdet vanhemmat. Lause jää kesken, sillä se ei pidä paikkaansa edes oman lapseni kohdalla. Hänellä on olemassa meidän lisäksi ne toisetkin – ne biologiset.

Biologinen lapsi potkii sisälläni ja kiehun raivosta. En hänen potkuistaan, vaan niistä henkisistä potkuista joita olen NYT JO saanut kuulla ”hyvää tarkoittavilta ihmisiltä”. Nyt seuraa sitten opetusosuus: Älkää hyvää tarkoittavat ihmiset ikinä ikinä sanoko kenellekään adoptiovanhemmalle näin: ”Kyllä se on niin paljon parempi, että te saatte nyt ihan omankin lapsen, ettei tarvitse enää adoptoida”. Olen ollut niin pöyristynyt, etten ole osannut kuin sopertaa jotakin ”jokaisen lapsen arvokkuudesta”. Miten niin biologinen lapsi on parempi? Millä perusteilla? Meidänkö geenit ovat niin superhyvät, että niitä kannattaisi varta vasten maailmaan lisätä? Ja onko biologinen lapsi jotenkin enemmän oma kuin adoptoitu, sijaislapsi tai luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saanut? Eivätkö kaikki lapset ole vain lainassa? Nyt seuraa vielä tärkeämpi opetusosuus: Vaikka ajattelisittekin biologisen lapsen olevan jotenkin enemmän oma kuin adoptoitu, älkää hyvää tarkoittavat ihmiset ikinä ikinä sanoko ajatuksianne julki adoptiolapsen, tämän mielestänne ”vähemmän arvokkaan” lapsen kuullen. Piste.

On niitäkin, jotka ajattelevat, että adoptiolapsi on jotenkin erikoisuudessaan tärkeämpi kuin tavislapset ja on hienompaa olla adoptiovanhempi kuin ns. tavallinen biologinen vanhempi. Sekään ei ole totta. Adoptiolasta ei onneksi anneta maailmanparantajille maailmanparannussyistä vaan tuiki tavallisille raadollisille pareille, jotka toivovat lasta, mutta syystä tai toisesta eivät ole häntä luonnon ja lääketieteen keinoin saaneet.Lapsen hommaaminen tavalla tai toisella on mielestäni aina itsekästä – ja lapsi kasvattaa meidät äidit ja isät epäitsekkäimmiksi. Pakko on hyvä kouluttaja.

Minä, joka olen kokenut välillä lapsuuden perheessäni niin isoa vierautta, että ajattelin olevani sairaalassa vaihtunut, en ymmärrä tätä biologiahössötystä. Verisukulaisuus ei takaa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Päinvastoin. Yksinäisyys voi olla isompaa silloin kuin perheenjäseniä yhdistävänä tekijänä on yhteinen ihmetys kovin suuresta erilaisuudesta. Pikku-Wiin kohdalla on ollut vapauttavaa se, ettemme ole mitenkään voineet edes odottaa hänen olevan oma jatkeemme. Ehkä hän on vapaampi odotuksista kuin vatsassa potkiva Sukkanen. Sydämestäni myös toivon, ettei masuasukki perisi ainakaan kaikkia omituisuuksiani.

Rehellisesti on myös vaikea ymmärtää, kuinka joku toinen lapsi voisi olla yhtä tärkeä tai omempi kuin Pikku-Wii. Ne, joilla on monta lasta tietävät onneksi kertoa, että pikkusisarus kuulemma herättää yhtä suuren ihastuksen, vihastuksen ja kiintymyksen kuin esikoinenkin. Vanhemmuutensa jakamiseen voi kasvaa.
Lempilapsisyndroomasta toivoisin säästäväni kumman tahansa lapseni. Onkohan monen lapsen omana äitinä oleminen vähän sama, kuin se, että minullakin on monta hyvää ystävää, enkä osaa eritellä kuka heistä olisi tärkein tai läheisin? Jokainen on tärkein omalla tavallaan.

Soitin eilen sosiaalityöntekijälle ja kerroin Sukkasesta. Meidät poistettiin adoptiojonosta. Tuntuu haikealta. Oma suruprosessinsa on tässäkin, että sydämessä jo kauan odotettu thailapsemme ei sitten kai koskaan tulekaan meidän OMAKSI. Adoptioprosessi on ollut pitkä ja monivivahteinen odotus selvityksineen ja papereineen ja naps, napanuora katkaistiin noin vain. Kun on kaikkinensa ajatellut, toivonut ja odottanut olevansa thailapsen äiti mielessään kuusi vuotta, ei sekään ajatus hetkessä päästä katoa. Mielessäni lähettelen hyvästejä ja lämpimiä ajatuksia omanpuolikkaalle lapselle sinne jonnekin. Tulet saamaan vielä omat vanhemmat.

Maanantaina tulee 13 vuotta täyteen siitä, kuin sanoimme Köyhän Ritarin kanssa Porvoon tuomiokirkossa Tahdon. Edelleen tahdon ja tahdon tahtoa. Yksin olisi orpoa. Se sanotaan jo Raamatun alkulehdillä: Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se, että saa sitoutua toisen omaksi maailman ja omien tunteidensakin myllerryksessä on arvokasta. Toisen omana olo on kannattanut taisteluista huolimatta – ja juuri siksi. Onneksi matkaan on toki mahtunut muutakin kuin taisteluita. Pitkä yhteinen historia auttaa siinä, että on vaikea kuvitella elämää ilman toista. Kiitos Ritarini, että olet jaksanut olla omanani.

Toisen ihmisenkään varaan ei voi elämäänsä laskea. Rakkaus voi loppua ja elämäkin katketa hetkessä naps noin vain. Emme me ketään ihmistä lopulta omista. Kun omamme täältä lähtevät, kenen omia me sitten olemme?

Näin sanoo Hän, joka sanoo olevansa alku ja loppu: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju”. Tähän en osaa enää lisätä mitään. Olen vain kiitollinen, että näin on ja tiedän sen olevan juuri näin. Kukaan muu ei tunne minua paremmin. Saan olla Jumalan oma. Ikioma.