Oma

Tänään saavat toisensa ystävät Johanna ja Antti. Tänään vihin entisen oppilaani Tomin Sininsä kanssa. Toisten onnea on hienoa olla todistamassa. Oman ihmisen löytäminen kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Ihmeitä onneksi tapahtuu ja rakkaus saa nämä kaksi paria hehkumaan parasta itsessään. Johanna on näistä neljästä minulle läheisin ja siksi hänen onnensa on helpoin aistia – ja siihen liittyä. Ihanaa. Kun vain saisivat pitää toisensa omanaan läpi elämän. Sitä tänään me todistava hääväki toivomme ja rukoilemme. Rakkaus on niin haavoittuva laji.

Villa Sukassa on kriisi: Herra Merirosvo on kyllästynyt omien vanhempiensa rajoituksiin ja alkanut puhua vanhempien vaihtamisesta. Hän tahtoisi olla vaihteeksi minun ja Köyhän Ritarin oma lapsi. ”Te olette niin hienoja”, hän toteaa perusteluiksi. Liikuttavaa ja raastavaa. Tämän parempaa palautetta ei kai ihmisyydestään voi saada. Niin, vaikka syynä onkin se, että omien vastuullisten vanhempien rajoitusten kuuluukin kyllästyttää. Vanhempien tehtävä kun on aiheuttaa lapsilleen myös pettymyksiä ja niin ruoho on aika-ajoin vihreämpää myös vanhempi-lapsi-rakkaussuhteessa . Mutta vanhempia ei voi vaihtaa. Olen jo sanomassa Herra Merirosvolle, että jokaisella on vain yhdet vanhemmat. Lause jää kesken, sillä se ei pidä paikkaansa edes oman lapseni kohdalla. Hänellä on olemassa meidän lisäksi ne toisetkin – ne biologiset.

Biologinen lapsi potkii sisälläni ja kiehun raivosta. En hänen potkuistaan, vaan niistä henkisistä potkuista joita olen NYT JO saanut kuulla ”hyvää tarkoittavilta ihmisiltä”. Nyt seuraa sitten opetusosuus: Älkää hyvää tarkoittavat ihmiset ikinä ikinä sanoko kenellekään adoptiovanhemmalle näin: ”Kyllä se on niin paljon parempi, että te saatte nyt ihan omankin lapsen, ettei tarvitse enää adoptoida”. Olen ollut niin pöyristynyt, etten ole osannut kuin sopertaa jotakin ”jokaisen lapsen arvokkuudesta”. Miten niin biologinen lapsi on parempi? Millä perusteilla? Meidänkö geenit ovat niin superhyvät, että niitä kannattaisi varta vasten maailmaan lisätä? Ja onko biologinen lapsi jotenkin enemmän oma kuin adoptoitu, sijaislapsi tai luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saanut? Eivätkö kaikki lapset ole vain lainassa? Nyt seuraa vielä tärkeämpi opetusosuus: Vaikka ajattelisittekin biologisen lapsen olevan jotenkin enemmän oma kuin adoptoitu, älkää hyvää tarkoittavat ihmiset ikinä ikinä sanoko ajatuksianne julki adoptiolapsen, tämän mielestänne ”vähemmän arvokkaan” lapsen kuullen. Piste.

On niitäkin, jotka ajattelevat, että adoptiolapsi on jotenkin erikoisuudessaan tärkeämpi kuin tavislapset ja on hienompaa olla adoptiovanhempi kuin ns. tavallinen biologinen vanhempi. Sekään ei ole totta. Adoptiolasta ei onneksi anneta maailmanparantajille maailmanparannussyistä vaan tuiki tavallisille raadollisille pareille, jotka toivovat lasta, mutta syystä tai toisesta eivät ole häntä luonnon ja lääketieteen keinoin saaneet.Lapsen hommaaminen tavalla tai toisella on mielestäni aina itsekästä – ja lapsi kasvattaa meidät äidit ja isät epäitsekkäimmiksi. Pakko on hyvä kouluttaja.

Minä, joka olen kokenut välillä lapsuuden perheessäni niin isoa vierautta, että ajattelin olevani sairaalassa vaihtunut, en ymmärrä tätä biologiahössötystä. Verisukulaisuus ei takaa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Päinvastoin. Yksinäisyys voi olla isompaa silloin kuin perheenjäseniä yhdistävänä tekijänä on yhteinen ihmetys kovin suuresta erilaisuudesta. Pikku-Wiin kohdalla on ollut vapauttavaa se, ettemme ole mitenkään voineet edes odottaa hänen olevan oma jatkeemme. Ehkä hän on vapaampi odotuksista kuin vatsassa potkiva Sukkanen. Sydämestäni myös toivon, ettei masuasukki perisi ainakaan kaikkia omituisuuksiani.

Rehellisesti on myös vaikea ymmärtää, kuinka joku toinen lapsi voisi olla yhtä tärkeä tai omempi kuin Pikku-Wii. Ne, joilla on monta lasta tietävät onneksi kertoa, että pikkusisarus kuulemma herättää yhtä suuren ihastuksen, vihastuksen ja kiintymyksen kuin esikoinenkin. Vanhemmuutensa jakamiseen voi kasvaa.
Lempilapsisyndroomasta toivoisin säästäväni kumman tahansa lapseni. Onkohan monen lapsen omana äitinä oleminen vähän sama, kuin se, että minullakin on monta hyvää ystävää, enkä osaa eritellä kuka heistä olisi tärkein tai läheisin? Jokainen on tärkein omalla tavallaan.

Soitin eilen sosiaalityöntekijälle ja kerroin Sukkasesta. Meidät poistettiin adoptiojonosta. Tuntuu haikealta. Oma suruprosessinsa on tässäkin, että sydämessä jo kauan odotettu thailapsemme ei sitten kai koskaan tulekaan meidän OMAKSI. Adoptioprosessi on ollut pitkä ja monivivahteinen odotus selvityksineen ja papereineen ja naps, napanuora katkaistiin noin vain. Kun on kaikkinensa ajatellut, toivonut ja odottanut olevansa thailapsen äiti mielessään kuusi vuotta, ei sekään ajatus hetkessä päästä katoa. Mielessäni lähettelen hyvästejä ja lämpimiä ajatuksia omanpuolikkaalle lapselle sinne jonnekin. Tulet saamaan vielä omat vanhemmat.

Maanantaina tulee 13 vuotta täyteen siitä, kuin sanoimme Köyhän Ritarin kanssa Porvoon tuomiokirkossa Tahdon. Edelleen tahdon ja tahdon tahtoa. Yksin olisi orpoa. Se sanotaan jo Raamatun alkulehdillä: Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se, että saa sitoutua toisen omaksi maailman ja omien tunteidensakin myllerryksessä on arvokasta. Toisen omana olo on kannattanut taisteluista huolimatta – ja juuri siksi. Onneksi matkaan on toki mahtunut muutakin kuin taisteluita. Pitkä yhteinen historia auttaa siinä, että on vaikea kuvitella elämää ilman toista. Kiitos Ritarini, että olet jaksanut olla omanani.

Toisen ihmisenkään varaan ei voi elämäänsä laskea. Rakkaus voi loppua ja elämäkin katketa hetkessä naps noin vain. Emme me ketään ihmistä lopulta omista. Kun omamme täältä lähtevät, kenen omia me sitten olemme?

Näin sanoo Hän, joka sanoo olevansa alku ja loppu: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju”. Tähän en osaa enää lisätä mitään. Olen vain kiitollinen, että näin on ja tiedän sen olevan juuri näin. Kukaan muu ei tunne minua paremmin. Saan olla Jumalan oma. Ikioma.