Yllättävä päivä

Viime päivinä isi on puhunut paljon puhelimessa ja äiti on laittanut paljon huulipunaa ja ollut tärkeän näköinen. Kokoajan on jotain neuvotteluja, joita pitää puhelimessa sopia ja joihin täytyy laittaa huulipunaa. Jos ei käy neuvotteluissa, niin me ei päästä asumaan uuteen isoon taloon, niin ne sanovat. Iso oma talo näyttää kivalta kuvissa, vaikka minä tykkään kyllä asua Villa Sukassakin.

Minä olen ollut eri paikoissa hoidoissa, kun äiti ja isi on neuvottelemassa. Mutta tänään ei ollut mitään hoitopaikkaa minulle eikä edes Neiti Kesäheinälle ja Herra Merirosvolle. Äiti laittoi papiljotit päähän, otti ne pois ja laittoi huulipunaa huuliin ja isi kysyi äidiltä, että voiko näissä vaatteissa mennä pankkiin neuvottelemaan. Äidin mielestä isin vaatteet oli ok. Sitten ne hoputti meitä autoon ja sanoivat, että pitää olla kiltisti ja hiljaa tai muuten - me asutaan Villa Sukassa aina. Niin ja äiti sanoi, että saatte yllätykset, jos olette kiltisti. Sitä minä ihmettelen, että miksi meillä on aina kiire. Sitten kun minä opin kelloa, niin minä kyllä kerron niille, kuinka ajoissa pitää lähteä. Ne ei osaa kelloa, vaikka ne on aikuisia.

Sampopankissa meitä oli vastassa kiltti ja hieno täti, sellainen jota äiti ja isi uskovat ja tottelevat. Ne (äiti ja isi) selitti jotain, että anteeksi anteeksi, piti ottaa lapset mukaan ja kaksi näistä onkin hoidossa ja tässä näin meidän Pikku-Wii, sanokaa nyt kaikki hei tädille. Minä sanoin nopeasti hei ja juoksin liukumäkeen liukumaan, äiti juoksi minun perään ja sanoi vihaisesti, ettei täällä saa liukua. Miksi täällä sitten on liukumäki, jos ei saa liukua, minä en ymmärrä. Äiti sanoi, ettei se ole liukumäki. Miksi tehdään jokin liukumäki, joka ei ole liukumäki?

No se kiltti täti, jolle äiti ja isi hymyilivät iloisesti, vei meidät kaikki isoon huoneeseen, jossa oli meille lapsille oma pöytä. Täti toi meille askartelulehdet ja kyniä. Aikuiset aloitti tärkeän neuvottelun. Neuvottelu on sellaista, että täti kirjoittaa tietokoneelle ja kyselee isiltä ja äidiltä kysymyksiä. Äiti kertoi, että hän on vaihtamassa työpaikkaa. Onko äiti taas vaihtamassa työpaikkaa? Miksi työpaikkoja pitää kokoajan vaihtaa? Minä en ymmärrä aikuisia.

Minusta ne askartelujutut oli vaikeita ja minusta oli mukavampi pyöriä tuolilla ympyrää ja leikkiä linnanmäkeä. Herra Merirosvo aina matkii mua ja sitten me oltiin linnanmäellä. Neiti Kesäheinä piirsi hienosti ja sanoi meille, ettei me saada yllätystä. Äiti mulkoili minua ja sanoi: ”Olkaa hiljaa”. Minä en tykkää neuvotteluista, kun niissä pitää olla hiljaa. Enkä minä tykkää äidistä silloin kun sillä on huulipunaa ja se leikkii tärkeetä.

Sitten pankin täti hymyili minulle ja kysyi haluanko ilmapallon. Jee , ilmapallo jee. Herra Merirosvokin halusi ilmapallon. Neiti Kesäheinä vain piirsi ja valitti ja me pojat heiteltiin uusia ilmiksiä. Sitten minun ilmapallo tarttui kattoon, isi mulkoili minua ja sanoi, että pallo pitää jättää kattoon. Isi on kyllä ihan kiva, mutta välillä se ei tajua mistään mitään. Ilmapalloa ei voi jättää kattoon. Pian Herran Merirosvon ilmapallo oli katossa myös. Ensin minä heitin palloa hatulla ja se lensi suoraan Neidin päähän. Kesäheinä kiljui, että Pikku-Wii kiusaa. Minä en tajua tyttöjä, enhän mä kiusannu, se oli vahinko. No sitten minä otin hanskat ja heittelin niillä palloa. Äiti ja isi sanoivat, ettei saa heitellä ja nyt pitää olla hiljaa (neuvotteluissa ne aina esittää jotain ihan ihmeellistä, ei meillä kotona koskaan olla hiljaa). Pankin täti vain hymyili ja sanoi, että kyllä täällä saa heitellä. Minä tykkään pankin tädistä.

Seuraavaksi pankin täti toi meille kaikille kultaiset kultapossut. Possut oli tosi kivoja ja me leikittiin, että me kaikki ollaan possuja ja että me asutaan karsinassa pöydän alla. Välillä äiti tai isi taas sanoi, ettei saa röhkiä niin kovaa, kun heillä on neuvottelut. Mutta pankin täti taas hymyili meille kauniisti. Mutta sitten Herra Merirosvo ei enää mahtunut karsinaan ja sitä alkoi harmittamaan niin paljon, että kultapossu puraisi Merirosvoa sormesta, sormi juuttui possuun ja Herra Merirosvo huusi ja itki kovaa. Isi sai sormen irti possusta, mutta sormi oli muuttunut punaiseksi ja siihen oli ilmestynyt musta luomi. Isi kertoi, että se on verenpurkauma. Herra Merirosvo vain huusi ja huusi äitiä eikä halunnut kenenkään muun syliin. Äiti ja isi pyysivät kiltiltä tädiltä anteeksi ja puhaltelivat molemmat Merirosvon sormea ja sanoivat, että pipi menee pois. Mutta ei se mennyt. Sitten äiti muisti keksit. Jee keksejä, Herra Merirosvo laittoi käden suoraan keksiin, keksin suoraan suuhun, mutta ei tykännyt keksistä. Merirosvon kädet oli täynnä levinnyttä suklaakeksiä ja ennen kuin kukaan huomasi mitään, hän oli pyyhkinyt käden pyörivään linnanmäkituoliin. Pahaa, huusi Merirosvo ja äiti yritti taas jotenkin lohduttaa Merirosvoa. Mutta Merirosvo on oman äidin poika eikä kenenkään muun syli merirosvolle kelpaa. Sellaisia ovat merirosvot.

Äiti ja isi konttasivat pitkin lattioita ja putsasivat keksin jälkiä. On ne kyllä hassuja. Miksi ne nyt molemmat siellä konttasi paperinenäliinojen kanssa? Pankin täti sanoikin, että ei täällä tarvitse siivota, kun täällä käy siivoojat. Sitten äitikin tuli pois lattialta konttaamasta ja hymyili taas kauniisti pankin tädille. Merirosvo oli rauhoittunut.

Sitten me huomattiin kivat verhot ja niiden sisään me tehtiin pesä. Verhoissa minä olin kummitus ja Neitikin oli, kunnes hän hän huomasi ikkunasta paljon tissiliivejä ja huusi kovaa: "Ihania tissiliivejä, tuollaiset äiti haluaisi. Ja niin me kiivettiin Neiti Kesäheinän kanssa ikkunalaudalle tissiliivejä katsomaan. Isi sanoi, että pitää hetipaikalla tulla ikkunalaudalta alas (tai me asutaan Villa Sukassa aina). Loppua hän ei sanonut, mutta tuota lausetta isi on toistanut niin monta kertaa, että minä tiedän jo mitä hän aina puhuu. Pankin täti taas vain hymyili ja sanoi, että meillä saa istua ikkunalaudalla, jos sieltä ei tipu.

Minä en tipu mistään, mutta Herra Merirosvo on niin pieni, että se voi tippua. Äiti pitikin merirosvosta kiinni ja katseli varmaan niitä tissiliivejä. Kauan hän ei ehtinyt seistä, kun täti antoi hänelle jonkin paperin ja kysyi: ”Tahdotteko te pitää neuvottelutauon?” Äiti katsoi paperia , äiti katsoi isiä ja äiti katsoi tätiä. Äiti näytti hassulta. Voiko tämä pitää paikkaansa hän kysyi? Täti sanoi jotakin ja isi ja äiti alkoivat nauraa omituisesti. Äiti sanoi, ettei tässä mitään neuvottelutaukoja tarvita ja sitten äiti ja isi ja täti kättelivät. Me leikittiin tissiliivikummituksia.

Täti sanoi, että täällä oli tänään niin kilttejä lapsia ja pyysi meitä uudestaan käymään. Me saatiin kotiin kultapossut, ilmapallot ja askartelujutut. Autossa äiti sanoi, että kaikki meni niin hienosti, että me saadaan nyt yllätykset ja kaivoi launtaipussit esille. Minä en ainakaan tajunnu, etä me oltiin kiltisti. Minusta me ei oltu kiltisti. Kotimatkalla isi vielä ajoi huoltoasemalle ja osti meille lisää karkkia ja limsaa ja sanoi, että hän on niin tyytyväinen. Kai me sitten oltiin niin kilttejä pankissa, vaikka äiti ja isi välillä mulkoilikin meitä ja käski olla hiljaa. Ja minä ainakin menen uudestaan Sampopankkiin ja otan possun mukaan. Possulle ei kannata syöttää sormia, se puree niitä, mutta rahasta se tykkää. Nyt minä alan säästämään possun sisään rahaa ja ostan sitten kohta kellon ja kerron äidille ja isille, milloin pitää kotoolta aina lähteä linnanmäelle, hoploppiin, uimahalliin, pulkkikseen ja muihin kivoihin paikkoihin.

Tämän kirjoitti Pikku-Wii

Ohikiitävää

Kun viimeksi lähdin Porvoosta, ajattelin, etten koskaan muuta takaisin. Voin käydä silloin tällöin, mutta asumaan minusta ei täällä olisi. Olin kyllästynyt pienen paikkakunnan leimoihin: itseeni ja muihin iskostettuihin. Vaikea jälkeenpäin sanoa, johtuivatko leimat ja lokerot silloisesta iästäni vai Porvoosta. Mutta pitkään pystyin hengittämään vapaammin muualla, paikoissa, joissa en tullut kohdatuksi valmiiden ennakkoasenteiden suuntaamina. Ehkä siksi olen käynyt täällä kovin vähän. En jaksaisi selitellä kuka olen ja miksi. Ja kun bussissa joskus törmäsin vanhaan koulukaveriin ja kerroin opiskelevani teologiaa tai myöhemmin, että olen uskonnon opettaja ja vielä myöhemmin, että olen pappi, sain useimmiten vastaukseksi nyökyttelyä ja jotakin sentyyppistä, että ”totta kai, aivan teologiaa, ilman muuta”. Minulle se ei ollut koskaan ilman muuta tai ainakaan se, että minusta tulisi pappi. Mutta nämä kohtaamiset muistuttivat minua siitä pikkukaupunkien mentaliteetista, jossa toisten asiat tiedetään paremmin kuin omat. Se ei tuntunut kivalta. Typerältä tuntui myös selitellä jotakin sellaista, että olen muuttunut. Tottakai olen, kai nyt jokainen on muuttunut. Ja kai minä kohtasin bussissa koulukavereitani vastaavasti omista valmiista lokeroistani käsin.

Viime vuosien aikana olen katsellut sinua Porvoo kauempaa. Olen ajanut toisinaan sinun läpi ja joka kerta yllättynyt kauneudestasi. Olen tuonut ystäviäni sinua katsomaan ja ylpeänä esitellyt katujasi ja vanhan kaupungin idyllisiä kauppoja ja kahviloita, historiaasi ja myös yhteistä historiaamme. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin, minkälaista sinussa oli asua. Turvallista kai, yhteisöllistäkin, tunsin paljon ihmisiä ja harrastusmahdollisuudet olivat hyvät. Niin ja vaikka minulla on äitini puolelta suomenruotsalaiset juuret, elin suomalaisen lapsuuden ja nuoruuden. Ja vaikka sinä näytät turistin silmin erikoiselta, ihan tavallista täällä oli asua.

Kauempaa olen seurannut, kuinka kaikkein pyhimpääsi tuhottiin. Kuvat palavasta tuomiokirkosta näyttivät minusta trikkikuvilta, joltakin huonolta vitsiltä. En tiedä, miksi kirkon tuhopolttoa oli niin vaikea uskoa. Ikään kuin sinä olisit maailman pahuudelta suojassa. Mutta tuhottunakin sinua tultiin maailman ääristä katsomaan ja minäkin kuskasin taas jonkun turistin luoksesi kauhistelemaan. Palo yhdisti porvoolaisia, niin ainakin luulen. Kirkon merkitys ainakin muistettiin taas jälleen kerran. Ainakin ihmisille vastoinkäymiset opettavat usein tervettä nöyryyttä – kaupungeista en tiedä, mutta varmaan sinulle on käynyt juuri niin.

Sitten sinä yllätit ja tarjosit miehelleni töitä ja meille yhtä maailman kauneimmista tonteista. Nytriitti, Mc Hattara ja Köyhä Ritari vuoroin ylistivät sinun turvallisuuttasi, mahdollisuuksiasi ja kauneuttasi. Kutsuun oli vaikea vastata kieltävästi, vaikka epäröinkin sitä, miten tulisin sinun kanssasi taas toimeen. Moni on ylpeä porvoolaisista juuristaan. Kyllä minäkin olen. Se, että on kotoisin Porvoosta, on enemmän kuin olla kotoisin vaikka Vantaalta tai Espoosta. Mikään toinen kaupunki ei kanna juuri tätä historian havinaa. Jotkut ystäväni ovat todenneet, että kun on kerran muuttanut Helsingin keskustasta johonkin lähiöön, on aivan sama missä lähiössä asuu. Olen asunut lähiöissäkin, mutta sinua ei voi mitenkään sanoa Helsingin lähiöksi. Ja vaikka taloudelliseksi pelastukseksi ehdotetaankin Helsinkiin liittymistä, en usko enkä toivo, että sinusta tulisi osa Helsinkiä. Sinussa on ihan omalaatuinen henki. Täällä kuljetaan verkkaisemmin ja ystävällisemmin. Kaupan kassat hymyilevät enemmän kuin Helsingissä ja aerobicryhmässä me hyvin erilaiset naiset olemme yhdessä me naiset. Pikku-Wiin kerhossa kerhonohjaajat ovat erikoisen kiinnostuneita meistä, mistä olemme kotoisin ja mitä teemme työksemme ja miten lapsi viihtyy kerhossa. Olen vuosia elänyt helsinkiläisessä anonyymikulttuurissa enkä ole oikein tottunut tällaiseen ystävälliseen uteliaisuuteen. Ovatko nuo ihmiset ihan oikeasti meistä kiinnostuneita ihmisinä vai kuuluuko tämä paikalliseen smalltalkkulttuuriin?

Muutama porvoolaistaitoni on todellakin kadonnut. En tiedä olenko enää aborginaali. Porvoon kaupunki tai seurakunta voisikin järjestää kotouttamisohjelman paluumuuttajille. En enää esimerkiksi tunnista vastaantulijoista, puhuvatko he äidinkielenään ruotsia vai suomea (arvaukseni ovat osuneet täysin väärin), en myöskään tunnista ylipäänsä ihmisiä kaupoissa ja kaduilla. On vähän vaikea tietää, keitä kaikkia pitäisi tervehtiä, jotkut hahmot näyttävät tutuilta – mutta en ole varma, että näyttävätkö he vain. En ymmärrä Uusimaa-lehden tekstiviestejä (en osaa erottaa, ovatko ne tyylilajiltaan ironiaa, huumoria vai asiaa), joistakin en yksinkertaisesti tajua mitään. Uteliaana seuraan Uusimaata ja yritän päästä perille mm. Hypermarketkeskustelun taustoista. Katson asiaa puhtaasti kuluttajan näkökulmasta ja huomaan ruokaostosten tulevan Porvoossa harmittavan paljon kalliimmiksi kuin Helsingissä. Eroa ei selitä edes yllättävä perhekoon suureneminen. Tietenkään en tiedä, missä täällä on suutari, hyvä kampaamo ja mistä löytää parhaat leivokset. Se kaikki täytyy opetella. Pyydän, ettet Porvoo nyt loukkaannu, mutta silmiinpistävää sinussa on myös karvalakkien suuri määrä sekä omituinen sekakieli. Joskin ne juuri tekevät sinusta suloisen eksoottisen. Juuri tuo suomiruotsisekakieli sai minut vuosi sitten havahtumaan orastavaan keski-ikään: Kuulin sattumoisin Helsingin kadulla lapsuuden sekakieltä ja liikutuin – ja pelästyin omaa reaktiotani.

Niinpä minä sitten muutin tänne takaisin eläkevuosiani viettämään. Ja vaikka todella ihailen sinua monella tavalla, en ainakaan vielä uskalla laittaa kaikkea yhden kortin, yhden kaupungin, varaan. Käyn mieluusti Helsingissä töissä ja otan varovaisia tutustumisaskeleita sinua kohti. Sinä olet muuttunut - vaikka on sinussa toki paljon tuttuakin. Jotakin siitä tutusta , turvallisesta ja nostalgisesta elämästä tahtoisin taas tarttuvan juurevammin minuun. Tahtoisin antaa sinut perinnöksi lapsilleni. Vaikka kai sinä olet kulkenut minussa kaikki nämä vuodet; edelleen parhaat ystäväni ovat sinusta kotoisin. Pari kertaa minulle on käynyt niinkin, että kun joku uusi ihminen on tuntunut erityisen hyvältä tyypiltä, on käynyt ilmi, että hänkin on Porvoosta kotoisin. Ilmankos. Sosiaalinen koodikieli on täällä tietynlaista. Minun mielestäni parasta.

Hamarin Seolla soi Juha Tapion Ohikiitävää ja pöydissä istuvat vanhemmat ihmiset puhuvat juuri sellaista ruotsin murretta, jota äitini ja isovanhempani puhuivat. Näiden ulkoisten muuttujien kombinaatiot koskettavat jotakin jota en osaa selittää. Muistan, että juurihan minä Porvoosta muutin ja kuitenkin siitä on ikuisuus. Juha Tapio ja nämä tuntemattomat ruotsinkieliset istuskelijat saavat minut uskomaan, ettei tämä tyttö enää lähde silmin palavin suureen maailmaan vaan yrittää viimeinkin asettua paikoilleen. Ainakin yrittää. Eikä enää haluaisi lokeroida ihmisiä. Ja toivoo, että ystävyys kotikaupungin kanssa voisi olla jatkossakin samaan aikaan yhtä yllättävää ja tuttua kuin Hamarin Seolla.

Kahdeksan on enemmän kuin kolme

Villa Sukassa on oudon hiljaista. Kommuuniperhe on lähtenyt hautajaisiin ja olemme kolmisin vanhan ydinperheen voimin. Voisi kuvitella, että olisin helpottunut. Mutta mitä vielä. On jotenkin tyhjä olo. Tältäkö tuntuu sitten, kun lapset ovat lähteneet kotoa pois ja olisi aikaa vapauteen, mutta ikävä estää tarttumasta uuteen?

Mennäviikolla, jonka olen ehtinyt viettää kommuunin täysivaltaisena jäsenenä, olen saanut yhden uuden ajatuksen: Kahdeksan on enemmän kuin kolme.

Kahdeksan syö enemmän. Meidän perhe oli viime viikon ruokahuoltovuorossa ja ruoan määrän arvioiminen kahdeksalle on vaikeaa. Sitä tuli valmistettua joko liikaa tai liian vähän. Yksi päivä ns. kotiäitinä ja arvostukseni täysiaikaisia kotiäitejä kohtaan nousi pilviin (lue: arvostukseni siskoani kohtaan on nousussa). Kun sai yhden aterian syötettyä ja syödyksi, alkoikin melkein jo seuraavan valmistus. Siinä välissä ehti hoitaa vain tiskit koneeseen ja selvittää pari kinastelua. Elän keskellä nuoruuden haavekuviani: Silloin kuvittelin itseni suurperheenäidiksi. Jos niin olisi elämä vienyt, olisinkohan kehittynyt suurtaloustaidoissa? Epäilen.

Kahdeksan roskaa enemmän. Ihmettelen jätesäkkien ja tyhjien pullojen määrää. Pyykkiä saa pestä pari koneellista päivässä. Ja imuroida voisi paljon – jos jaksaisi. Kun kuusi kahdeksasta sairastuu vatsatautiin – sekin on enemmän kuin kolme. Mutta se siitä. Jätän likaiset yksityiskohdat kertomatta. Kahdeksan hengen joukkio lietsoo myös kilpailuviettiä. Parin viime päivän suosituin kilpailu on ainakin aikuisten kesken ollut ”Kuka meistä on sairain?” Voittajalla olisi tietysti eniten oikeuksia levätä ja saada palvelua ja hoivaa osakseen. Villa Sukan paras sairas ei ole vielä ratkaistu. Siihen olisi ehkä tarvittu ulkopuolista äänestysraatia. Voi olla, että kilpailu onkin hyvä ottaa pitkällä tähtäimellä. Ehkä alan keräämään sairauspisteitä työyhteisön tykypistekilpailun tapaan.

Reilun viikon kommuunielämä on saanut minut surulliseksi niiden puolesta, jotka asuvat yksin. Ehdotan, että perustatte keskenänne kommuunin. Villa Sukka on sisustettu nyt kahden perheen keskenään erilaisilla huonekaluilla ja muulla rekvisiitalla: Mikä ihana tyylien sekamelska. En olisi yhdistänyt antiikkihuonekaluja ja Ikea-tauluja. En olisi uskaltanut. Ajattele, jos kommuuni olisikin koottu vaikka kahdeksan yksin eläneen aikuisen tavaroilla? Näyttäisi varmasti vielä pirteämmältä.

Olen myös vakavasti sitä mieltä, että jokaisessa perheessä olisi oltava ainakin yksi vauva. Pelkkä CC Kellon läsnäolo saa minut tuntemaan itseni jotenkin enemmän kokonaiseksi. Kunpa hän ei kasvaisi koskaan – ainakaan liian nopeasti. Ja vaikka Pikku-Wii on avannut silmäni pienten poikien ihmeelliseen maailmaan, olen onnellinen siitä, että olen nyt ympäröity myös prinsessa- ja keijukaispölyillä.

Kahdeksan pitää enemmän meteliä. Ja se on hyvä. Sopiva määrä meteliä estää vaipumasta liiaksi omaan päänsisäiseen maailmaan. Ihmiselle on hyväksi metelöidä toisten kanssa, saada palautetta maailmanmenosta ja itsestään. Minulle ainakin.

Terveisin Sisar Retriitti