Kun viimeksi lähdin Porvoosta, ajattelin, etten koskaan muuta takaisin. Voin käydä silloin tällöin, mutta asumaan minusta ei täällä olisi. Olin kyllästynyt pienen paikkakunnan leimoihin: itseeni ja muihin iskostettuihin. Vaikea jälkeenpäin sanoa, johtuivatko leimat ja lokerot silloisesta iästäni vai Porvoosta. Mutta pitkään pystyin hengittämään vapaammin muualla, paikoissa, joissa en tullut kohdatuksi valmiiden ennakkoasenteiden suuntaamina. Ehkä siksi olen käynyt täällä kovin vähän. En jaksaisi selitellä kuka olen ja miksi. Ja kun bussissa joskus törmäsin vanhaan koulukaveriin ja kerroin opiskelevani teologiaa tai myöhemmin, että olen uskonnon opettaja ja vielä myöhemmin, että olen pappi, sain useimmiten vastaukseksi nyökyttelyä ja jotakin sentyyppistä, että ”totta kai, aivan teologiaa, ilman muuta”. Minulle se ei ollut koskaan ilman muuta tai ainakaan se, että minusta tulisi pappi. Mutta nämä kohtaamiset muistuttivat minua siitä pikkukaupunkien mentaliteetista, jossa toisten asiat tiedetään paremmin kuin omat. Se ei tuntunut kivalta. Typerältä tuntui myös selitellä jotakin sellaista, että olen muuttunut. Tottakai olen, kai nyt jokainen on muuttunut. Ja kai minä kohtasin bussissa koulukavereitani vastaavasti omista valmiista lokeroistani käsin.
Viime vuosien aikana olen katsellut sinua Porvoo kauempaa. Olen ajanut toisinaan sinun läpi ja joka kerta yllättynyt kauneudestasi. Olen tuonut ystäviäni sinua katsomaan ja ylpeänä esitellyt katujasi ja vanhan kaupungin idyllisiä kauppoja ja kahviloita, historiaasi ja myös yhteistä historiaamme. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin, minkälaista sinussa oli asua. Turvallista kai, yhteisöllistäkin, tunsin paljon ihmisiä ja harrastusmahdollisuudet olivat hyvät. Niin ja vaikka minulla on äitini puolelta suomenruotsalaiset juuret, elin suomalaisen lapsuuden ja nuoruuden. Ja vaikka sinä näytät turistin silmin erikoiselta, ihan tavallista täällä oli asua.
Kauempaa olen seurannut, kuinka kaikkein pyhimpääsi tuhottiin. Kuvat palavasta tuomiokirkosta näyttivät minusta trikkikuvilta, joltakin huonolta vitsiltä. En tiedä, miksi kirkon tuhopolttoa oli niin vaikea uskoa. Ikään kuin sinä olisit maailman pahuudelta suojassa. Mutta tuhottunakin sinua tultiin maailman ääristä katsomaan ja minäkin kuskasin taas jonkun turistin luoksesi kauhistelemaan. Palo yhdisti porvoolaisia, niin ainakin luulen. Kirkon merkitys ainakin muistettiin taas jälleen kerran. Ainakin ihmisille vastoinkäymiset opettavat usein tervettä nöyryyttä – kaupungeista en tiedä, mutta varmaan sinulle on käynyt juuri niin.
Sitten sinä yllätit ja tarjosit miehelleni töitä ja meille yhtä maailman kauneimmista tonteista. Nytriitti, Mc Hattara ja Köyhä Ritari vuoroin ylistivät sinun turvallisuuttasi, mahdollisuuksiasi ja kauneuttasi. Kutsuun oli vaikea vastata kieltävästi, vaikka epäröinkin sitä, miten tulisin sinun kanssasi taas toimeen. Moni on ylpeä porvoolaisista juuristaan. Kyllä minäkin olen. Se, että on kotoisin Porvoosta, on enemmän kuin olla kotoisin vaikka Vantaalta tai Espoosta. Mikään toinen kaupunki ei kanna juuri tätä historian havinaa. Jotkut ystäväni ovat todenneet, että kun on kerran muuttanut Helsingin keskustasta johonkin lähiöön, on aivan sama missä lähiössä asuu. Olen asunut lähiöissäkin, mutta sinua ei voi mitenkään sanoa Helsingin lähiöksi. Ja vaikka taloudelliseksi pelastukseksi ehdotetaankin Helsinkiin liittymistä, en usko enkä toivo, että sinusta tulisi osa Helsinkiä. Sinussa on ihan omalaatuinen henki. Täällä kuljetaan verkkaisemmin ja ystävällisemmin. Kaupan kassat hymyilevät enemmän kuin Helsingissä ja aerobicryhmässä me hyvin erilaiset naiset olemme yhdessä me naiset. Pikku-Wiin kerhossa kerhonohjaajat ovat erikoisen kiinnostuneita meistä, mistä olemme kotoisin ja mitä teemme työksemme ja miten lapsi viihtyy kerhossa. Olen vuosia elänyt helsinkiläisessä anonyymikulttuurissa enkä ole oikein tottunut tällaiseen ystävälliseen uteliaisuuteen. Ovatko nuo ihmiset ihan oikeasti meistä kiinnostuneita ihmisinä vai kuuluuko tämä paikalliseen smalltalkkulttuuriin?
Muutama porvoolaistaitoni on todellakin kadonnut. En tiedä olenko enää aborginaali. Porvoon kaupunki tai seurakunta voisikin järjestää kotouttamisohjelman paluumuuttajille. En enää esimerkiksi tunnista vastaantulijoista, puhuvatko he äidinkielenään ruotsia vai suomea (arvaukseni ovat osuneet täysin väärin), en myöskään tunnista ylipäänsä ihmisiä kaupoissa ja kaduilla. On vähän vaikea tietää, keitä kaikkia pitäisi tervehtiä, jotkut hahmot näyttävät tutuilta – mutta en ole varma, että näyttävätkö he vain. En ymmärrä Uusimaa-lehden tekstiviestejä (en osaa erottaa, ovatko ne tyylilajiltaan ironiaa, huumoria vai asiaa), joistakin en yksinkertaisesti tajua mitään. Uteliaana seuraan Uusimaata ja yritän päästä perille mm. Hypermarketkeskustelun taustoista. Katson asiaa puhtaasti kuluttajan näkökulmasta ja huomaan ruokaostosten tulevan Porvoossa harmittavan paljon kalliimmiksi kuin Helsingissä. Eroa ei selitä edes yllättävä perhekoon suureneminen. Tietenkään en tiedä, missä täällä on suutari, hyvä kampaamo ja mistä löytää parhaat leivokset. Se kaikki täytyy opetella. Pyydän, ettet Porvoo nyt loukkaannu, mutta silmiinpistävää sinussa on myös karvalakkien suuri määrä sekä omituinen sekakieli. Joskin ne juuri tekevät sinusta suloisen eksoottisen. Juuri tuo suomiruotsisekakieli sai minut vuosi sitten havahtumaan orastavaan keski-ikään: Kuulin sattumoisin Helsingin kadulla lapsuuden sekakieltä ja liikutuin – ja pelästyin omaa reaktiotani.
Niinpä minä sitten muutin tänne takaisin eläkevuosiani viettämään. Ja vaikka todella ihailen sinua monella tavalla, en ainakaan vielä uskalla laittaa kaikkea yhden kortin, yhden kaupungin, varaan. Käyn mieluusti Helsingissä töissä ja otan varovaisia tutustumisaskeleita sinua kohti. Sinä olet muuttunut - vaikka on sinussa toki paljon tuttuakin. Jotakin siitä tutusta , turvallisesta ja nostalgisesta elämästä tahtoisin taas tarttuvan juurevammin minuun. Tahtoisin antaa sinut perinnöksi lapsilleni. Vaikka kai sinä olet kulkenut minussa kaikki nämä vuodet; edelleen parhaat ystäväni ovat sinusta kotoisin. Pari kertaa minulle on käynyt niinkin, että kun joku uusi ihminen on tuntunut erityisen hyvältä tyypiltä, on käynyt ilmi, että hänkin on Porvoosta kotoisin. Ilmankos. Sosiaalinen koodikieli on täällä tietynlaista. Minun mielestäni parasta.
Hamarin Seolla soi Juha Tapion Ohikiitävää ja pöydissä istuvat vanhemmat ihmiset puhuvat juuri sellaista ruotsin murretta, jota äitini ja isovanhempani puhuivat. Näiden ulkoisten muuttujien kombinaatiot koskettavat jotakin jota en osaa selittää. Muistan, että juurihan minä Porvoosta muutin ja kuitenkin siitä on ikuisuus. Juha Tapio ja nämä tuntemattomat ruotsinkieliset istuskelijat saavat minut uskomaan, ettei tämä tyttö enää lähde silmin palavin suureen maailmaan vaan yrittää viimeinkin asettua paikoilleen. Ainakin yrittää. Eikä enää haluaisi lokeroida ihmisiä. Ja toivoo, että ystävyys kotikaupungin kanssa voisi olla jatkossakin samaan aikaan yhtä yllättävää ja tuttua kuin Hamarin Seolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti