Yllättävä päivä

Viime päivinä isi on puhunut paljon puhelimessa ja äiti on laittanut paljon huulipunaa ja ollut tärkeän näköinen. Kokoajan on jotain neuvotteluja, joita pitää puhelimessa sopia ja joihin täytyy laittaa huulipunaa. Jos ei käy neuvotteluissa, niin me ei päästä asumaan uuteen isoon taloon, niin ne sanovat. Iso oma talo näyttää kivalta kuvissa, vaikka minä tykkään kyllä asua Villa Sukassakin.

Minä olen ollut eri paikoissa hoidoissa, kun äiti ja isi on neuvottelemassa. Mutta tänään ei ollut mitään hoitopaikkaa minulle eikä edes Neiti Kesäheinälle ja Herra Merirosvolle. Äiti laittoi papiljotit päähän, otti ne pois ja laittoi huulipunaa huuliin ja isi kysyi äidiltä, että voiko näissä vaatteissa mennä pankkiin neuvottelemaan. Äidin mielestä isin vaatteet oli ok. Sitten ne hoputti meitä autoon ja sanoivat, että pitää olla kiltisti ja hiljaa tai muuten - me asutaan Villa Sukassa aina. Niin ja äiti sanoi, että saatte yllätykset, jos olette kiltisti. Sitä minä ihmettelen, että miksi meillä on aina kiire. Sitten kun minä opin kelloa, niin minä kyllä kerron niille, kuinka ajoissa pitää lähteä. Ne ei osaa kelloa, vaikka ne on aikuisia.

Sampopankissa meitä oli vastassa kiltti ja hieno täti, sellainen jota äiti ja isi uskovat ja tottelevat. Ne (äiti ja isi) selitti jotain, että anteeksi anteeksi, piti ottaa lapset mukaan ja kaksi näistä onkin hoidossa ja tässä näin meidän Pikku-Wii, sanokaa nyt kaikki hei tädille. Minä sanoin nopeasti hei ja juoksin liukumäkeen liukumaan, äiti juoksi minun perään ja sanoi vihaisesti, ettei täällä saa liukua. Miksi täällä sitten on liukumäki, jos ei saa liukua, minä en ymmärrä. Äiti sanoi, ettei se ole liukumäki. Miksi tehdään jokin liukumäki, joka ei ole liukumäki?

No se kiltti täti, jolle äiti ja isi hymyilivät iloisesti, vei meidät kaikki isoon huoneeseen, jossa oli meille lapsille oma pöytä. Täti toi meille askartelulehdet ja kyniä. Aikuiset aloitti tärkeän neuvottelun. Neuvottelu on sellaista, että täti kirjoittaa tietokoneelle ja kyselee isiltä ja äidiltä kysymyksiä. Äiti kertoi, että hän on vaihtamassa työpaikkaa. Onko äiti taas vaihtamassa työpaikkaa? Miksi työpaikkoja pitää kokoajan vaihtaa? Minä en ymmärrä aikuisia.

Minusta ne askartelujutut oli vaikeita ja minusta oli mukavampi pyöriä tuolilla ympyrää ja leikkiä linnanmäkeä. Herra Merirosvo aina matkii mua ja sitten me oltiin linnanmäellä. Neiti Kesäheinä piirsi hienosti ja sanoi meille, ettei me saada yllätystä. Äiti mulkoili minua ja sanoi: ”Olkaa hiljaa”. Minä en tykkää neuvotteluista, kun niissä pitää olla hiljaa. Enkä minä tykkää äidistä silloin kun sillä on huulipunaa ja se leikkii tärkeetä.

Sitten pankin täti hymyili minulle ja kysyi haluanko ilmapallon. Jee , ilmapallo jee. Herra Merirosvokin halusi ilmapallon. Neiti Kesäheinä vain piirsi ja valitti ja me pojat heiteltiin uusia ilmiksiä. Sitten minun ilmapallo tarttui kattoon, isi mulkoili minua ja sanoi, että pallo pitää jättää kattoon. Isi on kyllä ihan kiva, mutta välillä se ei tajua mistään mitään. Ilmapalloa ei voi jättää kattoon. Pian Herran Merirosvon ilmapallo oli katossa myös. Ensin minä heitin palloa hatulla ja se lensi suoraan Neidin päähän. Kesäheinä kiljui, että Pikku-Wii kiusaa. Minä en tajua tyttöjä, enhän mä kiusannu, se oli vahinko. No sitten minä otin hanskat ja heittelin niillä palloa. Äiti ja isi sanoivat, ettei saa heitellä ja nyt pitää olla hiljaa (neuvotteluissa ne aina esittää jotain ihan ihmeellistä, ei meillä kotona koskaan olla hiljaa). Pankin täti vain hymyili ja sanoi, että kyllä täällä saa heitellä. Minä tykkään pankin tädistä.

Seuraavaksi pankin täti toi meille kaikille kultaiset kultapossut. Possut oli tosi kivoja ja me leikittiin, että me kaikki ollaan possuja ja että me asutaan karsinassa pöydän alla. Välillä äiti tai isi taas sanoi, ettei saa röhkiä niin kovaa, kun heillä on neuvottelut. Mutta pankin täti taas hymyili meille kauniisti. Mutta sitten Herra Merirosvo ei enää mahtunut karsinaan ja sitä alkoi harmittamaan niin paljon, että kultapossu puraisi Merirosvoa sormesta, sormi juuttui possuun ja Herra Merirosvo huusi ja itki kovaa. Isi sai sormen irti possusta, mutta sormi oli muuttunut punaiseksi ja siihen oli ilmestynyt musta luomi. Isi kertoi, että se on verenpurkauma. Herra Merirosvo vain huusi ja huusi äitiä eikä halunnut kenenkään muun syliin. Äiti ja isi pyysivät kiltiltä tädiltä anteeksi ja puhaltelivat molemmat Merirosvon sormea ja sanoivat, että pipi menee pois. Mutta ei se mennyt. Sitten äiti muisti keksit. Jee keksejä, Herra Merirosvo laittoi käden suoraan keksiin, keksin suoraan suuhun, mutta ei tykännyt keksistä. Merirosvon kädet oli täynnä levinnyttä suklaakeksiä ja ennen kuin kukaan huomasi mitään, hän oli pyyhkinyt käden pyörivään linnanmäkituoliin. Pahaa, huusi Merirosvo ja äiti yritti taas jotenkin lohduttaa Merirosvoa. Mutta Merirosvo on oman äidin poika eikä kenenkään muun syli merirosvolle kelpaa. Sellaisia ovat merirosvot.

Äiti ja isi konttasivat pitkin lattioita ja putsasivat keksin jälkiä. On ne kyllä hassuja. Miksi ne nyt molemmat siellä konttasi paperinenäliinojen kanssa? Pankin täti sanoikin, että ei täällä tarvitse siivota, kun täällä käy siivoojat. Sitten äitikin tuli pois lattialta konttaamasta ja hymyili taas kauniisti pankin tädille. Merirosvo oli rauhoittunut.

Sitten me huomattiin kivat verhot ja niiden sisään me tehtiin pesä. Verhoissa minä olin kummitus ja Neitikin oli, kunnes hän hän huomasi ikkunasta paljon tissiliivejä ja huusi kovaa: "Ihania tissiliivejä, tuollaiset äiti haluaisi. Ja niin me kiivettiin Neiti Kesäheinän kanssa ikkunalaudalle tissiliivejä katsomaan. Isi sanoi, että pitää hetipaikalla tulla ikkunalaudalta alas (tai me asutaan Villa Sukassa aina). Loppua hän ei sanonut, mutta tuota lausetta isi on toistanut niin monta kertaa, että minä tiedän jo mitä hän aina puhuu. Pankin täti taas vain hymyili ja sanoi, että meillä saa istua ikkunalaudalla, jos sieltä ei tipu.

Minä en tipu mistään, mutta Herra Merirosvo on niin pieni, että se voi tippua. Äiti pitikin merirosvosta kiinni ja katseli varmaan niitä tissiliivejä. Kauan hän ei ehtinyt seistä, kun täti antoi hänelle jonkin paperin ja kysyi: ”Tahdotteko te pitää neuvottelutauon?” Äiti katsoi paperia , äiti katsoi isiä ja äiti katsoi tätiä. Äiti näytti hassulta. Voiko tämä pitää paikkaansa hän kysyi? Täti sanoi jotakin ja isi ja äiti alkoivat nauraa omituisesti. Äiti sanoi, ettei tässä mitään neuvottelutaukoja tarvita ja sitten äiti ja isi ja täti kättelivät. Me leikittiin tissiliivikummituksia.

Täti sanoi, että täällä oli tänään niin kilttejä lapsia ja pyysi meitä uudestaan käymään. Me saatiin kotiin kultapossut, ilmapallot ja askartelujutut. Autossa äiti sanoi, että kaikki meni niin hienosti, että me saadaan nyt yllätykset ja kaivoi launtaipussit esille. Minä en ainakaan tajunnu, etä me oltiin kiltisti. Minusta me ei oltu kiltisti. Kotimatkalla isi vielä ajoi huoltoasemalle ja osti meille lisää karkkia ja limsaa ja sanoi, että hän on niin tyytyväinen. Kai me sitten oltiin niin kilttejä pankissa, vaikka äiti ja isi välillä mulkoilikin meitä ja käski olla hiljaa. Ja minä ainakin menen uudestaan Sampopankkiin ja otan possun mukaan. Possulle ei kannata syöttää sormia, se puree niitä, mutta rahasta se tykkää. Nyt minä alan säästämään possun sisään rahaa ja ostan sitten kohta kellon ja kerron äidille ja isille, milloin pitää kotoolta aina lähteä linnanmäelle, hoploppiin, uimahalliin, pulkkikseen ja muihin kivoihin paikkoihin.

Tämän kirjoitti Pikku-Wii