Kahdeksan on enemmän kuin kolme

Villa Sukassa on oudon hiljaista. Kommuuniperhe on lähtenyt hautajaisiin ja olemme kolmisin vanhan ydinperheen voimin. Voisi kuvitella, että olisin helpottunut. Mutta mitä vielä. On jotenkin tyhjä olo. Tältäkö tuntuu sitten, kun lapset ovat lähteneet kotoa pois ja olisi aikaa vapauteen, mutta ikävä estää tarttumasta uuteen?

Mennäviikolla, jonka olen ehtinyt viettää kommuunin täysivaltaisena jäsenenä, olen saanut yhden uuden ajatuksen: Kahdeksan on enemmän kuin kolme.

Kahdeksan syö enemmän. Meidän perhe oli viime viikon ruokahuoltovuorossa ja ruoan määrän arvioiminen kahdeksalle on vaikeaa. Sitä tuli valmistettua joko liikaa tai liian vähän. Yksi päivä ns. kotiäitinä ja arvostukseni täysiaikaisia kotiäitejä kohtaan nousi pilviin (lue: arvostukseni siskoani kohtaan on nousussa). Kun sai yhden aterian syötettyä ja syödyksi, alkoikin melkein jo seuraavan valmistus. Siinä välissä ehti hoitaa vain tiskit koneeseen ja selvittää pari kinastelua. Elän keskellä nuoruuden haavekuviani: Silloin kuvittelin itseni suurperheenäidiksi. Jos niin olisi elämä vienyt, olisinkohan kehittynyt suurtaloustaidoissa? Epäilen.

Kahdeksan roskaa enemmän. Ihmettelen jätesäkkien ja tyhjien pullojen määrää. Pyykkiä saa pestä pari koneellista päivässä. Ja imuroida voisi paljon – jos jaksaisi. Kun kuusi kahdeksasta sairastuu vatsatautiin – sekin on enemmän kuin kolme. Mutta se siitä. Jätän likaiset yksityiskohdat kertomatta. Kahdeksan hengen joukkio lietsoo myös kilpailuviettiä. Parin viime päivän suosituin kilpailu on ainakin aikuisten kesken ollut ”Kuka meistä on sairain?” Voittajalla olisi tietysti eniten oikeuksia levätä ja saada palvelua ja hoivaa osakseen. Villa Sukan paras sairas ei ole vielä ratkaistu. Siihen olisi ehkä tarvittu ulkopuolista äänestysraatia. Voi olla, että kilpailu onkin hyvä ottaa pitkällä tähtäimellä. Ehkä alan keräämään sairauspisteitä työyhteisön tykypistekilpailun tapaan.

Reilun viikon kommuunielämä on saanut minut surulliseksi niiden puolesta, jotka asuvat yksin. Ehdotan, että perustatte keskenänne kommuunin. Villa Sukka on sisustettu nyt kahden perheen keskenään erilaisilla huonekaluilla ja muulla rekvisiitalla: Mikä ihana tyylien sekamelska. En olisi yhdistänyt antiikkihuonekaluja ja Ikea-tauluja. En olisi uskaltanut. Ajattele, jos kommuuni olisikin koottu vaikka kahdeksan yksin eläneen aikuisen tavaroilla? Näyttäisi varmasti vielä pirteämmältä.

Olen myös vakavasti sitä mieltä, että jokaisessa perheessä olisi oltava ainakin yksi vauva. Pelkkä CC Kellon läsnäolo saa minut tuntemaan itseni jotenkin enemmän kokonaiseksi. Kunpa hän ei kasvaisi koskaan – ainakaan liian nopeasti. Ja vaikka Pikku-Wii on avannut silmäni pienten poikien ihmeelliseen maailmaan, olen onnellinen siitä, että olen nyt ympäröity myös prinsessa- ja keijukaispölyillä.

Kahdeksan pitää enemmän meteliä. Ja se on hyvä. Sopiva määrä meteliä estää vaipumasta liiaksi omaan päänsisäiseen maailmaan. Ihmiselle on hyväksi metelöidä toisten kanssa, saada palautetta maailmanmenosta ja itsestään. Minulle ainakin.

Terveisin Sisar Retriitti