Villa Sukan pikkujoulu aterioineen on vietetty, Hoosianna on magee biisi, ainakin Pikku-Wiin mielestä. Ikkunoista on näkynyt ehkä 15 tonttua, laski Neiti Kesäheinä. Siis jos lasketaan yhteen hänen ja Pikku-Wiin näkemät. Herra Merirosvoa tosin itketti, sillä hän ei nähnyt tonttuja. Miksi tontut näyttäytyivät vain Neiti Kesäheinälle ja Pikku-Wiille? Mutta sitten Merirosvon silmät avautuivat ja kirkastuivat: Hänpä näkikin autollisen tonttuja. Ja ne taisivat olla juuri ne, jotka kävivät tuomassa kuistille pikkujoululahjat.
Jännintä oli kuitenkin illan odotus. Se alkoi jo lauantaina kun leivottiin kakkua ja koristeet otettiin esiin. Vatsassa kipristeli. Niin jännittävää oli katsella kimaltelevia koristeita ja neuvotella mihin niitä laitetaan ja kuinka paljon. Odotuksessa on jännää juuri se, että vaikka voi jotenkin aavistaa ja muistaakin edellisistä vuosista illan tapahtumien etenemisiä, niin ihan varma ei voi olla H- hetkestä. Ainakaan siitä ei voi olla varma, minkälainen tunnelma silloin just on. Jos vaikka kiukuttaa ja väsyttää, niin sitten ei ole kivaa. Ja kun asuu kommuunissa, niin kukaan ei voi varmistaa, etteikö jollakin kahdeksasta ole kiukku päällä.
Siksi me laulamme Hoosiannaa, Herra auta meitä! Auta, ettei kiukku lamaannuttaisi adventin matkalla. Tänä adventtina odotusta on niin paljon. Odotus jännittää ja siksi voi myös kiukuttaa. Ei voi tietää, milloin vauva syntyy ja eikä millaista on synnyttää. Niin, eikä sitä varsinkaan voi tietää, millainen vauva on. Uudet talot ovat viittä vaille valmiita, mutta viittä vaillessa on vielä monta mutkaa matkassa. Varsinkin siihen, että talosta kasvaa koti.
Joulunkin edessä on monta solmua ja valmisteltavaa. Niin, eikä voi tietää, onko joulu ihan oikea joulu tänä vuonna. Mutta adventti alkoi ja junaan on hypättävä, vaikka ei tiedä, millaisen maiseman kautta se tänä vuonna kulkee. Kunpa matkan päässä häämöttäisi uuden toivon tuova joulun lapsi. Tai montakin lasta. Hän, joka kerran syntyi Betlehemissä ja hän joka syntyy tänä adventtina Porvoon aluesairaalassa. Näitä kahta odottavat Porvoon aluesairaalassa seitsemän vuotta sitten joulupäivänä syntynyt Neiti Kesäheinä ja 38-vuotta sitten joulun alla syntynyt eräs odottava äiti.
Se, että saa syntyä on ihme. Lahja. Se, että saa syntyä itsekseen on vähintään yhtä suuri ihme. Ja se vaatii aikaa ja vaivaa. Se vaatii sen, että on saanut syntyä jonkun toisen ihmisen sydämessä, vasta sitten voi syntyä oikeasti eläväksi ihmiseksi. Syntymisen ihmeessä auttaa se, jos Betlehemissä kerran syntynyt Joulun Lapsi on sydämessä mukana. Siitä kai tässä adventin matkassa on kysymys, syntymisten ihmeestä.
Siunattua Adventin aikaa!
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
lauantai 20. marraskuuta 2010
Ystävä kuulee nekin sanat, jotka jäävät sanomatta
Pitkäaikainen ystävä täyttää tänään 40-vuotta. Valmistaudun parhaillaan juhliin. Vaikka väsyttää eikä oma juhlatuuli ole nyt juuri parhaimpia mammuttiolosta ja unettomuudesta johtuen, näitä juhlia en silti halua jättää väliin. Tunjan kanssa olemme olleet ystäviä noin 23-vuotta. Aika kauan. Ikääntymistä ja ystävyyttä on syytä juhlia.
Ystävyys on sitä, että saa olla oma itsensä ja molemmat tuntevat toisensa, niin hyvin kuin toisen nyt voi tuntea. Ajattelen, että ystävyyden mitta on nimenomaan siinä, kuinka lähelle toista on päässyt ja päästänyt. Kulissien ylläpito ei kuulu ystävyyteen. Ja ystävä hyväksyy aina, tulkitsee sinut parhain päin, vaikka tuntee toki virheesi ja ärsyttävyytesikin. Ystävän erilaisuus on kiehtovaa ja mielenkiintoista, eikä samalla lailla uhka, kuin rakkaussuhteessa. Ystävää ei ole tarvetta muuttaa.
Tämän vuoden aikana olen pitänyt yhteyttä ystäviin aivan liian vähän. Hassua on se, että kun voimavarat ovat kuluneet perheeseen, arjen pyöritykseen, työhön, kommuunielämään ja rakennusprojektiin, ystäville jaettava aika on ensimmäisenä jäänyt – ja siltikin tämän ruuhkavuoden yli on kantanut monen ystävän tekstari ja facebookviesti. Kommuunielämässä on itselleni ollut hankalaa se, että tänä vuonna meille ei oikein ole voinut tulla kylään ja puhelimessa puhuminenkin ystävien kanssa on tosi vaikeaa. Minulla ei ole aikaa oikein puhumiseen ja jos on, niin kommuunissa kuulee meteliltä tosi huonosti. Ja siltikin olen todella kiitollinen kaikille niille ystäville, jotka tulivat mukaan talon maalaustalkoisiin. Se oli jotenkin liikuttavaa, että niin moni antoi aikaansa meidän projektiin . Aika kun tuntuu olevan kaikilla lapsiperheiden arkea elävillä kovin kovin kortilla. Lupaan vastavuoroisesti olla jatkossa käytettävissä teidän tarvitsemiinne projekteihin.
Vaikka olen laiminlyönyt ainakin ajallisesti tänä vuonna ystäviäni ja olen siitä toki pahoillani, olen erityisen kiitollinen siitä ihmeestä, että mennyt vuosi on johdattanut takaisin elämän kierteissä kadottamiani ystäviä. Yksi löytyi Porvoon surullisen kuuluisasta Mäkkäristä ja joitakuita facebookki on auttanut löytämään. Eikä vain löytämään noin niin kuin olemassa olevasti, vaan uudelleen löytämään. Ne, joiden kanssa yhteys on joskus ollut – ja ollut poikki jopa lähes 20-vuotta – joku sama sävel ja ymmärrys on löytynyt uudestaan. Outoa on sekin, että samat ihmiset, joita olen itse vuosien varrella miettinyt, muistellut ja ikävöinytkin, väittävät, että ovat miettineet, missä minä nyt menen. Se on mystistä. Ihminen ei kai syvimmiltään kovin paljon muutu, vaikka elämä toki meitä muuttaakin. Eikä hengenheimolaisia ihan joka puun oksalla kasva. Hyvä niin.
Google on myös hyvä ystäväni ja sieltä löysin muutaman hyvän ystävyys- värssyn. Näin keski-ikäisenä sitä arvostaa jo kovasti värssyjä. Niiden myötä isot onnittelut Tunjalle ja kiitos kaikille teille, joita olen saanut ystävänä oppia tuntemaan.
”On muistoja,
joita ei aika
eikä vuodet viedä voi.
On muistoja,
joiden taika
iät kaiket sielussa soi.”
“Elämässä kulkea vaikka joutuu eri teitä,
eroon se kuitenkaan ei voi viedä meitä.
Joskus taas sattumalta tiemme yhteen johtaa,
elämän retkillä, ystävä, sut kohtaan.”
"Ystävää ei saa rahalla,
ei hyvällä eikä pahalla.
Ystävyys syntyy noista,
elämän monista kiemuroista."
"Ystävä kuulee nekin sanat, jotka jäävät sanomatta."
Ystävyys on sitä, että saa olla oma itsensä ja molemmat tuntevat toisensa, niin hyvin kuin toisen nyt voi tuntea. Ajattelen, että ystävyyden mitta on nimenomaan siinä, kuinka lähelle toista on päässyt ja päästänyt. Kulissien ylläpito ei kuulu ystävyyteen. Ja ystävä hyväksyy aina, tulkitsee sinut parhain päin, vaikka tuntee toki virheesi ja ärsyttävyytesikin. Ystävän erilaisuus on kiehtovaa ja mielenkiintoista, eikä samalla lailla uhka, kuin rakkaussuhteessa. Ystävää ei ole tarvetta muuttaa.
Tämän vuoden aikana olen pitänyt yhteyttä ystäviin aivan liian vähän. Hassua on se, että kun voimavarat ovat kuluneet perheeseen, arjen pyöritykseen, työhön, kommuunielämään ja rakennusprojektiin, ystäville jaettava aika on ensimmäisenä jäänyt – ja siltikin tämän ruuhkavuoden yli on kantanut monen ystävän tekstari ja facebookviesti. Kommuunielämässä on itselleni ollut hankalaa se, että tänä vuonna meille ei oikein ole voinut tulla kylään ja puhelimessa puhuminenkin ystävien kanssa on tosi vaikeaa. Minulla ei ole aikaa oikein puhumiseen ja jos on, niin kommuunissa kuulee meteliltä tosi huonosti. Ja siltikin olen todella kiitollinen kaikille niille ystäville, jotka tulivat mukaan talon maalaustalkoisiin. Se oli jotenkin liikuttavaa, että niin moni antoi aikaansa meidän projektiin . Aika kun tuntuu olevan kaikilla lapsiperheiden arkea elävillä kovin kovin kortilla. Lupaan vastavuoroisesti olla jatkossa käytettävissä teidän tarvitsemiinne projekteihin.
Vaikka olen laiminlyönyt ainakin ajallisesti tänä vuonna ystäviäni ja olen siitä toki pahoillani, olen erityisen kiitollinen siitä ihmeestä, että mennyt vuosi on johdattanut takaisin elämän kierteissä kadottamiani ystäviä. Yksi löytyi Porvoon surullisen kuuluisasta Mäkkäristä ja joitakuita facebookki on auttanut löytämään. Eikä vain löytämään noin niin kuin olemassa olevasti, vaan uudelleen löytämään. Ne, joiden kanssa yhteys on joskus ollut – ja ollut poikki jopa lähes 20-vuotta – joku sama sävel ja ymmärrys on löytynyt uudestaan. Outoa on sekin, että samat ihmiset, joita olen itse vuosien varrella miettinyt, muistellut ja ikävöinytkin, väittävät, että ovat miettineet, missä minä nyt menen. Se on mystistä. Ihminen ei kai syvimmiltään kovin paljon muutu, vaikka elämä toki meitä muuttaakin. Eikä hengenheimolaisia ihan joka puun oksalla kasva. Hyvä niin.
Google on myös hyvä ystäväni ja sieltä löysin muutaman hyvän ystävyys- värssyn. Näin keski-ikäisenä sitä arvostaa jo kovasti värssyjä. Niiden myötä isot onnittelut Tunjalle ja kiitos kaikille teille, joita olen saanut ystävänä oppia tuntemaan.
”On muistoja,
joita ei aika
eikä vuodet viedä voi.
On muistoja,
joiden taika
iät kaiket sielussa soi.”
“Elämässä kulkea vaikka joutuu eri teitä,
eroon se kuitenkaan ei voi viedä meitä.
Joskus taas sattumalta tiemme yhteen johtaa,
elämän retkillä, ystävä, sut kohtaan.”
"Ystävää ei saa rahalla,
ei hyvällä eikä pahalla.
Ystävyys syntyy noista,
elämän monista kiemuroista."
"Ystävä kuulee nekin sanat, jotka jäävät sanomatta."
maanantai 15. marraskuuta 2010
Isyydestä ja äitiydestäkin
Isänpäivä on vietetty. Kommuunin kaksi isää ovat saaneet lahjat, kakut ja onnittelu-laulut. Lasten silmät ovat säkenöineet antamistaan lahjoista ja korteista sekä isien ylpeistä ja iloisista katseista itetehtyjen äherryksien äärellä. Onni syntyy näistä hetkistä: Minä kelpaan isälle. Vessapaperitötterö ja isän hyväksyvä katse ovat osoitus siitä. Niiden avulla lapset ponnistavat kohti seuraavia haasteita.
Isänä oleminen on mielestäni haastavampaa kuin äitinä oleminen. Tämä siitäkin huolimatta, että äitinä saan useammin Pikku-Wiin kiukkukohtaukset päälleni. Äiti on tyhmä - varsinkin silloin kun täytyy aamuisin erota päiväkodin pihalla. Tämä kaikki kertoo rankkuudessaan, että olen niin tärkeä, että erota ei oikein aina jaksaisi. Mutta ikävä kuuluu elämään ja kertoo siitä, että toinen on tärkeä. Jotenkin tähän äidin osaan on kasvanut, ajattelinhan itsekin ihan pokkana murrosikäisenä, että äidin vikaa on kaikki omat pahat olot. Omituinen symbioosiuhma sai aikaiseksi omituisia tekoja, kuten sen, että eräänä murrosiän joulunaluksena olin niin vihainen äidilleni, ettei hänellä ollut antaa minulle joululahjarahaa, että syöksyin kauppaan muovipussi kourassa ja lappasin sinne mitä käteen sattui osumaan. Muistan ajatelleeni, että jos jään varastelusta kiinni, niin vika ei ole minun vaan äidin. Jos isäni olisi sanonut, ettei rahaa ole nyt antaa, tuskin olisin saanut samanlaista uhmakohtausta. Ihmeellistä kyllä, kukaan ei pysäyttänyt muovipussivarasta. Sinä jouluna antamisesta katosi ilo ja kriminaalikauteni katkesi onneksi lyhyeen.
Mutta isyydestä: Isän ja miehen rooli on viime aikoina ollut äidin roolia enemmän murroksessa, miehiä kohtaan on tuhottamasti uusia rooliodotuksia - vanhojen lisäksi. Annoin miehelleni isänpäivälahjaksi lasten psykoanalyytikko Didier Dumasin kirjan "Isää vailla ja ilman sanoja - isän merkitys lapsen tasapainossa". Olen luullut, että puhumattomat ja poissaolevat isät ovat suomalainen ilmiö, joka johtuu mm. talvi- ja jatkosodan traumakokemusten periytymisistä. Ranskalainen analyytikko väittää poissaolevuutta koko eurooppalaisen isyyden kiroukseksi. Lohdullista - vai lohdutonta? En osaa sanoa. Jokatapauksessa lapsen mieli periytyy kirjan mukaan vanhemmilta. Mallit lapsen kanssa arjen läsnäoloon ovat miehellä kovemman ponnistelun takana kuin naisilla. Taistelu henkistä tai konkreettista autotallin vetoa vastaan on varmasti kova.
Isänpäiväksi ilmestyi taas lukuisia uusia isäkirjoja. Suurin osa niistä esittelee lukijoilleen inhimillisen, mutta pahoinvoivan isän.Eniten ylitöitä tekevät edelleen pienten, alle 6-vuotiaiden lasten isät ja tuoreen tilastotiedon mukaan 3-6- vuotiaiden lasten isät viettävät lastenta kanssa keskimäärin tunnin päivässä, kouluikäisten kanssa ollaan vieläkin vähemmän. Sama työelämän vaatimuspaine tosin iskee myös meihin äiteihin - äitiyslomalla olen ehtinyt monesti miettiä, missä ihmeen työelämän putkessa olenkaan seikkaillut - osaksi lapseni hyvinvoinnin kustannuksella. Ja siltin, uskon, että oma taisteluni ei sittenkään ole niin kova kuin monen miehen. Äitien läsnäolon historian vaade ja normi on isien läsnäoloa huomattavasti pidempi ja liiasta poissaolosta tulee syyllinen olo.
Se, että kelpaisi ja riittäisi itselleen ihan vain siksi, että on - sitä toivon ja rukoilen lapsilleni, miehelleni ja itselleni. Yhtä tärkeää kuin ravinnon tarve, on tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja todesta otetuksi. Työnteolla me saamme tunnustusta - tai ainakin vältämme haukut. Jos kukaan ei näe ja ihaile itse tehtyjä vessapaperi-peikkoja, tunne siitä, ettei oikein ole olemassa ja löydä paikkaansa seuraa pitkään. Näkymättömyyden ja hyväksymättömyyden viittaa kantaa moni.
Isänpäivänä mietin myös anteeksiantoa. Harvalla meille on osunut kohdalle sellainen ideaali-isä kuin vaikkapa Uuden testamentin tuhlaajapojalla. Tuhliksen isä antaa kaikki mokat anteeksi, rikkoo yleisiä käyttäytymisnormeja ja näkee epäonnistuneen poikansa tekojen taakse. Hyväksyy ehdoitta. Katkeruutensa vangiksi voi halutessaan tai tahtomattaankin jäädä. Isien jättämät jäljet ja mallit ovat syviä. Isiensä epämääräisistä ja ristiriitaisista palautteista moni on joutunut minäkuvansa rippeet kokoamaan. Mutta muitakin mahdollisuuksia on.
Vaikka mentaalinen mieli periytyy isältä pojalle, omaan mieleensä voi vaikuttaa. Tuhlaajapojan isä on meidän kaikkien isä, Taivaan Isä, joka näkee, hyväksyy ja ottaa luokseen jokaisen joka etsii Häntä. Jumalan mielen mukaista mieltä ei voi automaattisesti periä, mutta minä ainakin haluan asettua alttiiksi Hänen mielensä vaikutuksille. Tänään kiitän Jumalaa siitä, että Hän ei ole niin kuin piittamaton isä, joka vilkaisee nopeasti epäonnistumisiani ja jättää sitten yksin selviytymään. Hän näkee meidät. Hän näkee, kuinka vaikeaa on kasvaa omaksi itsekseen ja repiä itseään irti tuhoavilta mentaalisilta malleilta. Hän antaa myös voimia antaa anteeksi omille vanhemmille - ja itselleen. Ja antaa toivottavasti myös viisautta nähdä oleellisimman - lapsen.
Isä ja poika nukahtavat toistensa syliin, masuvauva potkii isänsä käden kosketukselle - nämä ovat parhaita isänpäivälahjoja tänä vuonna minusta ainakin.
Isänä oleminen on mielestäni haastavampaa kuin äitinä oleminen. Tämä siitäkin huolimatta, että äitinä saan useammin Pikku-Wiin kiukkukohtaukset päälleni. Äiti on tyhmä - varsinkin silloin kun täytyy aamuisin erota päiväkodin pihalla. Tämä kaikki kertoo rankkuudessaan, että olen niin tärkeä, että erota ei oikein aina jaksaisi. Mutta ikävä kuuluu elämään ja kertoo siitä, että toinen on tärkeä. Jotenkin tähän äidin osaan on kasvanut, ajattelinhan itsekin ihan pokkana murrosikäisenä, että äidin vikaa on kaikki omat pahat olot. Omituinen symbioosiuhma sai aikaiseksi omituisia tekoja, kuten sen, että eräänä murrosiän joulunaluksena olin niin vihainen äidilleni, ettei hänellä ollut antaa minulle joululahjarahaa, että syöksyin kauppaan muovipussi kourassa ja lappasin sinne mitä käteen sattui osumaan. Muistan ajatelleeni, että jos jään varastelusta kiinni, niin vika ei ole minun vaan äidin. Jos isäni olisi sanonut, ettei rahaa ole nyt antaa, tuskin olisin saanut samanlaista uhmakohtausta. Ihmeellistä kyllä, kukaan ei pysäyttänyt muovipussivarasta. Sinä jouluna antamisesta katosi ilo ja kriminaalikauteni katkesi onneksi lyhyeen.
Mutta isyydestä: Isän ja miehen rooli on viime aikoina ollut äidin roolia enemmän murroksessa, miehiä kohtaan on tuhottamasti uusia rooliodotuksia - vanhojen lisäksi. Annoin miehelleni isänpäivälahjaksi lasten psykoanalyytikko Didier Dumasin kirjan "Isää vailla ja ilman sanoja - isän merkitys lapsen tasapainossa". Olen luullut, että puhumattomat ja poissaolevat isät ovat suomalainen ilmiö, joka johtuu mm. talvi- ja jatkosodan traumakokemusten periytymisistä. Ranskalainen analyytikko väittää poissaolevuutta koko eurooppalaisen isyyden kiroukseksi. Lohdullista - vai lohdutonta? En osaa sanoa. Jokatapauksessa lapsen mieli periytyy kirjan mukaan vanhemmilta. Mallit lapsen kanssa arjen läsnäoloon ovat miehellä kovemman ponnistelun takana kuin naisilla. Taistelu henkistä tai konkreettista autotallin vetoa vastaan on varmasti kova.
Isänpäiväksi ilmestyi taas lukuisia uusia isäkirjoja. Suurin osa niistä esittelee lukijoilleen inhimillisen, mutta pahoinvoivan isän.Eniten ylitöitä tekevät edelleen pienten, alle 6-vuotiaiden lasten isät ja tuoreen tilastotiedon mukaan 3-6- vuotiaiden lasten isät viettävät lastenta kanssa keskimäärin tunnin päivässä, kouluikäisten kanssa ollaan vieläkin vähemmän. Sama työelämän vaatimuspaine tosin iskee myös meihin äiteihin - äitiyslomalla olen ehtinyt monesti miettiä, missä ihmeen työelämän putkessa olenkaan seikkaillut - osaksi lapseni hyvinvoinnin kustannuksella. Ja siltin, uskon, että oma taisteluni ei sittenkään ole niin kova kuin monen miehen. Äitien läsnäolon historian vaade ja normi on isien läsnäoloa huomattavasti pidempi ja liiasta poissaolosta tulee syyllinen olo.
Se, että kelpaisi ja riittäisi itselleen ihan vain siksi, että on - sitä toivon ja rukoilen lapsilleni, miehelleni ja itselleni. Yhtä tärkeää kuin ravinnon tarve, on tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja todesta otetuksi. Työnteolla me saamme tunnustusta - tai ainakin vältämme haukut. Jos kukaan ei näe ja ihaile itse tehtyjä vessapaperi-peikkoja, tunne siitä, ettei oikein ole olemassa ja löydä paikkaansa seuraa pitkään. Näkymättömyyden ja hyväksymättömyyden viittaa kantaa moni.
Isänpäivänä mietin myös anteeksiantoa. Harvalla meille on osunut kohdalle sellainen ideaali-isä kuin vaikkapa Uuden testamentin tuhlaajapojalla. Tuhliksen isä antaa kaikki mokat anteeksi, rikkoo yleisiä käyttäytymisnormeja ja näkee epäonnistuneen poikansa tekojen taakse. Hyväksyy ehdoitta. Katkeruutensa vangiksi voi halutessaan tai tahtomattaankin jäädä. Isien jättämät jäljet ja mallit ovat syviä. Isiensä epämääräisistä ja ristiriitaisista palautteista moni on joutunut minäkuvansa rippeet kokoamaan. Mutta muitakin mahdollisuuksia on.
Vaikka mentaalinen mieli periytyy isältä pojalle, omaan mieleensä voi vaikuttaa. Tuhlaajapojan isä on meidän kaikkien isä, Taivaan Isä, joka näkee, hyväksyy ja ottaa luokseen jokaisen joka etsii Häntä. Jumalan mielen mukaista mieltä ei voi automaattisesti periä, mutta minä ainakin haluan asettua alttiiksi Hänen mielensä vaikutuksille. Tänään kiitän Jumalaa siitä, että Hän ei ole niin kuin piittamaton isä, joka vilkaisee nopeasti epäonnistumisiani ja jättää sitten yksin selviytymään. Hän näkee meidät. Hän näkee, kuinka vaikeaa on kasvaa omaksi itsekseen ja repiä itseään irti tuhoavilta mentaalisilta malleilta. Hän antaa myös voimia antaa anteeksi omille vanhemmille - ja itselleen. Ja antaa toivottavasti myös viisautta nähdä oleellisimman - lapsen.
Isä ja poika nukahtavat toistensa syliin, masuvauva potkii isänsä käden kosketukselle - nämä ovat parhaita isänpäivälahjoja tänä vuonna minusta ainakin.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Odotuksesta
Jännintä aikaa sinua oli kantaa mukana silloin, kun kukaan ei vielä sinusta tiennyt – ja ne joille sinusta salaisuutena kuiskasin eivät tainneet uskoa sinua todeksi. Ainakaan kaikki. Salaisuusasteellakin ajattelin, että päiväkin raskaana on ihme. Pitkin kevättä hyppäsin kattoon pelkästä sinun ajattelemisesta.
Nyt äitiyslomalla, minulla on enemmän aikaa sinulle ja sinun tulosi valmisteluille. Ja nyt sinä oletkin jo niin iso ja liikkuva, ettei sinua enää salaisuudeksi voi sanoa. Meitä, sinua ja minua tuijotetaan. Varsinkin uimahallissa :) Tuijotukset eivät minua haittaa, päinvastoin. Sinua on hienoa esitellä.
Näen sinusta unia. Painajaisiakin. Sellaisia, etten ehdi sairaalaan ja menetän sinut. Siksi siunaan sinut joka päivä ja pyydän Jumalalta, että saisit syntyä ja nähdä päivänvalon.
Samaan aikaan kun sinä olet kasvanut, olemme rakennuttaneet isäsi kanssa taloa. Tälläkin hetkellä arvuuttelemme, valitsemmeko sittenkin vääränväriset kylpyhuoneen laatat – ja miten ihmeessä olemme sortuneet liian kalliisiin valintoihin. Sinun silmiesi väri, ulkonäkö ja temperamentti valitaan meidän puolesta. Voin vain kuvitella kuinka paljon vaativampaa on tehdä sinut valmiiksi elämää varten kuin rakentaa yksi talo. Ja kalliiksi tulet joka tapauksessa, kultaakin kalliimmaksi, niin kalliiksi, ettemme me voi luopua sinusta enää koskaan. Tai no, kai meidän on pakko päästää sinut kerran kodista maailmalle – mutta siihen on onneksi vielä paljon aikaa.
Merkillisiä asioita sinä saat meidät miettimään. Luulin, että kaikki menneisyyden kivet olisi jo kutakuinkin käännetty, mutta höpönlöpön. Luulen, että tämä on vasta alkua. Jos haluaa olla hyvä vanhempi, on viisasta miettiä, mistä on lähtöisin ja mitä sieltä haluaa ottaa mukaansa. Menneiden sukupolvien synnit ja traumat kulkeutuvat kolmanteen ja neljänteen polveen – jos niihin ei tartuta ja niiden olemassaoloa myönnetä. Toisaalta myös lahjat ovat periytyviä. Sinussa tulevat näkyväksi jo edesmenneet sukupolvet. Olet heijastuma heistä – olen varma siitä. Se on hienoa.
Et synny täydellisiin olosuhteisiin. Synnyt keskelle keskeneräistä taloa ja keskelle kaikenlaista keskeneräistä. Sinulle jää vielä monta kiveä käännettäväksi. Sellaisiakin kiviä, joista en tiedä edes yhtikäs mitään. Sinun tehtäväsi on näyttää minulle ne kivet. Älä päästä minua liian helpolla. Meidän tehtävä on kasvattaa toisiamme. Liian helpot ja joustavat laittavat itsensä liian monelle sairauden mutkalle. Sitä en sinulle toivo. Toivon rohkeutta ja ryhtiä. Sitä, että sinulla olisi tunne, että kotiin olet aina tervetullut ja me pidämme yhtä, tapahtui mitä tapahtui. Maailmassa on myös pahoja ihmisiä – tai sellaisiksi muuttuneita. Opit kyllä huomaamaan vielä sen. Mutta me olemme isäsi kanssa sinun puolella aina, lupaan sen. Ehkä se ei aina sinusta näytä siltä, mutta sinun hyvinvointisi on meille tärkeämpää kuin se, että meillä itsellä on asiat hyvin. Sen kun osaisin sinulle näyttää ja välittää. Muulla ei kai niin väliä.
Niin ja kaikesta tästä suomalaisesta rehellisyyden huoliryöppeestä huolimatta toivon, etten kaataisi omia pelkojani sinun kannettavaksesi. Toivon, että meillä olisi mukavaa yhdessä. Iloista olemista. Sellaista, ettei tarvitse suorittaa ja saa vain olla olemassa toisen kanssa.
Me viestittelemme toisillemme nyt jo paljon.Sinä kuulet minun sydämeni äänet ja minun ääneni ja kaikkien kommuunin jäsenten äänet. Ja syöt sitä, mitä minäkin. Sori. Luulen, että sitten kun sinä olet täällä, niin varmaan sinä rauhoitut Super Mario Galaxy 2:n peliääniin. Ne äänet ovat ainakin sinulle tutut. Minä tunnen kun sinä potkit. Joskus sinä potkit myös isälle, veljellesi ja serkuillesi. Mitäköhän sinä yrität sanoa? Minä haluan sanoa sinulle, että sinä olet ihme ja siksi aion ihmetellä sinua paljon. Ja kyllä tänne kannattaa syntyä. Maailmassa on paljon hyvää ja kokemisen arvoista. Sitä paitsi, sinun syntymääsi odottavat monet monet ihmiset, ystävät ja sukulaiset, tuttavat ja tuntemattomammatkin. See you soon my little baby
Nyt äitiyslomalla, minulla on enemmän aikaa sinulle ja sinun tulosi valmisteluille. Ja nyt sinä oletkin jo niin iso ja liikkuva, ettei sinua enää salaisuudeksi voi sanoa. Meitä, sinua ja minua tuijotetaan. Varsinkin uimahallissa :) Tuijotukset eivät minua haittaa, päinvastoin. Sinua on hienoa esitellä.
Näen sinusta unia. Painajaisiakin. Sellaisia, etten ehdi sairaalaan ja menetän sinut. Siksi siunaan sinut joka päivä ja pyydän Jumalalta, että saisit syntyä ja nähdä päivänvalon.
Samaan aikaan kun sinä olet kasvanut, olemme rakennuttaneet isäsi kanssa taloa. Tälläkin hetkellä arvuuttelemme, valitsemmeko sittenkin vääränväriset kylpyhuoneen laatat – ja miten ihmeessä olemme sortuneet liian kalliisiin valintoihin. Sinun silmiesi väri, ulkonäkö ja temperamentti valitaan meidän puolesta. Voin vain kuvitella kuinka paljon vaativampaa on tehdä sinut valmiiksi elämää varten kuin rakentaa yksi talo. Ja kalliiksi tulet joka tapauksessa, kultaakin kalliimmaksi, niin kalliiksi, ettemme me voi luopua sinusta enää koskaan. Tai no, kai meidän on pakko päästää sinut kerran kodista maailmalle – mutta siihen on onneksi vielä paljon aikaa.
Merkillisiä asioita sinä saat meidät miettimään. Luulin, että kaikki menneisyyden kivet olisi jo kutakuinkin käännetty, mutta höpönlöpön. Luulen, että tämä on vasta alkua. Jos haluaa olla hyvä vanhempi, on viisasta miettiä, mistä on lähtöisin ja mitä sieltä haluaa ottaa mukaansa. Menneiden sukupolvien synnit ja traumat kulkeutuvat kolmanteen ja neljänteen polveen – jos niihin ei tartuta ja niiden olemassaoloa myönnetä. Toisaalta myös lahjat ovat periytyviä. Sinussa tulevat näkyväksi jo edesmenneet sukupolvet. Olet heijastuma heistä – olen varma siitä. Se on hienoa.
Et synny täydellisiin olosuhteisiin. Synnyt keskelle keskeneräistä taloa ja keskelle kaikenlaista keskeneräistä. Sinulle jää vielä monta kiveä käännettäväksi. Sellaisiakin kiviä, joista en tiedä edes yhtikäs mitään. Sinun tehtäväsi on näyttää minulle ne kivet. Älä päästä minua liian helpolla. Meidän tehtävä on kasvattaa toisiamme. Liian helpot ja joustavat laittavat itsensä liian monelle sairauden mutkalle. Sitä en sinulle toivo. Toivon rohkeutta ja ryhtiä. Sitä, että sinulla olisi tunne, että kotiin olet aina tervetullut ja me pidämme yhtä, tapahtui mitä tapahtui. Maailmassa on myös pahoja ihmisiä – tai sellaisiksi muuttuneita. Opit kyllä huomaamaan vielä sen. Mutta me olemme isäsi kanssa sinun puolella aina, lupaan sen. Ehkä se ei aina sinusta näytä siltä, mutta sinun hyvinvointisi on meille tärkeämpää kuin se, että meillä itsellä on asiat hyvin. Sen kun osaisin sinulle näyttää ja välittää. Muulla ei kai niin väliä.
Niin ja kaikesta tästä suomalaisesta rehellisyyden huoliryöppeestä huolimatta toivon, etten kaataisi omia pelkojani sinun kannettavaksesi. Toivon, että meillä olisi mukavaa yhdessä. Iloista olemista. Sellaista, ettei tarvitse suorittaa ja saa vain olla olemassa toisen kanssa.
Me viestittelemme toisillemme nyt jo paljon.Sinä kuulet minun sydämeni äänet ja minun ääneni ja kaikkien kommuunin jäsenten äänet. Ja syöt sitä, mitä minäkin. Sori. Luulen, että sitten kun sinä olet täällä, niin varmaan sinä rauhoitut Super Mario Galaxy 2:n peliääniin. Ne äänet ovat ainakin sinulle tutut. Minä tunnen kun sinä potkit. Joskus sinä potkit myös isälle, veljellesi ja serkuillesi. Mitäköhän sinä yrität sanoa? Minä haluan sanoa sinulle, että sinä olet ihme ja siksi aion ihmetellä sinua paljon. Ja kyllä tänne kannattaa syntyä. Maailmassa on paljon hyvää ja kokemisen arvoista. Sitä paitsi, sinun syntymääsi odottavat monet monet ihmiset, ystävät ja sukulaiset, tuttavat ja tuntemattomammatkin. See you soon my little baby
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)