Isyydestä ja äitiydestäkin

Isänpäivä on vietetty. Kommuunin kaksi isää ovat saaneet lahjat, kakut ja onnittelu-laulut. Lasten silmät ovat säkenöineet antamistaan lahjoista ja korteista sekä isien ylpeistä ja iloisista katseista itetehtyjen äherryksien äärellä. Onni syntyy näistä hetkistä: Minä kelpaan isälle. Vessapaperitötterö ja isän hyväksyvä katse ovat osoitus siitä. Niiden avulla lapset ponnistavat kohti seuraavia haasteita.

Isänä oleminen on mielestäni haastavampaa kuin äitinä oleminen. Tämä siitäkin huolimatta, että äitinä saan useammin Pikku-Wiin kiukkukohtaukset päälleni. Äiti on tyhmä - varsinkin silloin kun täytyy aamuisin erota päiväkodin pihalla. Tämä kaikki kertoo rankkuudessaan, että olen niin tärkeä, että erota ei oikein aina jaksaisi. Mutta ikävä kuuluu elämään ja kertoo siitä, että toinen on tärkeä. Jotenkin tähän äidin osaan on kasvanut, ajattelinhan itsekin ihan pokkana murrosikäisenä, että äidin vikaa on kaikki omat pahat olot. Omituinen symbioosiuhma sai aikaiseksi omituisia tekoja, kuten sen, että eräänä murrosiän joulunaluksena olin niin vihainen äidilleni, ettei hänellä ollut antaa minulle joululahjarahaa, että syöksyin kauppaan muovipussi kourassa ja lappasin sinne mitä käteen sattui osumaan. Muistan ajatelleeni, että jos jään varastelusta kiinni, niin vika ei ole minun vaan äidin. Jos isäni olisi sanonut, ettei rahaa ole nyt antaa, tuskin olisin saanut samanlaista uhmakohtausta. Ihmeellistä kyllä, kukaan ei pysäyttänyt muovipussivarasta. Sinä jouluna antamisesta katosi ilo ja kriminaalikauteni katkesi onneksi lyhyeen.

Mutta isyydestä: Isän ja miehen rooli on viime aikoina ollut äidin roolia enemmän murroksessa, miehiä kohtaan on tuhottamasti uusia rooliodotuksia - vanhojen lisäksi. Annoin miehelleni isänpäivälahjaksi lasten psykoanalyytikko Didier Dumasin kirjan "Isää vailla ja ilman sanoja - isän merkitys lapsen tasapainossa". Olen luullut, että puhumattomat ja poissaolevat isät ovat suomalainen ilmiö, joka johtuu mm. talvi- ja jatkosodan traumakokemusten periytymisistä. Ranskalainen analyytikko väittää poissaolevuutta koko eurooppalaisen isyyden kiroukseksi. Lohdullista - vai lohdutonta? En osaa sanoa. Jokatapauksessa lapsen mieli periytyy kirjan mukaan vanhemmilta. Mallit lapsen kanssa arjen läsnäoloon ovat miehellä kovemman ponnistelun takana kuin naisilla. Taistelu henkistä tai konkreettista autotallin vetoa vastaan on varmasti kova.

Isänpäiväksi ilmestyi taas lukuisia uusia isäkirjoja. Suurin osa niistä esittelee lukijoilleen inhimillisen, mutta pahoinvoivan isän.Eniten ylitöitä tekevät edelleen pienten, alle 6-vuotiaiden lasten isät ja tuoreen tilastotiedon mukaan 3-6- vuotiaiden lasten isät viettävät lastenta kanssa keskimäärin tunnin päivässä, kouluikäisten kanssa ollaan vieläkin vähemmän. Sama työelämän vaatimuspaine tosin iskee myös meihin äiteihin - äitiyslomalla olen ehtinyt monesti miettiä, missä ihmeen työelämän putkessa olenkaan seikkaillut - osaksi lapseni hyvinvoinnin kustannuksella. Ja siltin, uskon, että oma taisteluni ei sittenkään ole niin kova kuin monen miehen. Äitien läsnäolon historian vaade ja normi on isien läsnäoloa huomattavasti pidempi ja liiasta poissaolosta tulee syyllinen olo.

Se, että kelpaisi ja riittäisi itselleen ihan vain siksi, että on - sitä toivon ja rukoilen lapsilleni, miehelleni ja itselleni. Yhtä tärkeää kuin ravinnon tarve, on tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja todesta otetuksi. Työnteolla me saamme tunnustusta - tai ainakin vältämme haukut. Jos kukaan ei näe ja ihaile itse tehtyjä vessapaperi-peikkoja, tunne siitä, ettei oikein ole olemassa ja löydä paikkaansa seuraa pitkään. Näkymättömyyden ja hyväksymättömyyden viittaa kantaa moni.

Isänpäivänä mietin myös anteeksiantoa. Harvalla meille on osunut kohdalle sellainen ideaali-isä kuin vaikkapa Uuden testamentin tuhlaajapojalla. Tuhliksen isä antaa kaikki mokat anteeksi, rikkoo yleisiä käyttäytymisnormeja ja näkee epäonnistuneen poikansa tekojen taakse. Hyväksyy ehdoitta. Katkeruutensa vangiksi voi halutessaan tai tahtomattaankin jäädä. Isien jättämät jäljet ja mallit ovat syviä. Isiensä epämääräisistä ja ristiriitaisista palautteista moni on joutunut minäkuvansa rippeet kokoamaan. Mutta muitakin mahdollisuuksia on.

Vaikka mentaalinen mieli periytyy isältä pojalle, omaan mieleensä voi vaikuttaa. Tuhlaajapojan isä on meidän kaikkien isä, Taivaan Isä, joka näkee, hyväksyy ja ottaa luokseen jokaisen joka etsii Häntä. Jumalan mielen mukaista mieltä ei voi automaattisesti periä, mutta minä ainakin haluan asettua alttiiksi Hänen mielensä vaikutuksille. Tänään kiitän Jumalaa siitä, että Hän ei ole niin kuin piittamaton isä, joka vilkaisee nopeasti epäonnistumisiani ja jättää sitten yksin selviytymään. Hän näkee meidät. Hän näkee, kuinka vaikeaa on kasvaa omaksi itsekseen ja repiä itseään irti tuhoavilta mentaalisilta malleilta. Hän antaa myös voimia antaa anteeksi omille vanhemmille - ja itselleen. Ja antaa toivottavasti myös viisautta nähdä oleellisimman - lapsen.

Isä ja poika nukahtavat toistensa syliin, masuvauva potkii isänsä käden kosketukselle - nämä ovat parhaita isänpäivälahjoja tänä vuonna minusta ainakin.