Perustukset

Olen viime vuosina lähinnä rakentanut parisuhteen palikat -palikkataloja ja katson siksi talonrakennustakin palikkasilmälasien läpi. Ennen kuin perustuksia on edes päästy rakentamaan, koko tontti on myllätty ylösalaisin. Vanha sauna on purettu ja omenapuut tuhottu. Maan alta löytyi suuria kiviä – ja ne heitettiin tietenkin pois. Sitten on tasoitettu maapohja soralla ja asennettu anturat ja muotit ja niiden päälle on valettu betonia. Vasta nyt alkaa perustusharkkojen asentaminen – parisuhteen palikat kielellä sitoutumisen kivijalka.

Sitoutumisen maapohjat ovat erilaisia. Meidän tontilta löytyy enemmän kiviä, kuin naapurin puolelta. Toisia perustuksia pitää paaluttaa, mutta kaikki tarvitsevat vähintäänkin anturat. Kun ihminen sitoutuu, vähintäänkin tältä näyttää siis sisäinen ja ulkoinenkin myllerrys: Kaikki menee uusiksi. Myös hyvää tulee tuhottua uuden tullessa tilalle. Talomme perustukset nousevat silmissä. Näin salamasitoutuvat eräät, jotka tietävät että ”tässä on se oikea”. Samat henkilöt saattavat tietää näin monta kertaa joko saman tai eri henkilön edessä. Joskus sitoutuminen on hitaampaa, joskus jopa mahdotonta. Kivijalan juuret ovat lapsuutemme kiintymyssuhteissa. Tasan eivät käy onnen lahjat. Jos olemme saaneet osaksemme varhaislapsuuden turvallista kiintymystä ja ennustettavuutta vaipanvaihdossa ja ruokahuollossa, on mahdollista nuorena ja aikuisena luottaa ja kiintyä toiseen niinkin paljon, että haluaa rakentaa tämän jonkun kanssa yhteistä henkistä kotia.

Harva rakentaa nykyään talotalonsa alusta loppuun omin pikkukätösin, on viisasta ja yleisesti hyväksyttyä hyödyntää ammattimiesten asiantuntevuutta kaikissa eri vaiheissa. Mutta kuka paaluttaisi meidät valmiiksi parisuhdetta varten? Mielessäni hykertelen ajatukselle, että parisuhteen kussakin vaiheessa elämässämme häärisi erilaisia suunnit-telijoita, lupa-asiakirjojen antajia ja konsultteja. Ajatus hymyilyttää, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Talonrakennuksessa nämä eri tahot ovat ”luonnollisia”. Ainakin se esitetään niin. Yksistään rakennuslupa tuli maksamaan 1500 €. Ajatelkaa jos sitoutumislupa olisi saman hintainen? Suomeksi se olisi kai avioliiton esteiden tutkintapaperi, eli asiakirja,jossa ilmenee,että virallinen sitoutuminen on juridisesti ja lääketieteellisesti mahdollista. Holhouksena alaisia ja jo naimisissa olevia ei Suomessa vihitä. Jos yksi paperi maksaisi näin paljon, menisikö kukaan enää virallisesti naimisiin? Edelleenkin sitoutusmiskammojen ja erojen huippulukemien aikana, yhä vaan on vallalla käsitys, että henkisen parisuhdekodin rakentaminen on luontainen kyky, johon ei ammattimiesten tukea tarvita. Poikkeus ovat tietysti katoliset, joille avioliitto on sakramentti, siis pyhempi toimitus kuin vaikka luterilaisille. Heitä ei noin vain avioliiton satamaan päästetä. Eri katolisilla mailla on eri käytäntöjä, mutta mieleen on jäänyt Irlannin malli, jossa sakramenttia ei saa, ellei osallistu konsultin marriagebriefingiin. Se maksaa 265 €/pari, vaatii parisuhteensa menneisyyden ja tulevaisuuden kotitehtäväanalyysit ja kestää konsultin luona noin kolme tuntia. Ja koska avioero on teoriassa mahdoton (mutta käytännössä mahdollinen), marriagebriefing pitää Irlannissa tapana pintansa.

Parisuhteen palikkatiimissä kivijalka on määritelty tahtomiseksi ja mielihaluista riippumattomaksi valinnaksi pysyä yhdessä. Hieno määritelmä, joka on tämän päivän ihmiselle vaikeampaa kuin edellispäivän sisarille ja veljille. Minä en taida tuntea yhtäkään ystävää, jolle parisuhteeseen sitoutuminen olisi ollut kaikissa vaiheissa helppoa. Mutta subjektiivinen otos ystävistäni ei tietenkään kerro koko totuutta sitoutumisesta. Kokemukset parisuhdekursseilta ja parineuvonnasta puhuvat samaa kieltä: tärkeämpää kuin pakkositoutuminen on olla uskollinen omille tunteilleen.Yleisen käsityksen mukaan sitoutumista tuleekin kyseenalaistaa aika-ajoin, kehittyäkseen ns. seuraavalle tasolle. Jatkuvan kyseenalaistamisen tärkeyden haluan minä ainakin kuitenkin kyseenalaistaa.

Mutten millään myöskään koe samaistuvani siihen erääseen vanhempaan mieshenkilöön, jonka tapasin taannoin erässä parisuhdekoulutuksessa. Hän kertoi, että hän on ilman muuta aina sitoutunut vaimoonsa, koska on kerran sanonut ”tahdon”. Kaikki muut parisuhdeasiat olivat hänelle vaikeita. Näillä muilla hän tarkoitti puhumista, tunteiden tunnistamista ja ilmaisua, ristiriitojen esille ottoa ja selvittelyä. Tunsin olevani aivan vastakkainen hänen kanssaan: Mitäs vaikeaa nyt puhumisessa on, varsinkaan ristiriitojen esille otossa? Mutta mistä voi tietää, että jaksaa tuijottaa samaa naamaa koko elämän ajan, kun ei oikein itseäänkään aina jaksaisi? Eri sukupolvilla on erilaiset haasteet parisuhderintamalla. Ja vaikka keskivertosuomalainen elää nykyisin kuulemma kolmessa pitkässä liitossa, suurin osa kaipaa yhä pysyvyyttä, sitä, että tämänkertainen sydämen valittu saisi olla se lopullinen vanhuuden kumppani.

Sitoutuminen on haastavuudesta huolimatta yhä edelleen in - myös minulle. Vaikka talon kivijalan konkreettinen rakentaminen on varmasti helpompaa kuin henkisen kivijalan muuraaminen. Tänään rakennetutut talomme kivijalan osat kestävät todennäköisesti kauemmin kuin me. Siltikin on hienoa olla mukana rakennuttamassa jotakin, joka katsoo maailmaa vielä meidän jälkeenkin. Talo ja eritoten sen perustukset luovat pysyvyyttä ja juurruttavat minut ja meidät juuri tähän maaplänttiin ja toisiimme. Perustuksia katsoessani muistan erään ystäväni turhautuneet pohdinnat siitä, miksi parisuhteet aloitetaan liian keskeneräisinä. Hänen mukaansa parisuhteet pysyivät vankemmalla pohjalla silloin jos kumpikin sitoutumista harkitseva tuntisi perusteellisesti itsensä, olisi kääntänyt pitkässä terapiassa jo kaikki oman maaperän kivet ja heittänyt häiritsevät pois. Yhdessä totesimme sen olevan mahdollista yksilöstä riippuen vasta kovin vanhana – ainakin hedelmällisen iän jälkeen. Parisuhteisiin syöksyminen on kai kuitenkin pakko aloittaa keskeneräisenä kivistään kaikkea tietämättömänä. Haluan uskoa, että kivet on mahdollista löytää ja kääntää ja tasoittaa yhdessä - ja heittää niitä yhdessä myös pois. Siksipä siksi maaperän kivenkääntäjiä, tasoittajia ja paaluttajia peräänkuulutan yhtä luonnollisina parisuhteen kehittymisprosessiin kuuluvina hahmoina, kuin heitä satelee konkreettisen talotalon rakennusprosessissa.

Lopulta en minä ainakaan kadu yhtäkään sitoutumistani tai sitoutumisen yritystä, mutta elämätöntä elämää kylläkin. Surulliseksi tulen erityisesti niiden puolesta, jotka eivät koskaan ole syystä tai toisesta päässeet mielitietyn aiheuttamaan maapohjansa myllerrysvaiheeseen. Elämän mieli on tässä tontilla näkyvässä myllerryksessä, sen aiheuttamassa samanaikaisessa kutkuttavassa kaaoksessa ja selkeydessä.

Onnellisuuden oikeudesta

Se iskee juuri tällaisina päivinä, tavallisen hyvinä ja aurinkoisina. Istun tontilla ihmettelemässä kaivuumiesten nopeaa työtä ja syön eväitä. Lapset kantavat risuja ja miehet keskustelevat siitä, mitä olisi hyvä tehdä itse valmiiksi ja mitä jättää ammattilaisten vastuulle. Ja sitten se tulee, ajatus, joka alkaa pyörimään isosti ja kovaa päässäni: Tämän täytyy olla jonkun toisen elämä. En ole ansainnut tätä. Minul-le riittäisi vähän vaatimattomampikin luukku tai sataisi nyt edes vaikka vettä. Asiat ovat nyt liian hyvin. Eikä tämä taloprojekti ole millään lailla ollut sitä, mitä olen elämässäni ensisijaisesti tavoitellut. On jotenkin syyllinen olo. Varmuu-den vuoksi olen siis aavistuksen alakuloinen. Huono omatunto ei ole alakuloisena niin syyttävä. Vaikka jossainhan ihmisen on asuttava. Miksi en soisi itselleni kivaa taloa ja kaunista maisemaa? Tai jos en itselleni, niin edes perheelleni. Miehen ja pojan takia uskon tähän projektiin ja yritän siksi olla luomatta uhkakuvia rahojen riittämättömyydestä tai avioerosta kesken talonrakennuksen. Mutta tällaisina liian hyvinä hetkinä uhkakuvat saavuttavat minut.

Samalla on kai ihan hyvä tiedostaa, ettei isoin ja kauneinkaan talo takaa onnea – pikemminkin päinvastoin. Luulen, että se on niin, että mitä tyhjempi sisin, sitä suurempi houkutus on yrittää täyttää tyhjyys materialla. Talo harvoin halaa takaisin ja mukaankaan sitä ei täältä saa. Liian auvoisia päiviä kartanon rouvana en myöskään näe mielessäni: saavutettu onni kun on harvoin sitä, mitä on sen on luullut olevan. Useimmiten onni tulee yllättäen. Sitä paitsi liian onnelliset ihmiset ovat jotenkin ärsyttäviä, tai ainakin sellaiset, jotka kehuskelevat onnellaan. Mutta sittenkin: kai sitä nyt on oikeus onnestakin haaveilla? Se miten itselleen puhuu, vaikuttaa niin paljon mielialaan ja alkaa tulla todeksi. Sopivasti onnelliset ovat kuitenkin ainakin minun mielestäni parasta seuraa niin töissä kun kotona.

Herra Merirosvon huuto palauttaa minut arkeen takaisin. - Ottakaa mukaan, Pikku Wii ja Neiti Kesäheinä ei ota mukaan. - Niin, no kun Herra Merirosvo lyö. Ja taas sama jokapäiväinen keskustelu: Kaikki pitää ottaa mukaan, varsinkin pienemmät. Pienempiä pitää ymmärtää. Tunnen sympatiaa Merirosvoa kohtaan. Kolmivuotiaan on ymmärrettä-västi vaikea hahmottaa, mikä ihme on tämä väliaikaiskoti ja miksi tuo toinen perhe ei koskaan lähde kylästä pois. Miksi ne on täällä meidän tontillakin risuja keräämäs-sä? Eikö niistä koskaan pääse eroon? Ja kun kaikki lelut ja huomio pitää jakaa, niin kyllä siinä oma paikka on ymmärrettävästi hakusessa. Minunkin on välillä vaikea löy-tää paikkaani tässä yhteisössä. Vaikka meteli väsyttää, en lyö tai huuda, mutta vetäydyn helposti katsomaan hulabaloota ikään kuin ulkopuolelta. Asiantuntijoiden mukaan uuteen perhekombinaatioon sopeutuminen kestää keskimäärin vuoden ja ihmiset sopeutuvat eri tahtiin ja reagoivat stressiin erilaisin puolustusmekanismein. Se, joka ei reagoi uuteen mitenkään ja noin vain sopeutuu, voi oikeasti voida kaikista huonoiten.

Kolmevuotiaan sopeutumisohjelmaksi kehitämme hänen oman paikkansa hahmottamista. Tässä on sinun sänkysi, nämä lelut ovat vain sinun. Näitä sinun ei tarvitse jakaa. Aikuisellekin oma paikka on tärkeää hahmottaa. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään on aikamoista luksusta. Kuinka paljon oma itse sitten voi olla? Toisten ainutlaatuisuudet kun on helpompi hyväksyä kuin toisten. Olen satavarma, ettei minulta ainakaan hyväksyttäisi vastaavaa huutoa ja itkua kuin Herra Merirosvol-ta. Tosin en ole uskaltanut kokeilla. Toisaalta itkupotkuraivarit vievät kamalasti energia. Rauhallisempi reagointi on vähemmän kuluttavaa. Mutta kumpi elämä on enem-män elämää?


Toisen elämää pitäisi päästä testaamaan. .On kovin mielenkiintoisa, mikä rooli kenellekin annetaan ja mikä otetaan. Mitä minä esimerkiksi voisin oppia heittäytymi-sestä kolmivuotiaalta Herra Merirosvolta? Miten voisin tukea enemmän väsynyttä miestä, joka on haalinut itselleen kovin paljon rakennusprojektista? Roolinvaihto-viikko olisi tervetullut teemaviikko meidän Villa Sukassa. Toisten saappaista kun ei oikein voi sanoa mitään ennen kuin niissä on kulkenut edes hetken.

Muistokirjoitus

Hesaria lukiessa voi järkyttyä. Vieläpä pitkäperjantaina. Muistokirjoituksessa minua katsovat tutut nuorekkaat kasvot. Vielä joulukuussa istuin Anteron kanssa kirkkohallituksen ruokalassa ja puhuimme töistämme, lapsista, talonrakennuksesta ja hänen maratonharrastuksesta. Aivan, hän harrasti maratoneja. Muistokirjoitus ei kerro, mihin hän menehtyi, se puhuu vain lyhyestä sairaudesta. Tiesiköhän hän jo silloin viimeksi keskustellessamme olevansa – kuoleman sairas? Ja jos tiesikin, miten tuollaisen asian ilmaisee puolitutulle: ”By the way, siltä varalta, ettemme enää tapaa: Heippa ja hyvää jatkoa, olen kuolemassa lähiaikoina”. Olisin voinut vaikka luulla sitä joksikin huonoksi herjaksi, omituiseksi läpäksi.

Ei sellaisesta voi puhua, ei edes kirkkohallituksessa. Ei missään. Kuolemasta puhuminen ei kuulu sallittuihin lounaskeskusteluihin. Jonkun vanhan sukulaisen hautajaisista voi toki kertoa ja jonkun julkkiksen yllättävää kuolemaa saa luvalla lounaskeskusteluissakin päivitellä. Mutta se, että kertoisi itse tekevänsä kuolemaa –sellaiselta säästäisin minä ainakin mieluusti lounasseuraani. Niin vain on täällä tapana. Kuolema on tabu.

Kyllä minä olen tietysti ennenkin ymmärtänyt, ettei kukaan ole täällä ikuisesti. Lopulliseen kotiin on kutsuttu lähisukulaisia ja olen puhunutkin tästä monen monituista kertaa: Olemme toisillemme lahjaa ja lainaa. Näin se on. Mutta siltikin, tähän ei totu. Minun on vaikea ymmärtää, että minua viisi vuotta vanhempi, hyväkuntoinen, mukava ja erityisen elämänhaluinen tuttu poistuu kesken matkan. Noin vain. Se on minusta väärin. Hänellähän oli kolme pientä lastakin.

Pohdin vanhenemista. Olen tottunut löytämään tuttuja nimiä lehdistä kohdasta ”vihittyjä” ja varsinkin vanhempien nimiä kohdasta ”syntyneitä”, mutta se, että tuttuni ovat siirtyneet lehdessä kohtaan ”kuolleet”, se aika tuli minusta nyt kyllä liian varhain. En ole vielä neljääkymmentä ja tutkin kuolinilmoituksia. Yhä useammin huomaan keskustelevani ystävieni kanssa maailmanparannuksen sijasta terveydestä. Keski-ikäistä kuin mikä. Sairaskertomuksemme verenpaineista, diabeteksesta ja masennuksesta ovat tehneet ainakin alitajuisesti tehtävänsä ja ymmärrän, että minunkin fyysinen ”parasta ennen – päivä” meni jo. Hassua sen sijaan on havaita, että henkisesti alan pikkuhiljaa tulla itseni kanssa paremmin toimeen. Onneksi.

Anteron muistokirjoitus ja saa minut miettimään myös omaa kuolemaani. Olisinko siihen valmis, jos olisi pakko? Ja mitä omassa muistokirjoituksessani lukisi? Siinä tuskin olisi samanlaista menestyslistaa kuin Anterolla. Minä en ole ollut mukana politiikassa, tehnyt levyä, pitänyt omaa taidenäyttelyä, perustanut olutseuraa tai juossut yhden yhtä maratonia. Luulen, etteivät nämä saavutukset olleet Anterollekaan tärkeintä. Ei hän niistä ainakaan lounaskeskusteluissa puhunut – paitsi maratonista. Toivon, että omassa muistokirjoituksessani olisi edes puolittainen viittaus siihen, että olen osannut olla perheelle ja ystävilleni läsnä ja lähellä. Se on kyllä aika vaikea taito. Helpompaa minulle ainakin on osallistua erinäisiin ”merkittäviin hankkeisiin”.

Anteron puolesta pitäisi kristittynä olla enemmän onnellinen kuin järkyttynyt. Pitäisi varmaan. Mutta en ainakaan vielä osaa. Ajattelen häntä enemmän hänen perheensä jaksamista ja kysyn: Eikö Jumala olisi voinut kutsua kotiin jonkun toisen? Siksi omallekin kohdalle toivon, ettei viikatemies ihan vielä tulisi ja veisi taivaallisiin kultakaupunkeihin – toivottavasti siis sinne kultapuolelle kuitenkin. Vielä olisi minun mielestäni tallattavaa täällä pölyisemmilläkin teillä, mikäli Luoja vain suo.

Jeesus sanoi kerran: ”Joka uskoo minuun, hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään”. Minun käsitykseni mukaan tässä puhutaan kai jo nykyhetkestä eikä pelkästään tulevaisuudesta taivaassa. Kuoleman vastakohta on elämä ja ilo. Elämäniloa voi ja saa olla jo ennen taivasta ja elämää tulisi rakastaa enemmän kuin sen tarkoitusta. Nämä ohjeet saarnaan tänään itselleni. Terveys on osa elämäniloa, siksi siitä puhuminen ja sen vaaliminen ei kai sittenkään ole niin tylsän keski-ikäistä. Eihän? Samalla tämä Hesarista löydetty yllättävä uutinen oli muistutus siitä, että katoavaisuuden oivaltaminen on yksi onnen kokemisen ydin.