Onnellisuuden oikeudesta

Se iskee juuri tällaisina päivinä, tavallisen hyvinä ja aurinkoisina. Istun tontilla ihmettelemässä kaivuumiesten nopeaa työtä ja syön eväitä. Lapset kantavat risuja ja miehet keskustelevat siitä, mitä olisi hyvä tehdä itse valmiiksi ja mitä jättää ammattilaisten vastuulle. Ja sitten se tulee, ajatus, joka alkaa pyörimään isosti ja kovaa päässäni: Tämän täytyy olla jonkun toisen elämä. En ole ansainnut tätä. Minul-le riittäisi vähän vaatimattomampikin luukku tai sataisi nyt edes vaikka vettä. Asiat ovat nyt liian hyvin. Eikä tämä taloprojekti ole millään lailla ollut sitä, mitä olen elämässäni ensisijaisesti tavoitellut. On jotenkin syyllinen olo. Varmuu-den vuoksi olen siis aavistuksen alakuloinen. Huono omatunto ei ole alakuloisena niin syyttävä. Vaikka jossainhan ihmisen on asuttava. Miksi en soisi itselleni kivaa taloa ja kaunista maisemaa? Tai jos en itselleni, niin edes perheelleni. Miehen ja pojan takia uskon tähän projektiin ja yritän siksi olla luomatta uhkakuvia rahojen riittämättömyydestä tai avioerosta kesken talonrakennuksen. Mutta tällaisina liian hyvinä hetkinä uhkakuvat saavuttavat minut.

Samalla on kai ihan hyvä tiedostaa, ettei isoin ja kauneinkaan talo takaa onnea – pikemminkin päinvastoin. Luulen, että se on niin, että mitä tyhjempi sisin, sitä suurempi houkutus on yrittää täyttää tyhjyys materialla. Talo harvoin halaa takaisin ja mukaankaan sitä ei täältä saa. Liian auvoisia päiviä kartanon rouvana en myöskään näe mielessäni: saavutettu onni kun on harvoin sitä, mitä on sen on luullut olevan. Useimmiten onni tulee yllättäen. Sitä paitsi liian onnelliset ihmiset ovat jotenkin ärsyttäviä, tai ainakin sellaiset, jotka kehuskelevat onnellaan. Mutta sittenkin: kai sitä nyt on oikeus onnestakin haaveilla? Se miten itselleen puhuu, vaikuttaa niin paljon mielialaan ja alkaa tulla todeksi. Sopivasti onnelliset ovat kuitenkin ainakin minun mielestäni parasta seuraa niin töissä kun kotona.

Herra Merirosvon huuto palauttaa minut arkeen takaisin. - Ottakaa mukaan, Pikku Wii ja Neiti Kesäheinä ei ota mukaan. - Niin, no kun Herra Merirosvo lyö. Ja taas sama jokapäiväinen keskustelu: Kaikki pitää ottaa mukaan, varsinkin pienemmät. Pienempiä pitää ymmärtää. Tunnen sympatiaa Merirosvoa kohtaan. Kolmivuotiaan on ymmärrettä-västi vaikea hahmottaa, mikä ihme on tämä väliaikaiskoti ja miksi tuo toinen perhe ei koskaan lähde kylästä pois. Miksi ne on täällä meidän tontillakin risuja keräämäs-sä? Eikö niistä koskaan pääse eroon? Ja kun kaikki lelut ja huomio pitää jakaa, niin kyllä siinä oma paikka on ymmärrettävästi hakusessa. Minunkin on välillä vaikea löy-tää paikkaani tässä yhteisössä. Vaikka meteli väsyttää, en lyö tai huuda, mutta vetäydyn helposti katsomaan hulabaloota ikään kuin ulkopuolelta. Asiantuntijoiden mukaan uuteen perhekombinaatioon sopeutuminen kestää keskimäärin vuoden ja ihmiset sopeutuvat eri tahtiin ja reagoivat stressiin erilaisin puolustusmekanismein. Se, joka ei reagoi uuteen mitenkään ja noin vain sopeutuu, voi oikeasti voida kaikista huonoiten.

Kolmevuotiaan sopeutumisohjelmaksi kehitämme hänen oman paikkansa hahmottamista. Tässä on sinun sänkysi, nämä lelut ovat vain sinun. Näitä sinun ei tarvitse jakaa. Aikuisellekin oma paikka on tärkeää hahmottaa. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään on aikamoista luksusta. Kuinka paljon oma itse sitten voi olla? Toisten ainutlaatuisuudet kun on helpompi hyväksyä kuin toisten. Olen satavarma, ettei minulta ainakaan hyväksyttäisi vastaavaa huutoa ja itkua kuin Herra Merirosvol-ta. Tosin en ole uskaltanut kokeilla. Toisaalta itkupotkuraivarit vievät kamalasti energia. Rauhallisempi reagointi on vähemmän kuluttavaa. Mutta kumpi elämä on enem-män elämää?


Toisen elämää pitäisi päästä testaamaan. .On kovin mielenkiintoisa, mikä rooli kenellekin annetaan ja mikä otetaan. Mitä minä esimerkiksi voisin oppia heittäytymi-sestä kolmivuotiaalta Herra Merirosvolta? Miten voisin tukea enemmän väsynyttä miestä, joka on haalinut itselleen kovin paljon rakennusprojektista? Roolinvaihto-viikko olisi tervetullut teemaviikko meidän Villa Sukassa. Toisten saappaista kun ei oikein voi sanoa mitään ennen kuin niissä on kulkenut edes hetken.