Talovanhus

Olen vanha, viisas ja väsynyt. Olen seissyt tässä pitkään ja nähnyt paljon. Olen vastaanottanut elämän murjomia ihmisiä. Seinäni hohkaavat viisauksia ja vintin perimmäisiin nurkkiin on säilötty salaisuuksia, joita vain harvoille kerrotaan. Sanotaan, että minussa on hyvä henki. Tietysti on, onhan se rakennettu niiden ihmisten kohtaloista, jotka ovat eläneet kanssani. Minun pitäisi olla pelkkä talo, useimmiten väliaikainen, mutta heikkouttani kiinnyn heihin kaikkiin. Kiintyminen on – no kuluttava, mutta antoisaa. Tähän ikään mennessä olen oppinut tuntemaan itseäni jo sen vertaa, etten jaksa enää taistella kiintymystä vastaan. Ja kun tämä villiviikarijoukkio astui ensimmäisen kerran sisään ja herätti minut mietiskelyhorroksesta, olin samalla ärsyyntynyt metelistä ja pian perustuksiani myöten ihastunut heihin kaikkiin.

Kuulin sanoja, joita olin kuullut ennenkin: ”Niin, vanhahan tämä on ja huonossa kunnossa, muovimatot eivät ole minun makuuni, eikö pesuhuoneelle todellakaan voi tehdä mitään”. Ja sitten viimein hunajaa korvilleni: ”Vaikka tämä ei ole viimeisintä huutoa, täällä on jotenkin hyvä henki”. Toki kuulen myös vanhan virren; Olen näillekin asukkaille vain väliaikainen. Olen tottunut tähän. Ei kukaan ennenkään ole suunnitellut minua elämänsä kodiksi. Nuorempana olin kakkosen osastani katkera, mutta vanhemmiten tiedän elämästä jo enemmän. Vaikka minua ei ole valittu ykköskodiksi, olen jättänyt monen sydämeen suuremman jäljen kuin moni ykköseksi suunniteltu. Uusi ja tuore on usein kaunis ja virheetön, mutta hengetön. Ja niin he muistelevat minua lämmöllä, eivätkä osaa selittää, miksi aika minun kanssani oli niin hyvää. Mutta elämä on sellaista, eivät ihmiset aina tiedä, mikä heille on parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä.

Viimeisen puoli vuotta sain olla hiljaa, vetää henkeä, kerätä voimia. Ja sitten nämä tulivat. Nämä ovat antaneet minulle nimenkin. Kutsuvat Villa Sukaksi. Liikuttavaa. En minä nyt sillä nimellä itseäni kutsuisi, mutta se, että on saanut nimen, on sentään jotain se. Nyt en saa hetken rauhaa – mutta nautin siitä, että minun ei tarvitse olla yksin. Yksinäisyys ei näin seuralliselle talolle ole ollut helppoa.
Aamuisin kun linnut heräävät, aukaisee CC Kellokin silmänsä ja suunsa puoli kuusi ja laulaa lintujen kanssa ”äiti”, ”isi”. Minun korvissani jokeltelu on kaunista musiikkia. Mutta ymmärrän asukkejani, jotka ärsyyntyneinä heräävät samaisiin ääniin ja toivovat, että talon nuorin ei olisi niin virkeä.

Jokainen asukas kömpii vuorollaan ylös kuka enemmän kuka vähemmän unen pöppöröisenä. He syövät aaupalaa ja taistelevat vaatteidensa kanssa, etsivät puuttuvia sukkiaan ja ehtivät kuin ehtivätkin töihin, kouluun, esikouluun ja päiväkerhoon. Nytriitti ja CC Kello viettävät eniten aikaa kanssani, tunnen heidät parhaiten. Ihaillen seuraan Nytriitin uutteraa arjenpyöritystä päivästä toiseen ja yritän valaa häneen voimia. Hän on toki hyvä piristämään arkeaan. Hänellä ei näytä olevan harmaan tylsää kotiäityttä. Hän käy hieronnassa, Haikkoon Kartanon naisten jumppapiirissä ja tapaa ystäviään lasten hoidon lisäksi. Hän tutkii taloesitteitä, piirtää huonekaluja uuden talonsa rakennuspiirustuksiin ja haaveilee… onnellisesta elämästä siellä jossain uudessa talossa. Hän ei menetä hermojaan, vaikka Herra Merirosvo, Neiti Kesäheinä ja Pikku-Wii taistelevat joka päivä siitä, kuka saa pimpottaa ovikelloa, kenellä on isoin porkkana ja kuka saa eniten olla äidin pikkuapulainen. Niin, kyllä raskasta sitä on seurata, vaikka ihmiset taitavat kasvavaa itsekseen taistelemalla toistensa kanssa tilasta ja huomiosta.

Kun talon loput aikuiset viimein tulevat tärkeistä työtehtävistään, ovat he usein jo valmiiksi väsyneitä, lysähtävät tuoliin hetkeksi ja joskus jopa nukahtavat. Miksi he uuvuttavat itsensä jossakin vähemmän tärkeässä? Kun he ovat virkeitä, he vievät lapsia luistelemaan ja ulos ja väittelevät keskenään – kummallisista asioista. Tällaisia keskusteluja en olekaan ennen kuullut. Mutta jokaisella perheellä ja perhekunnalla on omat omituisuutensa. Minä en enää jaksaisi väitellä siitä, saako kuistilla jäähdyttää ruokaa vai ei tai häiritseekö se nyt niin kamalasti kun eräskin asukeista puhuu paljon laihduttamisesta.

Ilman heitä en toisaalta tietäisi mitään arkkipiispan vaaleista, facebookista tai LVI-suunnittelun hankaluuksista. He luulevat varmasti olevansa kovinkin vitsikkäitä puhuessaan ”kotikielenään” ruotsia. Se heille suotakoon, sillä ruotsiksi he ovat kyllä hauskempia, ainakin kepeämpiä. Hauskoina iltoina he saavat toisistaan voimaa ja jaksavat suunnitella vielä tulevia talojaan, joskus he vain tiuskivat väsymystään toisilleen. Riitely ei ole minusta vaarallista, mutta se on, kun toinen tai toiset ovat tulleet niin yhdentekeviksi, ettei heille jaksa edes tiuskia. Sellaistakin olen nähnyt. Vuosien hiljaisuutta.

Kun he viimein sulkevat silmänsä, muistelen liikuttuneena sitä, kuinka Pikku-Wii rukoilee viisi kertaa iltarukouksensa, ihan vain varmuuden vuoksi. Ymmärrän tämän, kyllähän jokainen tämänkertainenkin suojattini tarvitsee paljon enkeleitä. Sellaisia en ole vielä saanutkaan pitää luonani, jotka eivät tarvitsisi. Näille aikuisille toivon enkeleitä siihen, että he eivät hajottaisi itseään liian moneen projektiin. Rakennuttaminen on sekin raskasta ja aikaa vievää työtä, mutta puoli vuotta sinne tänne, tuntuu tästä perspektiivistä katsottuna naurettavalta, jos sen hinta on terveyden, hermojen tai ihmissuhteiden menetys.

Näilläkin asukeillani on monenlaista sisäistä kipua ja kroonistakin sairautta, jonka he vaihtaisivat mieluusti pois. Mutta ilman näitä kolhuja, heille ei olisi kasvanut sellaista herkkyyttä, jota he tulevat tarvitsemaan vielä jatkossakin tiellään. Jokainen näistä lapsista on saanut osakseen enemmän kaikkea hyvää kuin moni olisi osannut edes itselleen salaa toivoa. He eivät sitä aina ymmärrä, koska elämän laki tuntuu olevan sellaista, että kiireessä oleellisen helposti kadottaa.

Kutsun lapsiksi myös aikuisia. 85-vuotiaan silmissä jokaisen näiden edessä elämää on vielä paljon kokematta. Ihmisen osa on taistella olemassaolostaan, porkkanoista ja siitä saako pimpottaa ovikelloa. Syntyminen omaksi itsekseen ei ole helppoa, sen huomaan taas seuratessani näitä villasukkalaisia.

Olen saanut vuosien varrella erinäisiltä asukkailta niin paljon, että minulla on varaa jakaa nyt pois sitä, mitä nämä tuoreet elämän versot kasvunsa tueksi tarvitsevat. Tämän lahjani avulla he kestävät toisiaan ja itseään. Se mitä olen saanut ja mitä heille nyt yritän jakaa, alkaa R:llä ja päättyy S:ään, mutta josta puhuminen vaivaannuttaa minua juuri nyt. Minullakin on omat heikkouteni. Sitä paitsi, olen väsynyt puhumiseen. Vanhana on oikeus olla väsynyt, muttei sentään niin väsynyt, ettei jakaisi mitenkään eteenpäin sitä hyvää, mitä on lahjaksi elämältä saanut.