Dialogi hiljaisuudessa

Olen enneagrammiretriitissä. Lepäämässä. Täällä meitä on kymmenen itsetuntemusmatkaajaa. Ja kurjet. Ne ovat saapuneet. On kevät. Aurinko ehkä ärsyttäisi juuri nyt, mutta sumu luo turvallisen hunnun, jonka alla voimme rauhassa tarkkailla kompastuskiviämme. Olen iloinen noista kahdesta: Sumusta ja kurjista. Ne kertovat, että pitkän talven jälkeen kevät tulee sittenkin – myös minulle.

Täällä työstämme omia ei-toimivia toimintamalleja enneagrammin ja AA:n käyttämän 12 askeleen avulla. Itsetutkiskelua rytmittävät rukoushetket ja mietiskelyt. Työskentelemme sekä hiljaisuudessa että puhuen. Keskuudessamme vilisee yhdeksästä persoonallisuustyypistä viisi eri numeroa. Kukin meistä tarkastelee maailmaa omasta toisistaan poikkeavasta vinkkelistä käsin. Kuulemme, että mikään tapa hahmottaa elämää ei ole toistaan parempi, ne ovat vain erilaisia. Tosin tietyllä hallinnalla ja menestyspyrkimyksellä varustetut tyypit tuntuvat kulttuurissamme pärjäävän paremmin kuin eräät toiset. Tai ainakin heitä arvostetaan työmarkkinoilla. Mutta kuka on todellinen sankari ja kuka luuseri?

Täällä me olemme ainakin kaikki oman elämämme sankareita. On mielenkiintoista havaita, kuinka eri tavoin me puhumme ja toimimme. On meitä, jotka puhumme ja suuntamme asioihin tunnekeskus edellä, niitä joiden toimintaa ohjaa järki ja toisia taas vaisto. Kaikissa meissä on kaikkea, mutta jokin osa-alue on aina vahvin. Ja kaikilla meillä on kuolemansyntimme ja sokeat pisteemme. Jokainen meistä kamppailee joko vihan, ylpeyden, petollisuuden, kateuden, kitsauden, pelon, ahneuden, himon tai laiskuuden kanssa. Synkkyyden vastapainoksi etsimme hyvää elämää joko hyvyyden, rakkauden, oikean toiminnan, aitouden, viisauden, uskollisuuden, ilon, voiman tai rauhan avulla. Mitä enemmän olemme yhdessä, sitä tarkemmin alkaa jokaisen luonnetyyppi tulla esille. Tämä on uskomatonta. On ihanaa kohdata samaa luonnetyyppiä edustavia kulkijoita. Nauramme yhdessä omille kummallisuuksillemme.

Hiljaisuudessa muut aistit kuin puhe vahvistuvat. Ruoka maistuu täällä enemmän. Ja se todella maistuu. Voisin syödä hevosen. Itsensä prosessointi on energiaa vievää työtä. Hiljaisuudessa luomme yhteyttä katseella ja hymyllä. Ja kun joku laittaa huolimattomasti lautasen paikalleen, se todella kolisee. Tulin tänne lepäämään, mutta itsestäni en pääse lepoon. Näitä syväsukellustreffejä olenkin odottanut. Villa Sukassa ja uudessa työssä on vaikea kuulla oman sisimmän ääntä. Käyn kohtaamassa itseäni myös retriitin vetäjän kanssa. Hän on läsnä ja tekee tarkentavia kysymyksiä, hyväksyy ja kannustaa.

En tiennyt tänne tullessani, että syväsukellus johtaa minut kohtaamaan parikymppisen itseni. Tuo nuori nainen on huolissaan, eikä tajua, miten hän voi selvitä siitä, jos elämä ei mene niin kuin hän on itse suunnitellut. Kerron hänelle, etteivät kaikki hänen unelmansa tule toteutumaan. Eikö Jumala sitten vastaakaan? Unohtaako Jumala minut?, hän kysyy. Ei suinkaan. Tulet saamaan vastauksia rukouksiisi. Sen todella täällä näen, että huolta on pidetty, mutta eri tavoin kuin itse odotin.

Nuori nainen on vihainen minulle. Hänen mielestään olen luopunut ihanteistani. Hän paheksuu keskiluokkaista keskinkertaista elämääni, joka tuhoaa luonnonvaroja. Sellaiseksi hän elämääni nimittää. Aika julma tuomio, sanon. Hän pysyy tiukasti kannassaan. Hän välttää tavallisuutta ja keskinkertaisuutta. Halveksii suorastaan. Hän on järkyttynyt, etten ole ollut lähetystyössä tai ottanut sijaislapsia. Etkö kumpaakaan? Niin, en sellaista lähetystyötä kuin hän käsittää, enkä sijaislastakaan. Adoptiolapsi saa häneltä vähän ymmärrystä. Mutta kun kerron, että Pikku-Wiitä emme olisi saaneet maailmanparannussyistä, ajaudumme taas konfliktiin. - Ole vain pettynyt. Saat olla, sanon. Se on aikuisen tehtävä, yrittää ymmärtää ja tukea. Yritän nyt myös kuunnella nuoruuden ehdottomuutta, en vain tuomita.

Toivon, että hän ottaisi itsensä vähän rennommin ja nauttisi elämästä. Ei vaatisi itseltään niin paljon. Mutta turhaan. Hän sanoo kadottavansa itsensä ja uskon, ellei elä oikeiksi kokemiensa sääntöjen mukaan, eikä kuulemma kaipaa keski-ikäiseltä täti-ihmiseltä neuvoja. Hän tarvitsee oman tiukan maailmansa. Kohta hänet pakotetaan siitä hiljalleen luopumaan. Kohta hänen ajattelunsa laajenee ja hän löytää teologeista samanhenkisiä ystäviä – ja iloa. Ei minun tarvitsekaan olla hänestä huolissaan.

Enhän kadota uskoani, hän tivaa ja mikä minusta tulee, hän kysyy vähän hädissään. Et kadota, mutta uskosi tulee kyllä muuttumaan, vastaan. Ja sinusta tulee vaikka mitä, tiedän kertoa. Teet monenlaisia juttuja täydestä sydämestäsi. Yhtäkkiä olen suunnattoman ylpeä tuosta parikymppisestä konservatiivisesta nuoresta naisesta. Hänessä on voimaa ja sisua. Kerron sen hänelle.

Se tuntuu riittävän. Mutta vielä hänellä on liuta kysymyksiä peräkanaan, ennen kuin tarkoitus on erkaantua: Onko lapsia? Onko intohimoa? Onko rakkautta? Lupaan hänelle kaikkea sitä ja hän on tyytyväinen. Mutta muistutan: Intohimo on passiota, siis kärsimystä. Hän sanoo tietävänsä, eikä varsinkaan sitä haluaa välttää. Siitä olemme siis edelleen samaa mieltä. Intohimoton elämä on – no jos ei nyt aivan turha, niin jotain sinne päin. Myöhemmin päästyään tutustumaan enneagrammeihin hän oivaltaa, miksi näin on hänen kohdallaan. Toisten kohdalla on toiset lainalaisuudet. Ja hei, tätä sun kannattaa miettiä, huikkaan: ”Kun etsit niin paljon syvää yhteyttä muista ihmisistä, niin muista, että kadotat senkin yhteyden, ellet ole lujasti kiinni omassa sisimmässäsi ja Jumalassa”. Sanoistani huolimatta, hän tulee silti hukkaamaan vielä itsensä. Niin se vain menee.

Lähden kotiin mukanani tuo parikymppinen itseään haparoiden etsivä nuori ihana nainen. Jotenkin hän tuntuu roikkuvan siinä liepeillä. Roikkukoon nyt sitten hetken kannoilla tirkistelemässä. Saan hänestä nuoruuden energiaa. Vaikka hän ei myönnä, hän tuntuu imevän minusta juuri sitä, mitä hän eniten välttää: tavallista arkea. Hänen kauttaan maailma ei ole minullekaan vielä täysin suljettu. Ja silti olen niin iloinen, että olen käynyt läpi jo erinäisiä asioita, joita hän ei vielä ole kokenut. Olen myös iloinen, etten näe edessä olevaa tietäni mutkaa pidemmälle. En tiedä löytyykö sieltä tukipilari vaiko kompastuskivi. Luultavasti molemmat. Mutta millaiset?

Kurjet huutavat hyvästejään. Minulla ei enää ole nälkä, mutta jano on. Mietin kirkkoisä Augustinuksen sanoja: ”Muista Herra, että janoni Sinun puoleesi, on Sinun omaa työtäsi”. Olen kiitollinen janosta. Kotona Villa Sukassa minua odottavat enneagrammin kielellä sanottuna ainakin optimistinen seikkailija, luotettava kyseenalaistaja ja valovoimainen menestyjä. Tai niin luulen. Heille on jaksettava tuoda evääksi jotakin oleellista. Se ainakin on oleellista, ettei enneagrammin avulla koko totuus itsestä ratkea. Mutta se voi olla käyttökelpoinen alku ja avain, alkuavain.