Loppu

Olemme jo pari viikkoa majailleet uudessa kodissa, Villa Sukka on jätetty muistojen laatikkoon. Loppu on veto ja kylmyys ja toisaalta kesällä paahtava kuumuus. Loppu on myös kaivinkoneen työskentely keittiön ikkunan alla. Kun muutimme reilu vuosi sitten Villa Sukkaan, seuraavana päivänä alkoi koulun rakennus ja remontti - ja se loppui viikko muuttomme jälkeen. Kaivinkone kaivoi samaa kuoppaa vuodenpäivät ja myös viikonloppuisin. Rakennusalan maallikkona on vaikea ymmärtää, miten samaa kuoppaa on edes mahdollista kaivaa noin kauan. Mutta koulu valmistui ja tuttavuutemme kaivinkoneen kanssa loppui. Suoraan sanottuna; ei ole ikävä.

Suoraan sanottuna olen aika loppu. Siksi ehkä myös tämän blogin lopetus on jäänyt. Mutta me selvisimme kommuunivuodesta ja rakentamisesta jotenkuten. Ihmeellistä on se, että olemme sisällä unelmiemme talossa. Jännityksellä jään odottamaan, miten selviämme vielä lopuista taloon liittyvistä laskuista.

Jos saisin siirtää kelloa yli vuodella taaksepäin, valitsisin sittenkin ”avaimet käteen talon”. Niin vaikka kaikkia kivoja omia muutosideoita ei siten saisikaan, mutta budjetti pysyisi paremmin ennustettavissa. Köyhä Ritari on samaa mieltä juurikin nimensä etuliitteen vuoksi.

Joku taho voisi olla myös kiinnostunut talonrakentajien sosiaalisesta ja henkisestä vauraudesta, ei vain maksukyvystä. Me villasukkalaiset olimme liikaa toistemme sosiaalisen tuen varassa. Mummo olis kiva. Toisaalta en kuitenkaan ole sitä mieltä, että mummottomilta on rakentaminen kielletty. Mummottomat pikkulapsiperheet voisivat kyllä saada jotain alennusta rakennusmateriaaleista ja enemmän lainaa pienemmillä korkokuluilla, siis säälipisteitä. Olisin ottanut niitä mieluusti vastaan :)

Jonkun loppu on aina uuden alku. Yritän aloitella uutta elämää Köyhän Ritarin, Tonttutytön ja Pikku-Wiin kanssa. Siksi Villa Sukka oli hyvä perusteellisesti pestä ja puunata, siivoaminen oli samalla vanhan kodin hyvästelyä. Hei hei tämäkin likainen nurkka, hei hei rapistelevat metsähiiret, hei hei yhteinen koomailu sohvalla. Mitä luultavimmin palaan tähän muistolaatikoon, mutta nyt vielä en jaksa. Nostalgia tuo minut kyllä vielä takaisin.

Tämä on viimeinen villasukkablogi. Kiitos kaikille palautetta antaneille . Olette ihania. Olen saanut teistä paljon energiaa. Toivoa olen saanut siitä, että jossakin on joku, joka kokee tai on kokenut jotakin samaa. Perusyksinäisyyden sietoon julkinen kirjoittaminen on parasta lääkettä. Me ihmiset emme kai sittenkään ole pohjimmiltamme kovin erilaisia. Yksityisin on yleisintä, se mitä eniten häpeän ja pohdin on sellaista, jonka jokin muukin on taatusti kokenut. Lohdullista. Jos aloitan uuden blogin, ilmoitan sen nimen ja osoitteen täällä. Niin, en ole vielä päättänyt jatkanko blogin pitämistä. Mutta olen iloinen, että sinä vuonna kun päätin alkaa blogistiksi, alkoikin sitten tapahtua monenlaista kirjoittamisen arvoista.

Vuosi Villa Sukassa oli ihmeellinen. Niin ihmeellinen, ettei kaikesta voinut kirjoittaa kuin rivien väliin. Elämä on ihmeellistä, samanaikaista surua ja iloa. Aina on jotakin, joka hiertää ja aina on jotakin, joka tuo toivoa ja iloa.

Katson ulos merelle. Se on aina erilainen ja siksi kiehtova. Se on aina kaunis. En tiedä, miksi meidät johdatettiin juuri tänne asumaan, en tiedä, mitä kaikkea on vielä edessä. Ulos katsoessa tiedän, että tämä ei ole yhtään pöllömpi paikka asua ja elää. Nyt juuri on hyvä olla. Aurinko on noussut.

Pikku-Wii nousi ylös sängystä ja muistuttaa, että meillä on nyt just herkkupäivä.