kaste

Tältä se siis tuntuu. On avartavaa katsoa kastetta äidin näkökulmasta. Unohdan kastekeskustelussa toimittaa papille kummien toiset nimet, niin vaikka kummipaperin täyttö on minulle pappina tuttu juttu. Etukäteiskeskustelussa huomaan olevani eniten huolissani siitä, onko vauvalla nälkä tai vaipat märät. Tämä seurakuntakeskusretki on ihan ensimmäisiä kertoja kun olemme vaavin kanssa pois kotoa. Sekin on jo aika jännittävää. En oikein tiedä onko imettäminen tai vaipanvaihto sopivaa tällaisessa virallisessa tilanteessa vierahkon miespapin silmien alla. En ehdi kysyä sitä, kun lapsi kitisee, silloin laitan lapseni tarpeet kaiken muun edelle. Eikä tämä pappi kiellä vauvan tarpeita, ehkä hän on tottunut tällaisiin. Mutta sen tiedän, että jatkossa aion itse pappina sanoa heti ensikättelyssä, että jos vauvalla on nälkä tai vaippa pitää vaihtaa, niin syöttämisen ja vaipanvaihdon voi minun puolestani hoitaa keskustelun aikana. Tämäpä ei ole ennen tullut mieleen.

Kastetilaisuus jännittää ja stressaa minua. Eikä vain tilaisuus vaan kaikki siihen liittyvä: sukulaisten majoittaminen, ehdimmekö ajoissa paikalle kaiken tavaramäärän kanssa, miten saan syötettyä vauvan, niin ettei hän huuda koko toimituksen ajan, ovatko tarjottavat vieraille mieleisiä ja onko juhlissa kiva tunnelma jne. Pari viime viikkoa olen itse ollut aika alakuloinen. Ristiäisissä haluaisin kuitenkin olla onnellinen.

Ja olenkin. Meidän Tonttutyttö kastettiin messun yhteydessä Kasteen lahjan päivänä ja messun kulussa ja kastetoimituksessa oli paljon erilaisia muistettavia osuuksia, sellaisia joita me kummit ja vanhemmat ehdimme jännittää. Mutta siltikin: Tämäkään kommervenkkikaste ei ole suoritus, niin kuin ei mikään toimitus. Ja toimittava pappi handlaa kaiken rauhallisena eteenpäin ja nyökkää asianosaisille, kun heidän vastuuosuutensa koittaa. Papin varmuus ja rauhallisuus tarttuu. Mukana on paljon pyhää. Sinä lapseni olet muistutus siitä, että on olemassa toinen todellisuus, Jumalan maailma. Sinä olet rukousten lapsi. Ja kun sinua katsoo, näemme pienen ja hauraan, mutta sisukkaan elämän voiman. Silmäsi tuovat viestiä jostain kaukaa. Minusta on mukavaa, että jumalanpalvelusta on mukana toimittamassa seurakunnan työntekijöitä, joita tunnen jo seurakuntanuoriajoiltani. Se, että he ovat juuri täällä mukana, tuntuu siltä kuin minutkin äitinä toivotettaisiin uudestaan seurakunnan yhteyteen. Ymmärrän työntekijöiden pysyvyyden merkityksen. Seurakuntalaiset hymyilevät meille ja toivottavat sydämestään lapsemme tervetulleeksi. Kun kaste toimitetaan seurakunnan julkisessa tilaisuudessa, kasteen yhteisöllinen ulottuvuus korostuu. Me olemme samaa Taivaan Isän perhekuntaa. Tonttutyttö on saanut meidän pienperheen lisäksi maailmanlaajuisen kristittyjen perheen.

Kasteen jälkeisinä päivinä Tonttutyttö on erilainen. Hän on enemmän hereillä ja seurustelee. Kasteen jälkeisinä päivinä minäkin herään enemmän eloon. Saan rohkeutta tarttua ristiriitoihin. Saan enemmän arkielämän toimintakykyä ja aloitan muuttopakkaamisen. Ainahan sitä voi kutsua myös sattumaksi, mutta miksi sitä ei rohkeasti kutsuisi Jumalan toiminnaksi arjessa? Mieleen tulee vuosia sitten sairaalasielunhoitoharjoittelussa tapaamani pitkäaikaissairaan kommentti: ”Sen jälkeen kun sä annoit mulle sen ehtoollisen, mulla on ollu ihan erilainen, terveempi olo”.

Sakramentit kantavat pieniä ja suuria Jumalan lapsia.