Vaihto-oppilaana

Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Se kaikki. Neiti Kesäheinän romanssi, Herra Merirosvon ja Pikku-Wiin jatkuva tappelu ja miehen vatsatauti. Minä en enää tiennyt kuka olen ja missä. Olin ihan kotona vaan, tai ainakin paikassa, jota olen tottunut viimeisten kuukausien aikana kutsumaan kodiksi. Mutta kotonani en ollut. En tiennyt miten tämä neljän alle kouluikäisen lapsen arjen pyörittämiskoodisto toimii, olin hidas, huonosti organisoitunut ja minulta katosivat viimeisetkin omat ajatukseni. Niihin ei ollut aikaa. Puhumattakaan, että olisin ehtinyt lukea jotakin. Oli jatkuva väsymys ja päässä jyskyttävä ajatus: Yritä selviytyä, pidä nämä lapset hengissä.

En ole koskaan ollut vaihto-oppilaana sanan varsinaisessa mielessä. Monissa paikoissa minulla on kuitenkin usein vaihto-oppilasolo. Vaihto-oppilas on kotonaan jossain muualla, mutta yrittää suhtautua uteliaan positiivisesti ihmisiin ja tapahtumiin ympärillään – tai sitten hän saa shokkireaktion ja pasmat menevät sekaisin. Kepeän positiivisesti hän voi suhtautua ilmiöihin ympärillään, koska tietää olevansa vain käymässä. Kotivaihto-oppilaaksi pääsin aika helposti. Minun ei tarvinnut edes lähettää hakemusta, jossa olisin yrittänyt antaa valheellisen positiivisen kuvan itsestäni. Minä jäin lomalle ja koska Nytriitti on kiltisti katsonut ilmaiseksi lähes puoli vuotta Pikku-Wiitä, oli minustakin ihan kohtuullista, että hän sai vuorostaan istua viikon kirjastossa opiskelemassa draamakasvatusta. Varsinaisesti me emme kyllä vaihtaneet osia, sillä minä en saa käyttää päiviäni opiskeluun. Tai varmaankin saisin, jos niin päättäisin, mutta siitä ei kyllä maksettaisi palkkaa. Anyway, varsinaiseen draamaan törmäsin siis heti vaihto-oppilaspestini ensimmäisenä päivänä.

Kolme lasta neljästä vietti kolme päivää pestini neljästä päivästä seurakunnan kesäkerhossa. Päivän vaativin tehtävä oli saada aamutoimet neljän kera suoritettua ja kuskattua pesua ajoissa yhdeksäksi kerhoon. Kolme tuntia, jotka kolme neljästä olivat poissa, olivat lähes omaa aikaa . Seuranani oli vain vuoden ikäinen CC. Kello, nyt jo onneksi sairaalakierteestään tervehtynyt hurmuritaapero. CC.Kello oli hyvää ja helppoa kaupunki-, tori- ja siivousseuraa. Hän sopeutui kaikkeen. Ja miten helppoa ja kevyttä onkaan vain yhden lapsen kanssa!

Mutta draama, se alkoi jo maanantaina kerhon loputtua. Autossa pojat jatkoivat aamulla jo hyvin käynnistynyttä valtataisteluaan, mutta hiljentyivät sentään hetkeksi jymyuutisen äärelle: Juuso on tunnustanut rakkautensa Neiti Kesäheinälle ja hän Neiti Kesäheinäkin rakastaa myös Juusoa, mutta ei ole vielä uskaltanut sitä Juusolle kertoa. Autossa elämän tärkeintä teemaa mietitään naisissa oikein kunnolla. Kesäheinä ei osaa oikein sanoa, miksi juuri Juuso, mutta luulee tietävänsä, miksi Juuso rakastaa juuri häntä. Varmaankin siksi, että hän Kesäheinä on niin kiva ja kaunis. Komppaan häntä. Vaikka lapsikin tietää jo sen, että kauniit saavat helpommin rakkautta osakseen kuin rumat, toivon, että hän näkisi itsensä jatkossakin kauniina ja kivana. Säilyttäisi tämän itsetunnon . Ja sen, että hän tahtoo kertoa kaikille kommuunin jäsenille tärkeimmät kuulumisensa. Siitäkin huolimatta, että pojat ovat ihan pihalla ja aikuisetkin vähän naureskelevat. Hänelle nämä tunteet ovat totta ja hänellä on jo ”niin ikävä Juusoa”.

Tiistaiaamuna Juuso hyökkää Neidin kimppuun ja sitoo tämän hyppynarulla pylvääseen. Neiti Kesäheinä ei millään lailla yritä edes piilotella onneaan tai esittää vaikeasti tavoiteltavaa. Herra Merirosvo ryhtyy puolustamaan sisartaan ja hyökkää vihollisjuuson kimppuun. Mutta Kesäheinä huutaa hätääntyneenä veljelleen: ”Ei ei, kyllä Juuso saa minut sitoa”.

Mutta voi pojat, miten raskasta on olla poika kommuunissa. Kaikesta on tapeltava, kun toinen saa tietynlaisen lautasen, on se ”ihan eppää” ja tuo lautanen kuuluisi oikeasti minulle. Sääliä he eivät juurikaan toisiaan kohtaan tunnu tuntevan: isompi antaa olan takaa sanansäilästä ja pienempi nyrkistä. Jäähyhuone on ahkerassa käytössä. Ensimmäisenä päivänä tunnen itseni valittavaksi jäkättäväksi ämmäksi. Alan hyperventiloida: ” ei saa, nyt irti, jos tämä ei heti lopu, niin yhtään Wiitä ei pelata eikä TV:tä katsota” jne. Päätän yrittää rauhoittua, kai itsekin voi jotenkin vaikuttaa siihen, kuinka mukavaa vaihto-oppilaana on. Voihan?

Viikon aikana zeniläistyn, osaksi väsymystäni, osaksi siksi, että kiljuvaksi ämmäksi en halua. Torstaina löydän lastenhuoneen lattialta jotakin märkää, en enää kilju ja totean tyynen huvittuneesti: ”Onkohan tuo pissaa vai mehua?” En saanut selvyyttä, että kumpaa. Kukaan muukaan ei tunnu tietävän – ei tietenkään. Sen verran olen kuitenkin huolestunut poikien kinastelusta, että soitan alueen päivähoitoja läpi. Onnistun saamaan Pikku-Wiille osahoitopäiväkotipaikan syksyksi. Saavatpahan pojat toisistaan ja tappelusta vähän lepoa. Ja muutenkin, viisivuotiaalle tekee hyvää olla ryhmässä. Jospa sieltä sitten niitä kaivattuja kavereitakin löytyisi.

Keskiviikkona raahaudun koko konkkaronkan kanssa avoimeen päiväkerhoon. Täällä on muitakin äitejä ja lapsia. Olen edelleen kömpelö noviisiäiti. Pikku-Wii haluaa minut mukaan vessaan. En ole osannut arvioida, kuinka kauna siellä menee. Tyynesti olen jättänyt kakki muut lapset pihalle ja kun tulen vessasta, huomaan kaikkien tulleen jo sisälle. Myös Neiti Kesheinän ja Herra Merirosvon – mutta CC. Kello istuu yksin hiekkalaatikolla. Nolona selitän eräälle äidille, että olen pestissä kovin kömpelö, koska olen juuri aloittanut vaihto-oppilaana. Katseesta huomaan, ettei vitsi mennyt perille. Tunnen itseni vieläkin omituisemmaksi pidemmälle pyhittyneiden äitien keskellä. Arvatenkin Pikku-Wii ja Herra Merirosvo eivät jaksa istua kauan toimintahetkessä hiljaa ja olen taas neuvoton. Satu on heistä liian tylsä ja olisi kiva päästä jo leikkimään. Yritän houkutella poikia leikkimään muiden lasten kanssa, täällä ei tarvitse olla kahdestaan. Mutta he valitsevat isossa joukossakin mieluiten tutun tappelukaverin. En voi ymmärtää.

Lähtiessä tekisi mieli sanoa lastenohjaajalle suomalaisittain: Kiitos ja anteeksi. Tyydyn kiitokseen ja vähän kyselen, miten pojat normaalisti kesäkerhossa leikkivät ja ovat. Kuulemma paremmin kuin nyt. Minun seurassa he uskaltavat myös rikkoa rajoja. Jään miettimään, aiheutanko minä tämän tappelubuumin. Ja kuinka isosta huomionkipeydestä tässä nyt taistellaan? Vai testaavatko he vain minun rajojani näin rankasti vai mistä tässä on oikein kyse? Lastenohjaajan mukaan nämä pojat ovat normaaleja poikia, joista ei tarvitse olla sen enempää huolissaan. Koska en ole koskaan ollut poika ja lapsena leikin vain tyttöjen kanssa, en todella osaa sanoa, onko tämä nahistelu normaalia. Minusta se ei vaikuta siltä. Poikien maailma on niin kummallinen.

Viikko kotiäitinä on avartava. Mieluusti olisin ollut pestissäni monessa mielessä parempi ja ennen kaikkea paremmalla tuulella. Neljän päivän jälkeen arvostan entisestään kotiäitejä, perhepäivähoitajia ja kaikkia lasten kanssa työskenteleviä. Eritoten kotiäitiys vaatii psyykkisesti hyvää kuntoa. Täysin vaihto-oppilaana en ollut, sillä perjantaina tein ”oman alani töitä”: hautaansiunasin mummini. Vaihto-oppilasviikon illat suunnittelin ja kirjoitin siunauspuhetta ja koko toimitusta. Tämä ehkä entisestään kuormitti muutenkin erikoista viikkoa.

Vaihto-oppilasviikon vaihtuessa normaaliin työviikkoon lapset olivat yhä hengissä, Juusosta ei enää puhuttu, Pikku-Wiin kaksi hammasta heilui, mummi oli saatettu haudan lepoon, Victoria ja Daniel olivat saaneet toisensa, jalkapallon MM-kisoissa oli kuulemma tehty lukuisia maaleja, mies parantunut vatsataudista ja minä lihonut kaksi kiloa. Viikko sitten maanantaina kaupasta ostetut vessapaperit lojuivat edelleen eteisen lattialla: Herra Kaaos voitti tämän erän. Maanantaina töissä kerroin rauhassa kahvikupposen äärellä vaihto-oppilasviikostani. Työkaverit hymyilivät.