Mummi

Mummi on vihainen. Se on outoa ja pelottavaa. Mummi ei ole koskaan vihainen. En tunne tällaista mummia. Hänen mielestään olen käyttänyt liikaa shampoota hiusteni pesuun. Ja aiemmin päivällä olen tiputtanut kuistin ikkunan hurjassa hippajuoksussa.
Lähtiessä hän kuitenkin halaa ja alkaa yllättäen itkemään, hänelle tulee kuulemma niin ikävä minua. Olen hämmentynyt enkä tiedä mitä sanoa tai tehdä. Ainakaan mummi ei ole siis enää minulle vihainen. Mummi on ainoa, joka sanoo minulle lapsena tällaisia. Siksi kai mummista on helppo pitää.

Jouluksi tulevat mummin neulomat sukat tai lapaset tai molemmat ja synttäreiksi ja nimipäiviksi hienot isot kortit, joissa lukee mummin käsialalla Paljon Onnea. t. Mummi ja Kalevi. Kalevi on isän nuorin veli ja aikuinen ja omillaan elävä. Mutta niin kauan kun ihminen ei ole naimisissa, hän kuuluu samaan perhekuntaan, eikä avoliittoa lasketa.

Kun mummi tulee meille, hän on kylässä monta päivää. Mummi on odotettu vieras. On kivaa, että hän viipyy pitkään. Tuliaisiksi hän tuo leipomiaan karjalanpiirakoita. Kukaan ei leivo niin hyviä piirakoita kuin mummi. Koulussa saan aiheesta väittelyn aikaiseksi luokkakaverin kanssa. Hänen mumminsa tekee kuulemma vielä parempia. Tiedän olevani oikeassa, vaikka en saakaan kaveria puolelleni. Kun mummi on meillä, pelaamme Kimbleä ja Afrikan tähteä. Minä voitan aina, siksikin mummista on helppo tykätä.

Joskus mummi alkaa yllättäen itkeä jonkun sukulaisen kovaa kohtaloa ja hän puhuu suureen ääneen Suuresta Kirjasta, siitä Raamatusta. Minua vaivaannuttaa. Koska en tiedä, mitä nyt pitäisi sanoa, minua alkaa myös omituisesti naurattamaan. En ole tottunut, että joku puhuu näin arkipäiväisesti Raamatusta tai, että aikuinen ihminen itkee näin avoimesti.

Mummia ja mummolaa on vaikea erottaa. Kun ajattelen mummia, näen mielessäni Onkamon ja mummin talon. Hassua, miten joku ihminen voi linkittyä niin voimakkaasti tiettyyn paikkaan. Onkamo on samaan aikaan lämmin ja jännä. Ison tuvan leivinuunissa on aina ruokaa lämpiämässä tai vähintäänkin kahvi keittimessä tippumassa. Tuvan nurkassa istuu joku mummin naapureista, häntä ei ajeta pois, vaikka lapset ja lapsenlapsetkin ovat tulleet. Kaikki saavat tulla. Yleensä Onkamossa on kesä ja aurinkoista. Myös serkkuni ovat siellä kaikki. Mummolan vintti houkuttelee kertomaan kummitusjuttuja - varsinkin sateella. Mutta kun ukonilma kovenee ja salamoi, kipuamme suosiolla tupaan varmistamaan mummilta, että eihän salama iske tähän taloon. Mummi vakuuttaa, ettei iske. Minä uskon mummia.

Toisin kuin äitiä, mummia ei haittaa, vaikka puemme hänen mekkojaan ja alushameitaan päälle ja pidämme ”esityksiä”. Minulla on mummilta peritty yöpaita edelleen käytössä. Se sopii minulle hyvin: Yöpaidan lisäksi olen perinyt mummilta pituuden ja ruumiinrakenteen.

Ukkia en ole koskaan tavannut, hän kuoli silloin kun isä oli kuusitoista ja mummi kolmekymmentäviisi. Ukin dramaattista moottoripyöräonnettomuutta aikuiset muistelevat yleensä silloin kuin lapset ovat jo nukkumassa ja ollaan otettu yömyssyt. Minua kiinnostaa aikuisten jutut ja hiippailen mukaan kuuntelemaan, eivätkä ne aja minua pois . Olen kuullut tarinan monta kertaa ja aina haluan kuulla sen uudelleen. Ukki on sankari, joka teki paljon töitä ja oli aina samalla hauska ja kiva. Ukista ei kukaan koskaan ole puhunut pahaa. Ei koskaan. Kun minä olen aikuinen ja mummi jo hieman dementoitumaan päin, hän muistelee kaihoten ukkia ja pitää kunnia-asiana sitä, että on ollut yhden miehen nainen. ”Olisihan noita kosijoita ollut, vaan minä annoin kaikille rukkaset”, toteaa mummi topakkana ja harmittelee sitä, ettei saanut elää Einon kanssa pidempään. ”Hyvähän meidän olisi tässä ollut”, jatkaa hän. Niin minäkin luulen. Arvostan mummin uskollisuutta, vaikka itse olisin luultavasti valinnut toisin. Luulen, että Eino olisi suonut mummille vähän vähemmänkin yksinäisiä iltoja seuraaviin 49-vuoteen, jolloin hän ei enää voinut olla mummin iltoja lämmittämässä. Mutta mummin sydän oli sitkeä tässäkin asiassa.

Kun mummi joutui terveyskeskukseen lonkkaleikkauksen jälkeen, hänen huonetoverinsa pälpätti yhtämittaa. Ja kun mummi hermostui ja käski häntä olemaan hiljaa, iski lääkäri mummiin sellaisen piikin, joka pisti hänet loppuelämäksi hiljaiseksi. Maallikkona ei voi ymmärtää, miksei hiljaisuuspiikkiä annettu hänelle, joka sitä olisi enemmän tarvinnut. Pälpättäjä sai jatkaa juttujaan. Seuraavat kahdeksan vuotta mummi vain makasi ja odotti. Hiljaisuuspiikki oli hoitovirhe. Mutta mummin sydäntä se ei hiljentänyt.

Mummi nukkui eilen pois.

Niin vaikka mummista on puhuttu imperfektissä jo monta vuotta. En ymmärrä, miksei hän päässyt lepäämään taivaallisiin onkamoihin jo monta monta vuotta sitten. Mutta minä ymmärränkin maailmankaikkeudesta kovin vähän. Tänään olen onnellinen mummin puolesta. Hän on vihdoin päässyt perille rakkaidensa luokse. Perille Rakkauden luokse.

Tänään muistelen hymyillen mummin aitoutta ja tapaa olla aikuinen. Arvostan niitä, jotka uskaltavat hämmentää muodollisuuden pakkaa ja näyttää tunteitaan. Ja niitä jotka puhuvat muittamutkitta Suuresta Kirjasta. Jotakin sellaista toivoisin voivani itsekin olla. Mummi oli ehkä kuitenkin avoimempi kuin minä osasin olla hänelle. Monen muunkin nykylapsen lapsen tavoin, ajattelin, että mummia on parempi suojella– omalta monimutkaiselta ja nykyaikaiselta maailmalta. Viimeisinä vuosina suojelin itseäni myös mummilta. Mummi ei ollut enää se mummi, jonka olin tuntenut. Oli helpompi olla menemättä ja katsomatta, kohtaamatta. Vierauden muuri oli liian paksu murrettavaksi. Olisiko mummi tehnyt samoin minulle? Enpä usko. Tänään tunnen syyllisyyttä, niin kuin ihmiset kai useimmiten juuri nyt. Kuolema saa sen aikaiseksi; tein liian vähän, kävin katsomassa liian vähän, välitin liian vähän, olen huono ihminen. Syyllisyyttä ei saa puhuttua pois pitkillä matkoilla ja vähillä lomilla.

Itsesyytöksien keskellä muistot ja kiitollisuus nousevat myös pintaan. Olen iloinen, että saan olla jostakin kotoisin. Enkä mistä tahansa. Mummin juuret ovat mielenkiintoiset ja vahvat. Rakkaus on tallella – ja se on väkevämpi kuolemaa.