Olipa kerran nainen, joka ei voinut pitää synnyttämäänsä lasta. Olipa kerran samaan aikaan nainen ja mies, jotka eivät saaneet biologista lasta ja olipa kerran pieni vastasyntynyt poika, joka etsi kotia.
Olipa sitten onneksi sosiaalityöntekijä, joka johdatti nämä kohtalot yhteen. Hän antoi pienen pojan pariskunnalle ja ohjasi heidät saman tien vertaisryhmään, jossa oli muitakin samalla tavoin perheeksi tupsahtaneita. Kaikki koolle kutsutut olivat odottaneet adoptiolasta ulkomailta, mutta kaikille olikin sitten adoptioneuvonnan loppuvaiheessa tarjottu yllätysvauvaa Suomesta. Ryhmän nimeksi annettiin A-ryhmä. Myöhemmin ryhmä on kasvanut thaimaalaisilla ja etelä-afrikkalaisella pikkusisaruksilla.
Viiden vuoden jälkeen on hyvin vaikea kuvitella elämää ilman ”taivaasta tipahtanutta” poikaa ja ilman A-ryhmää. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään, omien salaisuuksiensa ja kysymystensä kanssa, se on niin arvokasta, ettei sen arvoa oikein osaa edes sanoa.
Täällä me olemme jokavuotisella ”kevätristeilyllä”. Tällä kertaa risteilemme Ikaalisissa ja käymme läpi kuulumisiamme. Adoptioperhe on samanlainen perhe kuin keskimäärin perheet yleensäkin. Niissä mietitään, mitä tänään syötäisiin, tapellaan, sovitaan ja kasvetaan yhteen perheeksi erinäisten mutkien ja suorien kautta. Ja koska esikoisen tehtävä on tehdä aikuisista vanhempia, nämä yllätysvauvat todella järjestävät meille hämmentäviä yllätyksiä pitkin matkaa – niin kuin missä tahansa perheissä. Ja kuitenkin jokaisen meidän perhe-elämän keskellä on jokin lisä, jokin salaisuus.
Täällä risteilylläkin me vanhemmat pohdimme sitä, mikä omasta hämmennyksestämme johtuu lapsen erilaisesta temperamentista tai kulttuuritaustasta ja mikä siitä, että jokaisella lapsellamme on varhaisissa kiintymyssuhteissaan katkos. Kuinka ison jäljen ja millaisen se on jättänyt? Me emme tiedä. Mutta sen tiedämme, että jokainen näistä lapsista kantaa salaisuutta mukanaan. Juuret jäävät osittain aina hämärän peittoon. Jokainen heistä tulee kohtaamaan omat salaiset juurensa tavalla tai toisella. Ennemmin tai myöhemmin heidän on tunnetasolla kohdattava tosia-asia, että heidän biologinen äitinsä antoi heidät pois. Heidät on hylätty. Se on meidän perheille samalla sekä hyvin surullinen että hyvin iloinen asia. Mutta lapsen surulle on annettavaa tarvittaessa myös tilaa. Vuosien varrella olemme pohtineet, miten olemme lapsiemme tukena silloin, kun kaikkiin juurikysymyksiin ei koskaan tule vastauksia? Miten auttaa lasta elämään salaisuutensa ja pettymystensä kanssa? Salaisuuksien verkkoa on ainakin yritettävä purkaa ja aikuisina meidän olisi osattava kantaa lapsiemme varhaisiin vaiheisiin liittyvä tarina voivottelematta sitä liikaa. Valheessa eläminen tai voivottelu ei ole kenenkään etu, siksi näille lapsille on jokaiselle kerrottu mahdollisimman ehjä tarina heidän syntymästään ja perheeseen tulosta – niin ehjä ja tosi kuin jokaisen tarinasta voi vaan kertoa.
Pikku-Wiille on kerrottu, että hän on kasvanut masuäidin vatsassa, sitten hän on ollut sijaisäidin luona ihan pikkiriikkisenä vauvana ja sieltä äiti ja isi hakivat hänet autolla kotiin. Kun häneltä kysyy, miltä hänestä tuntuu, että hän on tullut näin meidän perheeseen, hän vastaa ”kivalta” ja haluaa, että koko perhe tekee yhteishalin. Jokin tässä alkutarinassa herättää halimisrefleksin, enkä ihmettele. Hän ei ole vielä alkanut kysymään taustastaan sen enempää, mutta hänelle perheen muodostus näin on aivan luonnollinen asia. Hänen ei tarvitse lukea sosiologian oppikirjoista erilaisten perheiden syntyhistoriasta, hän elää sitä, on aina elänyt. Sitä paitsi hän on tullut maailmaan samoin kuin nämä muutkin A-ryhmäläiset. Ei hän niin kummallinen ole. Tosin hän oli kertonut Nytriitille, että CC Kello on tullut Nytriitin masusta, mutta hän Pikku-Wii on tullut suoraan taivaasta :)
Jotkut säälivät meitä, ainakin siitä, ettemme ole saaneet kokea syntymän ihmettä . Mutta jotkut myös kadehtivat. Jaettua vanhemmuutta ei kuulemma esiinny niin luontevasti muissa kuin adoptioperheissä, totesi tuohtuneena eräs uupunut ystäväni. Se voi olla, tai ainakin jaettuun vanhemmuuteen on helpompi kasvaa, kun imetys ei ole ollut mahdollista. Surumielisyys ja kateus ovat luonnollisia tunteita, joita molempia olen minä myös joskus kohdannut tarkkaillessani ns. normiperheiden elämää . Toisen elämässä on joskus jotakin, jonka luulisi tuovan itselle palapelin puuttuvan palan. Oletus puuttuvasta palasta on tietysti harhaa. Erilaisten harhojemme kanssa me täällä vaeltelemme, eihän elämän palapelin kuulukaan olla valmis vielä pitkään aikaan. Joka väittää saaneensa elämänsä täysin valmiiksi, on luultavasti kuollut. Henkisesti tai fyysisesti.
Risteilyn jälkeen tunnen itseni taas aavistuksen kokonaisemmaksi. Palapelini palat ovat jälleen vaihtaneet kohtaamisten myötä jotenkin paikkaa. Tiedän, että adoptiovanhempana olen vastuussa siitä, ettei lapseni saisi lisää traumoja – ja kuitenkin tulen kolhuja hänelle antamaan. Se on tehtäväni äitinä. Lasta ei voi elämältä säästää. Omien pettymysteni ja itseni sietoon tarvitsenkin tätä ryhmää jatkossakin, sen tiedän. Ryhmässä on voimaa. Ilman A-ryhmää meidän perheen elämästä puuttuisivat juuri nämä thaimaalaiset, etelä-afrikkalaiset, pohjalaiset ja helsinkiläiset värit. Sitten olisi ehkä joitain muita värejä, mutta nyt tuntuu, että olisipa se vaan kovin harmaata.
torstai 27. toukokuuta 2010
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Äitienpäivä
Vuosia tämä päivä oli vuoden ikävin päivä, ei ollut äitiä, ei anoppia, eikä varsinkaan lasta, miksi siis edes viettää koko äitienpäivää. Tänään on toisin.
Tänään olen äiti sinun haudallasi poikani kanssa syömässä eväitä. Toimme sinulle valkovuokkoja, vähän keksejä ja hapankorppuja. Yleensä kai haudalla ei pidetä eväsretkiä, mutta olen varma, että sinun haudallasi eväitä saa ja voi syödä. Esittelen sinulle uunituoretta äitienpäivälahjaani: Hello Kitty -rannekelloa. Eikö olekin hieno? Sinä et varmaankaan saanut koskaan tällaista lahjaa ainakaan meiltä lapsilta. Kenellekään meistä ei olisi tullut mieleen ostaa sinulle tällaista.
Kerron Pikku-Wiille, että on harmi, ettette te saaneet oppia tuntemaan toisianne. Olen varma, että teillä kahdella olisi synkannut. Mutta kaikkea ei voi elämässä saada, pitää olla iloinen, jos on saanut edes hetken pitää jotakuta lähellään. Siksi jokainen hetki on tärkeä, tämäkin eväsretki haudalla on juuri sitä. Vaikka ei se kenenkään lähellä eläminenkään aina niin helppoa ole, sinulla ja minullakin taisi mennä paremmin sitten, kun minä en enää asunut kotona. Mutta tänään en kerro lapselleni meidän erinäisistä vaiheista, kerron hänelle, että sinä olit hyvä leipomaan. Ja jos meillä olisi mukanamme sinun tekemäsi eväät, niin me söisimme itse tehtyjä pullia ja sämpylöitä. En ymmärrä miten jaksoit joka viikko niitä tehdä. Joka viikko oli erikseen pullapäivä, erikseen sämpyläpäivä ja erikseen vielä lauantain pizzapäivä.
Ja kun olen päässyt muisteluiden vauhtiin, kerron kuinka sinä pidit kukista ja osasit niitä hoitaa - paljon enemmän kuin minä . Siinä te kaksi mummu ja lapsenlapsi olisitte ainakin yhteisen kiinnostuksen äärellä. Voisitte haistella kukkia, hoitaa niitä ja puhua niistä. Se olisi varmasti teistä mukavaa puuhaa.
Monta kertaa olen kaivannut sinua, varsinkin siitä saakka, kun minusta tuli äiti. Haluaisin tietää, mitä me teimme yhdessä ja millainen minä olin kulloinkin oman lapseni ikäisenä. Isä ei oikein tunnu muistavan, mutta sinä muistaisit, siitä olen varma. Minä ihmettelen usein lastani, välillä ylpeänä, välillä vähemmän ylpeänä. Lasten tehtävä on kasvattaa meitä äitejä, eikö niin? Tällä viikolla viimeksi en oikein tiennyt mitä sanoa, kun Pikku-Wii esitteli minulle kerhokaveriaan:” Tässä on äiti nyt se Atte, joka aina kiusaa meitä ja varsinkin Herra Merirosvoa”. Minä en olisi koskaan lapsena tai aikuisena esitellyt sinulle ketään tuon tapaisesti. Enhän? Minä olin lapsena varsinkin ihan yliarka ja siksi ajattelen, että Wii on kyllä rohkea poika. Olitkohan sinä joskus minusta ja meistä lapsistasi ylpeä? Siihen aikaan ei ainakaan lapsille ollut tapana tyytyväisyyksistään kertoa. Mutta muistan kuinka hyvältä minusta tuntui kun kerran jo aikuisena sain hyvän kesätyöpaikan ja sinä sanoit, etteivät ne parempaa työntekijää olisi voineet saadakaan. Niinpä, olenkin aina satsannut työhön. Siinäkin olen aika erilainen äiti kuin sinä.
Sinä sanoisit minulle nyt, että teen liian pitkiä työpäiviä ja muutenkin minulla on liikaa kaikkea mielessä. Siinä sinä olet varmaankin oikeassa. Varmaan enemmän pitäisi osata olla. Minulla on aika monia muitakin rooleja ja tehtäviä kuin olla äiti. Ja siksipä siksi ihmettelen sitä, miten jaksoit olla 16 vuotta kotona vain meitä lapsia ja hoitolapsia varten. Minusta ei olisi siihen. Tarvitsen aikuiskontakteja ja kun minulla on muutakin elämää, jaksan paremmin olla myös äiti pojalleni. Mutta sinä halusit keskittyä todella äitinä olemiseen. Olen tarkistanut tämän isältäni – ja kotiäitiys oli sinun oma valintasi. Nostan sille hattua.
Tässä haudalla en voi olla miettimättä, että en tiedä sinusta esimerkiksi sitä, miksi sinä valitsit niin: itsesi vuoksi vai meidän. Luulen, että meidän. Olit aika uhrautuvaista sorttia. Välillä liiaksikin. Mutta en tiedä lopullista syytä valinnallesi, tälle tai monille muillekaan. Toista ihmistä ei voi täysin tuntea, vaikka olisi asunut hänen kanssaan ja olisi hänestä kotoisin. Samoin on lapsenkin kanssa. On harhaa kuvitella tuntevansa hänet täysin, tai tietävänsä aina mikä on hänelle parasta.
Mutta siinä me äiti olemme samanlaisia, että me haluamme ottaa lapsistamme selvää. Tänään arvostan sitä, että sinä tulit hakemaan minua teininä kaupungilta kotiin, kun minua ei alkanut kuulumaan ja odotit ja valvoit aina siihen saakka, että olin kotona. Vaikka silloin olit mielestäni tietenkin kaikista kaikista kalkkiksin ja idiootein äiti koko maailmankaikkeudessa, nyt ajattelen, että se oli välittämistä. Nyt ymmärrän sinua. Minäkin tekisin juuri niin, valvoisin ja odottaisin lasta kotiin- ja tarkistaisin kunnon. Niin, koska on se ainainen huoli toisesta. Se ei kai lopu koskaan? Toivottavasti sinä olet nyt kuitenkin jo lakannut huolehtimasta minusta.
Vaikka en sinua kaikissa asioissasi ymmärrä, niin kuin et sinäkään minua, olen varma, että sinä yritit äitinä parhaasi– ja vähän ylikin. Sen täytyy riittää. Sen suurempaa jälkeä ei kai kukaan voi toiseen jättää, kuin äiti lapseensa. Meillä äideillä on hurjasti valtaa. Sinun jäljestäsi iso kiitos. Taivaassa toivottavasti tavataan! Siellä voitte sitten Pikku-Wiin kanssa hoidella yhdessä taivaallisia kukkasia ja tutustua toisiinne.
Nähdään,
tyttäresi Retriitti
Tänään olen äiti sinun haudallasi poikani kanssa syömässä eväitä. Toimme sinulle valkovuokkoja, vähän keksejä ja hapankorppuja. Yleensä kai haudalla ei pidetä eväsretkiä, mutta olen varma, että sinun haudallasi eväitä saa ja voi syödä. Esittelen sinulle uunituoretta äitienpäivälahjaani: Hello Kitty -rannekelloa. Eikö olekin hieno? Sinä et varmaankaan saanut koskaan tällaista lahjaa ainakaan meiltä lapsilta. Kenellekään meistä ei olisi tullut mieleen ostaa sinulle tällaista.
Kerron Pikku-Wiille, että on harmi, ettette te saaneet oppia tuntemaan toisianne. Olen varma, että teillä kahdella olisi synkannut. Mutta kaikkea ei voi elämässä saada, pitää olla iloinen, jos on saanut edes hetken pitää jotakuta lähellään. Siksi jokainen hetki on tärkeä, tämäkin eväsretki haudalla on juuri sitä. Vaikka ei se kenenkään lähellä eläminenkään aina niin helppoa ole, sinulla ja minullakin taisi mennä paremmin sitten, kun minä en enää asunut kotona. Mutta tänään en kerro lapselleni meidän erinäisistä vaiheista, kerron hänelle, että sinä olit hyvä leipomaan. Ja jos meillä olisi mukanamme sinun tekemäsi eväät, niin me söisimme itse tehtyjä pullia ja sämpylöitä. En ymmärrä miten jaksoit joka viikko niitä tehdä. Joka viikko oli erikseen pullapäivä, erikseen sämpyläpäivä ja erikseen vielä lauantain pizzapäivä.
Ja kun olen päässyt muisteluiden vauhtiin, kerron kuinka sinä pidit kukista ja osasit niitä hoitaa - paljon enemmän kuin minä . Siinä te kaksi mummu ja lapsenlapsi olisitte ainakin yhteisen kiinnostuksen äärellä. Voisitte haistella kukkia, hoitaa niitä ja puhua niistä. Se olisi varmasti teistä mukavaa puuhaa.
Monta kertaa olen kaivannut sinua, varsinkin siitä saakka, kun minusta tuli äiti. Haluaisin tietää, mitä me teimme yhdessä ja millainen minä olin kulloinkin oman lapseni ikäisenä. Isä ei oikein tunnu muistavan, mutta sinä muistaisit, siitä olen varma. Minä ihmettelen usein lastani, välillä ylpeänä, välillä vähemmän ylpeänä. Lasten tehtävä on kasvattaa meitä äitejä, eikö niin? Tällä viikolla viimeksi en oikein tiennyt mitä sanoa, kun Pikku-Wii esitteli minulle kerhokaveriaan:” Tässä on äiti nyt se Atte, joka aina kiusaa meitä ja varsinkin Herra Merirosvoa”. Minä en olisi koskaan lapsena tai aikuisena esitellyt sinulle ketään tuon tapaisesti. Enhän? Minä olin lapsena varsinkin ihan yliarka ja siksi ajattelen, että Wii on kyllä rohkea poika. Olitkohan sinä joskus minusta ja meistä lapsistasi ylpeä? Siihen aikaan ei ainakaan lapsille ollut tapana tyytyväisyyksistään kertoa. Mutta muistan kuinka hyvältä minusta tuntui kun kerran jo aikuisena sain hyvän kesätyöpaikan ja sinä sanoit, etteivät ne parempaa työntekijää olisi voineet saadakaan. Niinpä, olenkin aina satsannut työhön. Siinäkin olen aika erilainen äiti kuin sinä.
Sinä sanoisit minulle nyt, että teen liian pitkiä työpäiviä ja muutenkin minulla on liikaa kaikkea mielessä. Siinä sinä olet varmaankin oikeassa. Varmaan enemmän pitäisi osata olla. Minulla on aika monia muitakin rooleja ja tehtäviä kuin olla äiti. Ja siksipä siksi ihmettelen sitä, miten jaksoit olla 16 vuotta kotona vain meitä lapsia ja hoitolapsia varten. Minusta ei olisi siihen. Tarvitsen aikuiskontakteja ja kun minulla on muutakin elämää, jaksan paremmin olla myös äiti pojalleni. Mutta sinä halusit keskittyä todella äitinä olemiseen. Olen tarkistanut tämän isältäni – ja kotiäitiys oli sinun oma valintasi. Nostan sille hattua.
Tässä haudalla en voi olla miettimättä, että en tiedä sinusta esimerkiksi sitä, miksi sinä valitsit niin: itsesi vuoksi vai meidän. Luulen, että meidän. Olit aika uhrautuvaista sorttia. Välillä liiaksikin. Mutta en tiedä lopullista syytä valinnallesi, tälle tai monille muillekaan. Toista ihmistä ei voi täysin tuntea, vaikka olisi asunut hänen kanssaan ja olisi hänestä kotoisin. Samoin on lapsenkin kanssa. On harhaa kuvitella tuntevansa hänet täysin, tai tietävänsä aina mikä on hänelle parasta.
Mutta siinä me äiti olemme samanlaisia, että me haluamme ottaa lapsistamme selvää. Tänään arvostan sitä, että sinä tulit hakemaan minua teininä kaupungilta kotiin, kun minua ei alkanut kuulumaan ja odotit ja valvoit aina siihen saakka, että olin kotona. Vaikka silloin olit mielestäni tietenkin kaikista kaikista kalkkiksin ja idiootein äiti koko maailmankaikkeudessa, nyt ajattelen, että se oli välittämistä. Nyt ymmärrän sinua. Minäkin tekisin juuri niin, valvoisin ja odottaisin lasta kotiin- ja tarkistaisin kunnon. Niin, koska on se ainainen huoli toisesta. Se ei kai lopu koskaan? Toivottavasti sinä olet nyt kuitenkin jo lakannut huolehtimasta minusta.
Vaikka en sinua kaikissa asioissasi ymmärrä, niin kuin et sinäkään minua, olen varma, että sinä yritit äitinä parhaasi– ja vähän ylikin. Sen täytyy riittää. Sen suurempaa jälkeä ei kai kukaan voi toiseen jättää, kuin äiti lapseensa. Meillä äideillä on hurjasti valtaa. Sinun jäljestäsi iso kiitos. Taivaassa toivottavasti tavataan! Siellä voitte sitten Pikku-Wiin kanssa hoidella yhdessä taivaallisia kukkasia ja tutustua toisiinne.
Nähdään,
tyttäresi Retriitti
torstai 22. huhtikuuta 2010
Perustukset
Olen viime vuosina lähinnä rakentanut parisuhteen palikat -palikkataloja ja katson siksi talonrakennustakin palikkasilmälasien läpi. Ennen kuin perustuksia on edes päästy rakentamaan, koko tontti on myllätty ylösalaisin. Vanha sauna on purettu ja omenapuut tuhottu. Maan alta löytyi suuria kiviä – ja ne heitettiin tietenkin pois. Sitten on tasoitettu maapohja soralla ja asennettu anturat ja muotit ja niiden päälle on valettu betonia. Vasta nyt alkaa perustusharkkojen asentaminen – parisuhteen palikat kielellä sitoutumisen kivijalka.
Sitoutumisen maapohjat ovat erilaisia. Meidän tontilta löytyy enemmän kiviä, kuin naapurin puolelta. Toisia perustuksia pitää paaluttaa, mutta kaikki tarvitsevat vähintäänkin anturat. Kun ihminen sitoutuu, vähintäänkin tältä näyttää siis sisäinen ja ulkoinenkin myllerrys: Kaikki menee uusiksi. Myös hyvää tulee tuhottua uuden tullessa tilalle. Talomme perustukset nousevat silmissä. Näin salamasitoutuvat eräät, jotka tietävät että ”tässä on se oikea”. Samat henkilöt saattavat tietää näin monta kertaa joko saman tai eri henkilön edessä. Joskus sitoutuminen on hitaampaa, joskus jopa mahdotonta. Kivijalan juuret ovat lapsuutemme kiintymyssuhteissa. Tasan eivät käy onnen lahjat. Jos olemme saaneet osaksemme varhaislapsuuden turvallista kiintymystä ja ennustettavuutta vaipanvaihdossa ja ruokahuollossa, on mahdollista nuorena ja aikuisena luottaa ja kiintyä toiseen niinkin paljon, että haluaa rakentaa tämän jonkun kanssa yhteistä henkistä kotia.
Harva rakentaa nykyään talotalonsa alusta loppuun omin pikkukätösin, on viisasta ja yleisesti hyväksyttyä hyödyntää ammattimiesten asiantuntevuutta kaikissa eri vaiheissa. Mutta kuka paaluttaisi meidät valmiiksi parisuhdetta varten? Mielessäni hykertelen ajatukselle, että parisuhteen kussakin vaiheessa elämässämme häärisi erilaisia suunnit-telijoita, lupa-asiakirjojen antajia ja konsultteja. Ajatus hymyilyttää, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Talonrakennuksessa nämä eri tahot ovat ”luonnollisia”. Ainakin se esitetään niin. Yksistään rakennuslupa tuli maksamaan 1500 €. Ajatelkaa jos sitoutumislupa olisi saman hintainen? Suomeksi se olisi kai avioliiton esteiden tutkintapaperi, eli asiakirja,jossa ilmenee,että virallinen sitoutuminen on juridisesti ja lääketieteellisesti mahdollista. Holhouksena alaisia ja jo naimisissa olevia ei Suomessa vihitä. Jos yksi paperi maksaisi näin paljon, menisikö kukaan enää virallisesti naimisiin? Edelleenkin sitoutusmiskammojen ja erojen huippulukemien aikana, yhä vaan on vallalla käsitys, että henkisen parisuhdekodin rakentaminen on luontainen kyky, johon ei ammattimiesten tukea tarvita. Poikkeus ovat tietysti katoliset, joille avioliitto on sakramentti, siis pyhempi toimitus kuin vaikka luterilaisille. Heitä ei noin vain avioliiton satamaan päästetä. Eri katolisilla mailla on eri käytäntöjä, mutta mieleen on jäänyt Irlannin malli, jossa sakramenttia ei saa, ellei osallistu konsultin marriagebriefingiin. Se maksaa 265 €/pari, vaatii parisuhteensa menneisyyden ja tulevaisuuden kotitehtäväanalyysit ja kestää konsultin luona noin kolme tuntia. Ja koska avioero on teoriassa mahdoton (mutta käytännössä mahdollinen), marriagebriefing pitää Irlannissa tapana pintansa.
Parisuhteen palikkatiimissä kivijalka on määritelty tahtomiseksi ja mielihaluista riippumattomaksi valinnaksi pysyä yhdessä. Hieno määritelmä, joka on tämän päivän ihmiselle vaikeampaa kuin edellispäivän sisarille ja veljille. Minä en taida tuntea yhtäkään ystävää, jolle parisuhteeseen sitoutuminen olisi ollut kaikissa vaiheissa helppoa. Mutta subjektiivinen otos ystävistäni ei tietenkään kerro koko totuutta sitoutumisesta. Kokemukset parisuhdekursseilta ja parineuvonnasta puhuvat samaa kieltä: tärkeämpää kuin pakkositoutuminen on olla uskollinen omille tunteilleen.Yleisen käsityksen mukaan sitoutumista tuleekin kyseenalaistaa aika-ajoin, kehittyäkseen ns. seuraavalle tasolle. Jatkuvan kyseenalaistamisen tärkeyden haluan minä ainakin kuitenkin kyseenalaistaa.
Mutten millään myöskään koe samaistuvani siihen erääseen vanhempaan mieshenkilöön, jonka tapasin taannoin erässä parisuhdekoulutuksessa. Hän kertoi, että hän on ilman muuta aina sitoutunut vaimoonsa, koska on kerran sanonut ”tahdon”. Kaikki muut parisuhdeasiat olivat hänelle vaikeita. Näillä muilla hän tarkoitti puhumista, tunteiden tunnistamista ja ilmaisua, ristiriitojen esille ottoa ja selvittelyä. Tunsin olevani aivan vastakkainen hänen kanssaan: Mitäs vaikeaa nyt puhumisessa on, varsinkaan ristiriitojen esille otossa? Mutta mistä voi tietää, että jaksaa tuijottaa samaa naamaa koko elämän ajan, kun ei oikein itseäänkään aina jaksaisi? Eri sukupolvilla on erilaiset haasteet parisuhderintamalla. Ja vaikka keskivertosuomalainen elää nykyisin kuulemma kolmessa pitkässä liitossa, suurin osa kaipaa yhä pysyvyyttä, sitä, että tämänkertainen sydämen valittu saisi olla se lopullinen vanhuuden kumppani.
Sitoutuminen on haastavuudesta huolimatta yhä edelleen in - myös minulle. Vaikka talon kivijalan konkreettinen rakentaminen on varmasti helpompaa kuin henkisen kivijalan muuraaminen. Tänään rakennetutut talomme kivijalan osat kestävät todennäköisesti kauemmin kuin me. Siltikin on hienoa olla mukana rakennuttamassa jotakin, joka katsoo maailmaa vielä meidän jälkeenkin. Talo ja eritoten sen perustukset luovat pysyvyyttä ja juurruttavat minut ja meidät juuri tähän maaplänttiin ja toisiimme. Perustuksia katsoessani muistan erään ystäväni turhautuneet pohdinnat siitä, miksi parisuhteet aloitetaan liian keskeneräisinä. Hänen mukaansa parisuhteet pysyivät vankemmalla pohjalla silloin jos kumpikin sitoutumista harkitseva tuntisi perusteellisesti itsensä, olisi kääntänyt pitkässä terapiassa jo kaikki oman maaperän kivet ja heittänyt häiritsevät pois. Yhdessä totesimme sen olevan mahdollista yksilöstä riippuen vasta kovin vanhana – ainakin hedelmällisen iän jälkeen. Parisuhteisiin syöksyminen on kai kuitenkin pakko aloittaa keskeneräisenä kivistään kaikkea tietämättömänä. Haluan uskoa, että kivet on mahdollista löytää ja kääntää ja tasoittaa yhdessä - ja heittää niitä yhdessä myös pois. Siksipä siksi maaperän kivenkääntäjiä, tasoittajia ja paaluttajia peräänkuulutan yhtä luonnollisina parisuhteen kehittymisprosessiin kuuluvina hahmoina, kuin heitä satelee konkreettisen talotalon rakennusprosessissa.
Lopulta en minä ainakaan kadu yhtäkään sitoutumistani tai sitoutumisen yritystä, mutta elämätöntä elämää kylläkin. Surulliseksi tulen erityisesti niiden puolesta, jotka eivät koskaan ole syystä tai toisesta päässeet mielitietyn aiheuttamaan maapohjansa myllerrysvaiheeseen. Elämän mieli on tässä tontilla näkyvässä myllerryksessä, sen aiheuttamassa samanaikaisessa kutkuttavassa kaaoksessa ja selkeydessä.
Sitoutumisen maapohjat ovat erilaisia. Meidän tontilta löytyy enemmän kiviä, kuin naapurin puolelta. Toisia perustuksia pitää paaluttaa, mutta kaikki tarvitsevat vähintäänkin anturat. Kun ihminen sitoutuu, vähintäänkin tältä näyttää siis sisäinen ja ulkoinenkin myllerrys: Kaikki menee uusiksi. Myös hyvää tulee tuhottua uuden tullessa tilalle. Talomme perustukset nousevat silmissä. Näin salamasitoutuvat eräät, jotka tietävät että ”tässä on se oikea”. Samat henkilöt saattavat tietää näin monta kertaa joko saman tai eri henkilön edessä. Joskus sitoutuminen on hitaampaa, joskus jopa mahdotonta. Kivijalan juuret ovat lapsuutemme kiintymyssuhteissa. Tasan eivät käy onnen lahjat. Jos olemme saaneet osaksemme varhaislapsuuden turvallista kiintymystä ja ennustettavuutta vaipanvaihdossa ja ruokahuollossa, on mahdollista nuorena ja aikuisena luottaa ja kiintyä toiseen niinkin paljon, että haluaa rakentaa tämän jonkun kanssa yhteistä henkistä kotia.
Harva rakentaa nykyään talotalonsa alusta loppuun omin pikkukätösin, on viisasta ja yleisesti hyväksyttyä hyödyntää ammattimiesten asiantuntevuutta kaikissa eri vaiheissa. Mutta kuka paaluttaisi meidät valmiiksi parisuhdetta varten? Mielessäni hykertelen ajatukselle, että parisuhteen kussakin vaiheessa elämässämme häärisi erilaisia suunnit-telijoita, lupa-asiakirjojen antajia ja konsultteja. Ajatus hymyilyttää, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Talonrakennuksessa nämä eri tahot ovat ”luonnollisia”. Ainakin se esitetään niin. Yksistään rakennuslupa tuli maksamaan 1500 €. Ajatelkaa jos sitoutumislupa olisi saman hintainen? Suomeksi se olisi kai avioliiton esteiden tutkintapaperi, eli asiakirja,jossa ilmenee,että virallinen sitoutuminen on juridisesti ja lääketieteellisesti mahdollista. Holhouksena alaisia ja jo naimisissa olevia ei Suomessa vihitä. Jos yksi paperi maksaisi näin paljon, menisikö kukaan enää virallisesti naimisiin? Edelleenkin sitoutusmiskammojen ja erojen huippulukemien aikana, yhä vaan on vallalla käsitys, että henkisen parisuhdekodin rakentaminen on luontainen kyky, johon ei ammattimiesten tukea tarvita. Poikkeus ovat tietysti katoliset, joille avioliitto on sakramentti, siis pyhempi toimitus kuin vaikka luterilaisille. Heitä ei noin vain avioliiton satamaan päästetä. Eri katolisilla mailla on eri käytäntöjä, mutta mieleen on jäänyt Irlannin malli, jossa sakramenttia ei saa, ellei osallistu konsultin marriagebriefingiin. Se maksaa 265 €/pari, vaatii parisuhteensa menneisyyden ja tulevaisuuden kotitehtäväanalyysit ja kestää konsultin luona noin kolme tuntia. Ja koska avioero on teoriassa mahdoton (mutta käytännössä mahdollinen), marriagebriefing pitää Irlannissa tapana pintansa.
Parisuhteen palikkatiimissä kivijalka on määritelty tahtomiseksi ja mielihaluista riippumattomaksi valinnaksi pysyä yhdessä. Hieno määritelmä, joka on tämän päivän ihmiselle vaikeampaa kuin edellispäivän sisarille ja veljille. Minä en taida tuntea yhtäkään ystävää, jolle parisuhteeseen sitoutuminen olisi ollut kaikissa vaiheissa helppoa. Mutta subjektiivinen otos ystävistäni ei tietenkään kerro koko totuutta sitoutumisesta. Kokemukset parisuhdekursseilta ja parineuvonnasta puhuvat samaa kieltä: tärkeämpää kuin pakkositoutuminen on olla uskollinen omille tunteilleen.Yleisen käsityksen mukaan sitoutumista tuleekin kyseenalaistaa aika-ajoin, kehittyäkseen ns. seuraavalle tasolle. Jatkuvan kyseenalaistamisen tärkeyden haluan minä ainakin kuitenkin kyseenalaistaa.
Mutten millään myöskään koe samaistuvani siihen erääseen vanhempaan mieshenkilöön, jonka tapasin taannoin erässä parisuhdekoulutuksessa. Hän kertoi, että hän on ilman muuta aina sitoutunut vaimoonsa, koska on kerran sanonut ”tahdon”. Kaikki muut parisuhdeasiat olivat hänelle vaikeita. Näillä muilla hän tarkoitti puhumista, tunteiden tunnistamista ja ilmaisua, ristiriitojen esille ottoa ja selvittelyä. Tunsin olevani aivan vastakkainen hänen kanssaan: Mitäs vaikeaa nyt puhumisessa on, varsinkaan ristiriitojen esille otossa? Mutta mistä voi tietää, että jaksaa tuijottaa samaa naamaa koko elämän ajan, kun ei oikein itseäänkään aina jaksaisi? Eri sukupolvilla on erilaiset haasteet parisuhderintamalla. Ja vaikka keskivertosuomalainen elää nykyisin kuulemma kolmessa pitkässä liitossa, suurin osa kaipaa yhä pysyvyyttä, sitä, että tämänkertainen sydämen valittu saisi olla se lopullinen vanhuuden kumppani.
Sitoutuminen on haastavuudesta huolimatta yhä edelleen in - myös minulle. Vaikka talon kivijalan konkreettinen rakentaminen on varmasti helpompaa kuin henkisen kivijalan muuraaminen. Tänään rakennetutut talomme kivijalan osat kestävät todennäköisesti kauemmin kuin me. Siltikin on hienoa olla mukana rakennuttamassa jotakin, joka katsoo maailmaa vielä meidän jälkeenkin. Talo ja eritoten sen perustukset luovat pysyvyyttä ja juurruttavat minut ja meidät juuri tähän maaplänttiin ja toisiimme. Perustuksia katsoessani muistan erään ystäväni turhautuneet pohdinnat siitä, miksi parisuhteet aloitetaan liian keskeneräisinä. Hänen mukaansa parisuhteet pysyivät vankemmalla pohjalla silloin jos kumpikin sitoutumista harkitseva tuntisi perusteellisesti itsensä, olisi kääntänyt pitkässä terapiassa jo kaikki oman maaperän kivet ja heittänyt häiritsevät pois. Yhdessä totesimme sen olevan mahdollista yksilöstä riippuen vasta kovin vanhana – ainakin hedelmällisen iän jälkeen. Parisuhteisiin syöksyminen on kai kuitenkin pakko aloittaa keskeneräisenä kivistään kaikkea tietämättömänä. Haluan uskoa, että kivet on mahdollista löytää ja kääntää ja tasoittaa yhdessä - ja heittää niitä yhdessä myös pois. Siksipä siksi maaperän kivenkääntäjiä, tasoittajia ja paaluttajia peräänkuulutan yhtä luonnollisina parisuhteen kehittymisprosessiin kuuluvina hahmoina, kuin heitä satelee konkreettisen talotalon rakennusprosessissa.
Lopulta en minä ainakaan kadu yhtäkään sitoutumistani tai sitoutumisen yritystä, mutta elämätöntä elämää kylläkin. Surulliseksi tulen erityisesti niiden puolesta, jotka eivät koskaan ole syystä tai toisesta päässeet mielitietyn aiheuttamaan maapohjansa myllerrysvaiheeseen. Elämän mieli on tässä tontilla näkyvässä myllerryksessä, sen aiheuttamassa samanaikaisessa kutkuttavassa kaaoksessa ja selkeydessä.
keskiviikko 14. huhtikuuta 2010
Onnellisuuden oikeudesta
Se iskee juuri tällaisina päivinä, tavallisen hyvinä ja aurinkoisina. Istun tontilla ihmettelemässä kaivuumiesten nopeaa työtä ja syön eväitä. Lapset kantavat risuja ja miehet keskustelevat siitä, mitä olisi hyvä tehdä itse valmiiksi ja mitä jättää ammattilaisten vastuulle. Ja sitten se tulee, ajatus, joka alkaa pyörimään isosti ja kovaa päässäni: Tämän täytyy olla jonkun toisen elämä. En ole ansainnut tätä. Minul-le riittäisi vähän vaatimattomampikin luukku tai sataisi nyt edes vaikka vettä. Asiat ovat nyt liian hyvin. Eikä tämä taloprojekti ole millään lailla ollut sitä, mitä olen elämässäni ensisijaisesti tavoitellut. On jotenkin syyllinen olo. Varmuu-den vuoksi olen siis aavistuksen alakuloinen. Huono omatunto ei ole alakuloisena niin syyttävä. Vaikka jossainhan ihmisen on asuttava. Miksi en soisi itselleni kivaa taloa ja kaunista maisemaa? Tai jos en itselleni, niin edes perheelleni. Miehen ja pojan takia uskon tähän projektiin ja yritän siksi olla luomatta uhkakuvia rahojen riittämättömyydestä tai avioerosta kesken talonrakennuksen. Mutta tällaisina liian hyvinä hetkinä uhkakuvat saavuttavat minut.
Samalla on kai ihan hyvä tiedostaa, ettei isoin ja kauneinkaan talo takaa onnea – pikemminkin päinvastoin. Luulen, että se on niin, että mitä tyhjempi sisin, sitä suurempi houkutus on yrittää täyttää tyhjyys materialla. Talo harvoin halaa takaisin ja mukaankaan sitä ei täältä saa. Liian auvoisia päiviä kartanon rouvana en myöskään näe mielessäni: saavutettu onni kun on harvoin sitä, mitä on sen on luullut olevan. Useimmiten onni tulee yllättäen. Sitä paitsi liian onnelliset ihmiset ovat jotenkin ärsyttäviä, tai ainakin sellaiset, jotka kehuskelevat onnellaan. Mutta sittenkin: kai sitä nyt on oikeus onnestakin haaveilla? Se miten itselleen puhuu, vaikuttaa niin paljon mielialaan ja alkaa tulla todeksi. Sopivasti onnelliset ovat kuitenkin ainakin minun mielestäni parasta seuraa niin töissä kun kotona.
Herra Merirosvon huuto palauttaa minut arkeen takaisin. - Ottakaa mukaan, Pikku Wii ja Neiti Kesäheinä ei ota mukaan. - Niin, no kun Herra Merirosvo lyö. Ja taas sama jokapäiväinen keskustelu: Kaikki pitää ottaa mukaan, varsinkin pienemmät. Pienempiä pitää ymmärtää. Tunnen sympatiaa Merirosvoa kohtaan. Kolmivuotiaan on ymmärrettä-västi vaikea hahmottaa, mikä ihme on tämä väliaikaiskoti ja miksi tuo toinen perhe ei koskaan lähde kylästä pois. Miksi ne on täällä meidän tontillakin risuja keräämäs-sä? Eikö niistä koskaan pääse eroon? Ja kun kaikki lelut ja huomio pitää jakaa, niin kyllä siinä oma paikka on ymmärrettävästi hakusessa. Minunkin on välillä vaikea löy-tää paikkaani tässä yhteisössä. Vaikka meteli väsyttää, en lyö tai huuda, mutta vetäydyn helposti katsomaan hulabaloota ikään kuin ulkopuolelta. Asiantuntijoiden mukaan uuteen perhekombinaatioon sopeutuminen kestää keskimäärin vuoden ja ihmiset sopeutuvat eri tahtiin ja reagoivat stressiin erilaisin puolustusmekanismein. Se, joka ei reagoi uuteen mitenkään ja noin vain sopeutuu, voi oikeasti voida kaikista huonoiten.
Kolmevuotiaan sopeutumisohjelmaksi kehitämme hänen oman paikkansa hahmottamista. Tässä on sinun sänkysi, nämä lelut ovat vain sinun. Näitä sinun ei tarvitse jakaa. Aikuisellekin oma paikka on tärkeää hahmottaa. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään on aikamoista luksusta. Kuinka paljon oma itse sitten voi olla? Toisten ainutlaatuisuudet kun on helpompi hyväksyä kuin toisten. Olen satavarma, ettei minulta ainakaan hyväksyttäisi vastaavaa huutoa ja itkua kuin Herra Merirosvol-ta. Tosin en ole uskaltanut kokeilla. Toisaalta itkupotkuraivarit vievät kamalasti energia. Rauhallisempi reagointi on vähemmän kuluttavaa. Mutta kumpi elämä on enem-män elämää?
Toisen elämää pitäisi päästä testaamaan. .On kovin mielenkiintoisa, mikä rooli kenellekin annetaan ja mikä otetaan. Mitä minä esimerkiksi voisin oppia heittäytymi-sestä kolmivuotiaalta Herra Merirosvolta? Miten voisin tukea enemmän väsynyttä miestä, joka on haalinut itselleen kovin paljon rakennusprojektista? Roolinvaihto-viikko olisi tervetullut teemaviikko meidän Villa Sukassa. Toisten saappaista kun ei oikein voi sanoa mitään ennen kuin niissä on kulkenut edes hetken.
Samalla on kai ihan hyvä tiedostaa, ettei isoin ja kauneinkaan talo takaa onnea – pikemminkin päinvastoin. Luulen, että se on niin, että mitä tyhjempi sisin, sitä suurempi houkutus on yrittää täyttää tyhjyys materialla. Talo harvoin halaa takaisin ja mukaankaan sitä ei täältä saa. Liian auvoisia päiviä kartanon rouvana en myöskään näe mielessäni: saavutettu onni kun on harvoin sitä, mitä on sen on luullut olevan. Useimmiten onni tulee yllättäen. Sitä paitsi liian onnelliset ihmiset ovat jotenkin ärsyttäviä, tai ainakin sellaiset, jotka kehuskelevat onnellaan. Mutta sittenkin: kai sitä nyt on oikeus onnestakin haaveilla? Se miten itselleen puhuu, vaikuttaa niin paljon mielialaan ja alkaa tulla todeksi. Sopivasti onnelliset ovat kuitenkin ainakin minun mielestäni parasta seuraa niin töissä kun kotona.
Herra Merirosvon huuto palauttaa minut arkeen takaisin. - Ottakaa mukaan, Pikku Wii ja Neiti Kesäheinä ei ota mukaan. - Niin, no kun Herra Merirosvo lyö. Ja taas sama jokapäiväinen keskustelu: Kaikki pitää ottaa mukaan, varsinkin pienemmät. Pienempiä pitää ymmärtää. Tunnen sympatiaa Merirosvoa kohtaan. Kolmivuotiaan on ymmärrettä-västi vaikea hahmottaa, mikä ihme on tämä väliaikaiskoti ja miksi tuo toinen perhe ei koskaan lähde kylästä pois. Miksi ne on täällä meidän tontillakin risuja keräämäs-sä? Eikö niistä koskaan pääse eroon? Ja kun kaikki lelut ja huomio pitää jakaa, niin kyllä siinä oma paikka on ymmärrettävästi hakusessa. Minunkin on välillä vaikea löy-tää paikkaani tässä yhteisössä. Vaikka meteli väsyttää, en lyö tai huuda, mutta vetäydyn helposti katsomaan hulabaloota ikään kuin ulkopuolelta. Asiantuntijoiden mukaan uuteen perhekombinaatioon sopeutuminen kestää keskimäärin vuoden ja ihmiset sopeutuvat eri tahtiin ja reagoivat stressiin erilaisin puolustusmekanismein. Se, joka ei reagoi uuteen mitenkään ja noin vain sopeutuu, voi oikeasti voida kaikista huonoiten.
Kolmevuotiaan sopeutumisohjelmaksi kehitämme hänen oman paikkansa hahmottamista. Tässä on sinun sänkysi, nämä lelut ovat vain sinun. Näitä sinun ei tarvitse jakaa. Aikuisellekin oma paikka on tärkeää hahmottaa. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään on aikamoista luksusta. Kuinka paljon oma itse sitten voi olla? Toisten ainutlaatuisuudet kun on helpompi hyväksyä kuin toisten. Olen satavarma, ettei minulta ainakaan hyväksyttäisi vastaavaa huutoa ja itkua kuin Herra Merirosvol-ta. Tosin en ole uskaltanut kokeilla. Toisaalta itkupotkuraivarit vievät kamalasti energia. Rauhallisempi reagointi on vähemmän kuluttavaa. Mutta kumpi elämä on enem-män elämää?
Toisen elämää pitäisi päästä testaamaan. .On kovin mielenkiintoisa, mikä rooli kenellekin annetaan ja mikä otetaan. Mitä minä esimerkiksi voisin oppia heittäytymi-sestä kolmivuotiaalta Herra Merirosvolta? Miten voisin tukea enemmän väsynyttä miestä, joka on haalinut itselleen kovin paljon rakennusprojektista? Roolinvaihto-viikko olisi tervetullut teemaviikko meidän Villa Sukassa. Toisten saappaista kun ei oikein voi sanoa mitään ennen kuin niissä on kulkenut edes hetken.
lauantai 3. huhtikuuta 2010
Muistokirjoitus
Hesaria lukiessa voi järkyttyä. Vieläpä pitkäperjantaina. Muistokirjoituksessa minua katsovat tutut nuorekkaat kasvot. Vielä joulukuussa istuin Anteron kanssa kirkkohallituksen ruokalassa ja puhuimme töistämme, lapsista, talonrakennuksesta ja hänen maratonharrastuksesta. Aivan, hän harrasti maratoneja. Muistokirjoitus ei kerro, mihin hän menehtyi, se puhuu vain lyhyestä sairaudesta. Tiesiköhän hän jo silloin viimeksi keskustellessamme olevansa – kuoleman sairas? Ja jos tiesikin, miten tuollaisen asian ilmaisee puolitutulle: ”By the way, siltä varalta, ettemme enää tapaa: Heippa ja hyvää jatkoa, olen kuolemassa lähiaikoina”. Olisin voinut vaikka luulla sitä joksikin huonoksi herjaksi, omituiseksi läpäksi.
Ei sellaisesta voi puhua, ei edes kirkkohallituksessa. Ei missään. Kuolemasta puhuminen ei kuulu sallittuihin lounaskeskusteluihin. Jonkun vanhan sukulaisen hautajaisista voi toki kertoa ja jonkun julkkiksen yllättävää kuolemaa saa luvalla lounaskeskusteluissakin päivitellä. Mutta se, että kertoisi itse tekevänsä kuolemaa –sellaiselta säästäisin minä ainakin mieluusti lounasseuraani. Niin vain on täällä tapana. Kuolema on tabu.
Kyllä minä olen tietysti ennenkin ymmärtänyt, ettei kukaan ole täällä ikuisesti. Lopulliseen kotiin on kutsuttu lähisukulaisia ja olen puhunutkin tästä monen monituista kertaa: Olemme toisillemme lahjaa ja lainaa. Näin se on. Mutta siltikin, tähän ei totu. Minun on vaikea ymmärtää, että minua viisi vuotta vanhempi, hyväkuntoinen, mukava ja erityisen elämänhaluinen tuttu poistuu kesken matkan. Noin vain. Se on minusta väärin. Hänellähän oli kolme pientä lastakin.
Pohdin vanhenemista. Olen tottunut löytämään tuttuja nimiä lehdistä kohdasta ”vihittyjä” ja varsinkin vanhempien nimiä kohdasta ”syntyneitä”, mutta se, että tuttuni ovat siirtyneet lehdessä kohtaan ”kuolleet”, se aika tuli minusta nyt kyllä liian varhain. En ole vielä neljääkymmentä ja tutkin kuolinilmoituksia. Yhä useammin huomaan keskustelevani ystävieni kanssa maailmanparannuksen sijasta terveydestä. Keski-ikäistä kuin mikä. Sairaskertomuksemme verenpaineista, diabeteksesta ja masennuksesta ovat tehneet ainakin alitajuisesti tehtävänsä ja ymmärrän, että minunkin fyysinen ”parasta ennen – päivä” meni jo. Hassua sen sijaan on havaita, että henkisesti alan pikkuhiljaa tulla itseni kanssa paremmin toimeen. Onneksi.
Anteron muistokirjoitus ja saa minut miettimään myös omaa kuolemaani. Olisinko siihen valmis, jos olisi pakko? Ja mitä omassa muistokirjoituksessani lukisi? Siinä tuskin olisi samanlaista menestyslistaa kuin Anterolla. Minä en ole ollut mukana politiikassa, tehnyt levyä, pitänyt omaa taidenäyttelyä, perustanut olutseuraa tai juossut yhden yhtä maratonia. Luulen, etteivät nämä saavutukset olleet Anterollekaan tärkeintä. Ei hän niistä ainakaan lounaskeskusteluissa puhunut – paitsi maratonista. Toivon, että omassa muistokirjoituksessani olisi edes puolittainen viittaus siihen, että olen osannut olla perheelle ja ystävilleni läsnä ja lähellä. Se on kyllä aika vaikea taito. Helpompaa minulle ainakin on osallistua erinäisiin ”merkittäviin hankkeisiin”.
Anteron puolesta pitäisi kristittynä olla enemmän onnellinen kuin järkyttynyt. Pitäisi varmaan. Mutta en ainakaan vielä osaa. Ajattelen häntä enemmän hänen perheensä jaksamista ja kysyn: Eikö Jumala olisi voinut kutsua kotiin jonkun toisen? Siksi omallekin kohdalle toivon, ettei viikatemies ihan vielä tulisi ja veisi taivaallisiin kultakaupunkeihin – toivottavasti siis sinne kultapuolelle kuitenkin. Vielä olisi minun mielestäni tallattavaa täällä pölyisemmilläkin teillä, mikäli Luoja vain suo.
Jeesus sanoi kerran: ”Joka uskoo minuun, hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään”. Minun käsitykseni mukaan tässä puhutaan kai jo nykyhetkestä eikä pelkästään tulevaisuudesta taivaassa. Kuoleman vastakohta on elämä ja ilo. Elämäniloa voi ja saa olla jo ennen taivasta ja elämää tulisi rakastaa enemmän kuin sen tarkoitusta. Nämä ohjeet saarnaan tänään itselleni. Terveys on osa elämäniloa, siksi siitä puhuminen ja sen vaaliminen ei kai sittenkään ole niin tylsän keski-ikäistä. Eihän? Samalla tämä Hesarista löydetty yllättävä uutinen oli muistutus siitä, että katoavaisuuden oivaltaminen on yksi onnen kokemisen ydin.
Ei sellaisesta voi puhua, ei edes kirkkohallituksessa. Ei missään. Kuolemasta puhuminen ei kuulu sallittuihin lounaskeskusteluihin. Jonkun vanhan sukulaisen hautajaisista voi toki kertoa ja jonkun julkkiksen yllättävää kuolemaa saa luvalla lounaskeskusteluissakin päivitellä. Mutta se, että kertoisi itse tekevänsä kuolemaa –sellaiselta säästäisin minä ainakin mieluusti lounasseuraani. Niin vain on täällä tapana. Kuolema on tabu.
Kyllä minä olen tietysti ennenkin ymmärtänyt, ettei kukaan ole täällä ikuisesti. Lopulliseen kotiin on kutsuttu lähisukulaisia ja olen puhunutkin tästä monen monituista kertaa: Olemme toisillemme lahjaa ja lainaa. Näin se on. Mutta siltikin, tähän ei totu. Minun on vaikea ymmärtää, että minua viisi vuotta vanhempi, hyväkuntoinen, mukava ja erityisen elämänhaluinen tuttu poistuu kesken matkan. Noin vain. Se on minusta väärin. Hänellähän oli kolme pientä lastakin.
Pohdin vanhenemista. Olen tottunut löytämään tuttuja nimiä lehdistä kohdasta ”vihittyjä” ja varsinkin vanhempien nimiä kohdasta ”syntyneitä”, mutta se, että tuttuni ovat siirtyneet lehdessä kohtaan ”kuolleet”, se aika tuli minusta nyt kyllä liian varhain. En ole vielä neljääkymmentä ja tutkin kuolinilmoituksia. Yhä useammin huomaan keskustelevani ystävieni kanssa maailmanparannuksen sijasta terveydestä. Keski-ikäistä kuin mikä. Sairaskertomuksemme verenpaineista, diabeteksesta ja masennuksesta ovat tehneet ainakin alitajuisesti tehtävänsä ja ymmärrän, että minunkin fyysinen ”parasta ennen – päivä” meni jo. Hassua sen sijaan on havaita, että henkisesti alan pikkuhiljaa tulla itseni kanssa paremmin toimeen. Onneksi.
Anteron muistokirjoitus ja saa minut miettimään myös omaa kuolemaani. Olisinko siihen valmis, jos olisi pakko? Ja mitä omassa muistokirjoituksessani lukisi? Siinä tuskin olisi samanlaista menestyslistaa kuin Anterolla. Minä en ole ollut mukana politiikassa, tehnyt levyä, pitänyt omaa taidenäyttelyä, perustanut olutseuraa tai juossut yhden yhtä maratonia. Luulen, etteivät nämä saavutukset olleet Anterollekaan tärkeintä. Ei hän niistä ainakaan lounaskeskusteluissa puhunut – paitsi maratonista. Toivon, että omassa muistokirjoituksessani olisi edes puolittainen viittaus siihen, että olen osannut olla perheelle ja ystävilleni läsnä ja lähellä. Se on kyllä aika vaikea taito. Helpompaa minulle ainakin on osallistua erinäisiin ”merkittäviin hankkeisiin”.
Anteron puolesta pitäisi kristittynä olla enemmän onnellinen kuin järkyttynyt. Pitäisi varmaan. Mutta en ainakaan vielä osaa. Ajattelen häntä enemmän hänen perheensä jaksamista ja kysyn: Eikö Jumala olisi voinut kutsua kotiin jonkun toisen? Siksi omallekin kohdalle toivon, ettei viikatemies ihan vielä tulisi ja veisi taivaallisiin kultakaupunkeihin – toivottavasti siis sinne kultapuolelle kuitenkin. Vielä olisi minun mielestäni tallattavaa täällä pölyisemmilläkin teillä, mikäli Luoja vain suo.
Jeesus sanoi kerran: ”Joka uskoo minuun, hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään”. Minun käsitykseni mukaan tässä puhutaan kai jo nykyhetkestä eikä pelkästään tulevaisuudesta taivaassa. Kuoleman vastakohta on elämä ja ilo. Elämäniloa voi ja saa olla jo ennen taivasta ja elämää tulisi rakastaa enemmän kuin sen tarkoitusta. Nämä ohjeet saarnaan tänään itselleni. Terveys on osa elämäniloa, siksi siitä puhuminen ja sen vaaliminen ei kai sittenkään ole niin tylsän keski-ikäistä. Eihän? Samalla tämä Hesarista löydetty yllättävä uutinen oli muistutus siitä, että katoavaisuuden oivaltaminen on yksi onnen kokemisen ydin.
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Dialogi hiljaisuudessa
Olen enneagrammiretriitissä. Lepäämässä. Täällä meitä on kymmenen itsetuntemusmatkaajaa. Ja kurjet. Ne ovat saapuneet. On kevät. Aurinko ehkä ärsyttäisi juuri nyt, mutta sumu luo turvallisen hunnun, jonka alla voimme rauhassa tarkkailla kompastuskiviämme. Olen iloinen noista kahdesta: Sumusta ja kurjista. Ne kertovat, että pitkän talven jälkeen kevät tulee sittenkin – myös minulle.
Täällä työstämme omia ei-toimivia toimintamalleja enneagrammin ja AA:n käyttämän 12 askeleen avulla. Itsetutkiskelua rytmittävät rukoushetket ja mietiskelyt. Työskentelemme sekä hiljaisuudessa että puhuen. Keskuudessamme vilisee yhdeksästä persoonallisuustyypistä viisi eri numeroa. Kukin meistä tarkastelee maailmaa omasta toisistaan poikkeavasta vinkkelistä käsin. Kuulemme, että mikään tapa hahmottaa elämää ei ole toistaan parempi, ne ovat vain erilaisia. Tosin tietyllä hallinnalla ja menestyspyrkimyksellä varustetut tyypit tuntuvat kulttuurissamme pärjäävän paremmin kuin eräät toiset. Tai ainakin heitä arvostetaan työmarkkinoilla. Mutta kuka on todellinen sankari ja kuka luuseri?
Täällä me olemme ainakin kaikki oman elämämme sankareita. On mielenkiintoista havaita, kuinka eri tavoin me puhumme ja toimimme. On meitä, jotka puhumme ja suuntamme asioihin tunnekeskus edellä, niitä joiden toimintaa ohjaa järki ja toisia taas vaisto. Kaikissa meissä on kaikkea, mutta jokin osa-alue on aina vahvin. Ja kaikilla meillä on kuolemansyntimme ja sokeat pisteemme. Jokainen meistä kamppailee joko vihan, ylpeyden, petollisuuden, kateuden, kitsauden, pelon, ahneuden, himon tai laiskuuden kanssa. Synkkyyden vastapainoksi etsimme hyvää elämää joko hyvyyden, rakkauden, oikean toiminnan, aitouden, viisauden, uskollisuuden, ilon, voiman tai rauhan avulla. Mitä enemmän olemme yhdessä, sitä tarkemmin alkaa jokaisen luonnetyyppi tulla esille. Tämä on uskomatonta. On ihanaa kohdata samaa luonnetyyppiä edustavia kulkijoita. Nauramme yhdessä omille kummallisuuksillemme.
Hiljaisuudessa muut aistit kuin puhe vahvistuvat. Ruoka maistuu täällä enemmän. Ja se todella maistuu. Voisin syödä hevosen. Itsensä prosessointi on energiaa vievää työtä. Hiljaisuudessa luomme yhteyttä katseella ja hymyllä. Ja kun joku laittaa huolimattomasti lautasen paikalleen, se todella kolisee. Tulin tänne lepäämään, mutta itsestäni en pääse lepoon. Näitä syväsukellustreffejä olenkin odottanut. Villa Sukassa ja uudessa työssä on vaikea kuulla oman sisimmän ääntä. Käyn kohtaamassa itseäni myös retriitin vetäjän kanssa. Hän on läsnä ja tekee tarkentavia kysymyksiä, hyväksyy ja kannustaa.
En tiennyt tänne tullessani, että syväsukellus johtaa minut kohtaamaan parikymppisen itseni. Tuo nuori nainen on huolissaan, eikä tajua, miten hän voi selvitä siitä, jos elämä ei mene niin kuin hän on itse suunnitellut. Kerron hänelle, etteivät kaikki hänen unelmansa tule toteutumaan. Eikö Jumala sitten vastaakaan? Unohtaako Jumala minut?, hän kysyy. Ei suinkaan. Tulet saamaan vastauksia rukouksiisi. Sen todella täällä näen, että huolta on pidetty, mutta eri tavoin kuin itse odotin.
Nuori nainen on vihainen minulle. Hänen mielestään olen luopunut ihanteistani. Hän paheksuu keskiluokkaista keskinkertaista elämääni, joka tuhoaa luonnonvaroja. Sellaiseksi hän elämääni nimittää. Aika julma tuomio, sanon. Hän pysyy tiukasti kannassaan. Hän välttää tavallisuutta ja keskinkertaisuutta. Halveksii suorastaan. Hän on järkyttynyt, etten ole ollut lähetystyössä tai ottanut sijaislapsia. Etkö kumpaakaan? Niin, en sellaista lähetystyötä kuin hän käsittää, enkä sijaislastakaan. Adoptiolapsi saa häneltä vähän ymmärrystä. Mutta kun kerron, että Pikku-Wiitä emme olisi saaneet maailmanparannussyistä, ajaudumme taas konfliktiin. - Ole vain pettynyt. Saat olla, sanon. Se on aikuisen tehtävä, yrittää ymmärtää ja tukea. Yritän nyt myös kuunnella nuoruuden ehdottomuutta, en vain tuomita.
Toivon, että hän ottaisi itsensä vähän rennommin ja nauttisi elämästä. Ei vaatisi itseltään niin paljon. Mutta turhaan. Hän sanoo kadottavansa itsensä ja uskon, ellei elä oikeiksi kokemiensa sääntöjen mukaan, eikä kuulemma kaipaa keski-ikäiseltä täti-ihmiseltä neuvoja. Hän tarvitsee oman tiukan maailmansa. Kohta hänet pakotetaan siitä hiljalleen luopumaan. Kohta hänen ajattelunsa laajenee ja hän löytää teologeista samanhenkisiä ystäviä – ja iloa. Ei minun tarvitsekaan olla hänestä huolissaan.
Enhän kadota uskoani, hän tivaa ja mikä minusta tulee, hän kysyy vähän hädissään. Et kadota, mutta uskosi tulee kyllä muuttumaan, vastaan. Ja sinusta tulee vaikka mitä, tiedän kertoa. Teet monenlaisia juttuja täydestä sydämestäsi. Yhtäkkiä olen suunnattoman ylpeä tuosta parikymppisestä konservatiivisesta nuoresta naisesta. Hänessä on voimaa ja sisua. Kerron sen hänelle.
Se tuntuu riittävän. Mutta vielä hänellä on liuta kysymyksiä peräkanaan, ennen kuin tarkoitus on erkaantua: Onko lapsia? Onko intohimoa? Onko rakkautta? Lupaan hänelle kaikkea sitä ja hän on tyytyväinen. Mutta muistutan: Intohimo on passiota, siis kärsimystä. Hän sanoo tietävänsä, eikä varsinkaan sitä haluaa välttää. Siitä olemme siis edelleen samaa mieltä. Intohimoton elämä on – no jos ei nyt aivan turha, niin jotain sinne päin. Myöhemmin päästyään tutustumaan enneagrammeihin hän oivaltaa, miksi näin on hänen kohdallaan. Toisten kohdalla on toiset lainalaisuudet. Ja hei, tätä sun kannattaa miettiä, huikkaan: ”Kun etsit niin paljon syvää yhteyttä muista ihmisistä, niin muista, että kadotat senkin yhteyden, ellet ole lujasti kiinni omassa sisimmässäsi ja Jumalassa”. Sanoistani huolimatta, hän tulee silti hukkaamaan vielä itsensä. Niin se vain menee.
Lähden kotiin mukanani tuo parikymppinen itseään haparoiden etsivä nuori ihana nainen. Jotenkin hän tuntuu roikkuvan siinä liepeillä. Roikkukoon nyt sitten hetken kannoilla tirkistelemässä. Saan hänestä nuoruuden energiaa. Vaikka hän ei myönnä, hän tuntuu imevän minusta juuri sitä, mitä hän eniten välttää: tavallista arkea. Hänen kauttaan maailma ei ole minullekaan vielä täysin suljettu. Ja silti olen niin iloinen, että olen käynyt läpi jo erinäisiä asioita, joita hän ei vielä ole kokenut. Olen myös iloinen, etten näe edessä olevaa tietäni mutkaa pidemmälle. En tiedä löytyykö sieltä tukipilari vaiko kompastuskivi. Luultavasti molemmat. Mutta millaiset?
Kurjet huutavat hyvästejään. Minulla ei enää ole nälkä, mutta jano on. Mietin kirkkoisä Augustinuksen sanoja: ”Muista Herra, että janoni Sinun puoleesi, on Sinun omaa työtäsi”. Olen kiitollinen janosta. Kotona Villa Sukassa minua odottavat enneagrammin kielellä sanottuna ainakin optimistinen seikkailija, luotettava kyseenalaistaja ja valovoimainen menestyjä. Tai niin luulen. Heille on jaksettava tuoda evääksi jotakin oleellista. Se ainakin on oleellista, ettei enneagrammin avulla koko totuus itsestä ratkea. Mutta se voi olla käyttökelpoinen alku ja avain, alkuavain.
Täällä työstämme omia ei-toimivia toimintamalleja enneagrammin ja AA:n käyttämän 12 askeleen avulla. Itsetutkiskelua rytmittävät rukoushetket ja mietiskelyt. Työskentelemme sekä hiljaisuudessa että puhuen. Keskuudessamme vilisee yhdeksästä persoonallisuustyypistä viisi eri numeroa. Kukin meistä tarkastelee maailmaa omasta toisistaan poikkeavasta vinkkelistä käsin. Kuulemme, että mikään tapa hahmottaa elämää ei ole toistaan parempi, ne ovat vain erilaisia. Tosin tietyllä hallinnalla ja menestyspyrkimyksellä varustetut tyypit tuntuvat kulttuurissamme pärjäävän paremmin kuin eräät toiset. Tai ainakin heitä arvostetaan työmarkkinoilla. Mutta kuka on todellinen sankari ja kuka luuseri?
Täällä me olemme ainakin kaikki oman elämämme sankareita. On mielenkiintoista havaita, kuinka eri tavoin me puhumme ja toimimme. On meitä, jotka puhumme ja suuntamme asioihin tunnekeskus edellä, niitä joiden toimintaa ohjaa järki ja toisia taas vaisto. Kaikissa meissä on kaikkea, mutta jokin osa-alue on aina vahvin. Ja kaikilla meillä on kuolemansyntimme ja sokeat pisteemme. Jokainen meistä kamppailee joko vihan, ylpeyden, petollisuuden, kateuden, kitsauden, pelon, ahneuden, himon tai laiskuuden kanssa. Synkkyyden vastapainoksi etsimme hyvää elämää joko hyvyyden, rakkauden, oikean toiminnan, aitouden, viisauden, uskollisuuden, ilon, voiman tai rauhan avulla. Mitä enemmän olemme yhdessä, sitä tarkemmin alkaa jokaisen luonnetyyppi tulla esille. Tämä on uskomatonta. On ihanaa kohdata samaa luonnetyyppiä edustavia kulkijoita. Nauramme yhdessä omille kummallisuuksillemme.
Hiljaisuudessa muut aistit kuin puhe vahvistuvat. Ruoka maistuu täällä enemmän. Ja se todella maistuu. Voisin syödä hevosen. Itsensä prosessointi on energiaa vievää työtä. Hiljaisuudessa luomme yhteyttä katseella ja hymyllä. Ja kun joku laittaa huolimattomasti lautasen paikalleen, se todella kolisee. Tulin tänne lepäämään, mutta itsestäni en pääse lepoon. Näitä syväsukellustreffejä olenkin odottanut. Villa Sukassa ja uudessa työssä on vaikea kuulla oman sisimmän ääntä. Käyn kohtaamassa itseäni myös retriitin vetäjän kanssa. Hän on läsnä ja tekee tarkentavia kysymyksiä, hyväksyy ja kannustaa.
En tiennyt tänne tullessani, että syväsukellus johtaa minut kohtaamaan parikymppisen itseni. Tuo nuori nainen on huolissaan, eikä tajua, miten hän voi selvitä siitä, jos elämä ei mene niin kuin hän on itse suunnitellut. Kerron hänelle, etteivät kaikki hänen unelmansa tule toteutumaan. Eikö Jumala sitten vastaakaan? Unohtaako Jumala minut?, hän kysyy. Ei suinkaan. Tulet saamaan vastauksia rukouksiisi. Sen todella täällä näen, että huolta on pidetty, mutta eri tavoin kuin itse odotin.
Nuori nainen on vihainen minulle. Hänen mielestään olen luopunut ihanteistani. Hän paheksuu keskiluokkaista keskinkertaista elämääni, joka tuhoaa luonnonvaroja. Sellaiseksi hän elämääni nimittää. Aika julma tuomio, sanon. Hän pysyy tiukasti kannassaan. Hän välttää tavallisuutta ja keskinkertaisuutta. Halveksii suorastaan. Hän on järkyttynyt, etten ole ollut lähetystyössä tai ottanut sijaislapsia. Etkö kumpaakaan? Niin, en sellaista lähetystyötä kuin hän käsittää, enkä sijaislastakaan. Adoptiolapsi saa häneltä vähän ymmärrystä. Mutta kun kerron, että Pikku-Wiitä emme olisi saaneet maailmanparannussyistä, ajaudumme taas konfliktiin. - Ole vain pettynyt. Saat olla, sanon. Se on aikuisen tehtävä, yrittää ymmärtää ja tukea. Yritän nyt myös kuunnella nuoruuden ehdottomuutta, en vain tuomita.
Toivon, että hän ottaisi itsensä vähän rennommin ja nauttisi elämästä. Ei vaatisi itseltään niin paljon. Mutta turhaan. Hän sanoo kadottavansa itsensä ja uskon, ellei elä oikeiksi kokemiensa sääntöjen mukaan, eikä kuulemma kaipaa keski-ikäiseltä täti-ihmiseltä neuvoja. Hän tarvitsee oman tiukan maailmansa. Kohta hänet pakotetaan siitä hiljalleen luopumaan. Kohta hänen ajattelunsa laajenee ja hän löytää teologeista samanhenkisiä ystäviä – ja iloa. Ei minun tarvitsekaan olla hänestä huolissaan.
Enhän kadota uskoani, hän tivaa ja mikä minusta tulee, hän kysyy vähän hädissään. Et kadota, mutta uskosi tulee kyllä muuttumaan, vastaan. Ja sinusta tulee vaikka mitä, tiedän kertoa. Teet monenlaisia juttuja täydestä sydämestäsi. Yhtäkkiä olen suunnattoman ylpeä tuosta parikymppisestä konservatiivisesta nuoresta naisesta. Hänessä on voimaa ja sisua. Kerron sen hänelle.
Se tuntuu riittävän. Mutta vielä hänellä on liuta kysymyksiä peräkanaan, ennen kuin tarkoitus on erkaantua: Onko lapsia? Onko intohimoa? Onko rakkautta? Lupaan hänelle kaikkea sitä ja hän on tyytyväinen. Mutta muistutan: Intohimo on passiota, siis kärsimystä. Hän sanoo tietävänsä, eikä varsinkaan sitä haluaa välttää. Siitä olemme siis edelleen samaa mieltä. Intohimoton elämä on – no jos ei nyt aivan turha, niin jotain sinne päin. Myöhemmin päästyään tutustumaan enneagrammeihin hän oivaltaa, miksi näin on hänen kohdallaan. Toisten kohdalla on toiset lainalaisuudet. Ja hei, tätä sun kannattaa miettiä, huikkaan: ”Kun etsit niin paljon syvää yhteyttä muista ihmisistä, niin muista, että kadotat senkin yhteyden, ellet ole lujasti kiinni omassa sisimmässäsi ja Jumalassa”. Sanoistani huolimatta, hän tulee silti hukkaamaan vielä itsensä. Niin se vain menee.
Lähden kotiin mukanani tuo parikymppinen itseään haparoiden etsivä nuori ihana nainen. Jotenkin hän tuntuu roikkuvan siinä liepeillä. Roikkukoon nyt sitten hetken kannoilla tirkistelemässä. Saan hänestä nuoruuden energiaa. Vaikka hän ei myönnä, hän tuntuu imevän minusta juuri sitä, mitä hän eniten välttää: tavallista arkea. Hänen kauttaan maailma ei ole minullekaan vielä täysin suljettu. Ja silti olen niin iloinen, että olen käynyt läpi jo erinäisiä asioita, joita hän ei vielä ole kokenut. Olen myös iloinen, etten näe edessä olevaa tietäni mutkaa pidemmälle. En tiedä löytyykö sieltä tukipilari vaiko kompastuskivi. Luultavasti molemmat. Mutta millaiset?
Kurjet huutavat hyvästejään. Minulla ei enää ole nälkä, mutta jano on. Mietin kirkkoisä Augustinuksen sanoja: ”Muista Herra, että janoni Sinun puoleesi, on Sinun omaa työtäsi”. Olen kiitollinen janosta. Kotona Villa Sukassa minua odottavat enneagrammin kielellä sanottuna ainakin optimistinen seikkailija, luotettava kyseenalaistaja ja valovoimainen menestyjä. Tai niin luulen. Heille on jaksettava tuoda evääksi jotakin oleellista. Se ainakin on oleellista, ettei enneagrammin avulla koko totuus itsestä ratkea. Mutta se voi olla käyttökelpoinen alku ja avain, alkuavain.
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Elämä on luopumista
Tällä viikolla olen aloittanut uuden työn. Kun kolmen kuukauden sisällä on kaksi kertaa vaihtanut työpaikkaa ja kerran asuntoa, alkaa muuttamisessakin kehittyä. Tai ainakin tavaroita pakatessa ja purkaessa tulee jännä olo: Ihan kuin olisin kokenut tämän ennenkin :)
Muutto, muutos, muutosprosessi, oleminen ei missään, vanhan kaipaaminen ja uuden ja uusien tapojen ihmetteleminen. Niistä on tämä viikko tehty. Vanhasta työstä ja työpaikasta pakkasin muistojen laatikkoon monta mukavaa ihmistä ja monta mielenkiintoista kokemusta. Kaikkinensa olisi ollut mukavaa olla omavarainen ja pärjäävä, kaiken noin vain hahmottava yli-ihminen, mutta siltikin kasvattavinta olivat tehtävät, joista en selviytynyt yksin. Minusta oli nöyrryttävää tarvita apua ja myöntää, että monet tehtävät olivat vaikeita. Kyllä minä vielä ihan näppärästi Yläkerran Isännälle huokailin huolijani, mutta avun pyytäminen kanssamatkustajilta oli huomattavasti vaikeampaa. Joku on viisaasti sanonut, että todellinen kasvu on aina kasvua pienemmäksi. Sitä ilmeisesti sitten Kannelmäessä tapahtui. Tunsin monta kertaa itseni kovin pieneksi. Jokusen kerran tuli katseltua itseä vähän niin kuin ulkopuolelta ja väistämättä heräsi kysymys: Miten MINÄ olen tätäkin tehtävää toimittamassa? Eikö joku muu olisi paljon sopivampi? Ja varmasti olisikin ollut. Minä nyt vain satuin olemaan työvuorossa tai muuten vastuullisena. Erilaisiin tehtäviin ei toisaalta kasva, jos ei uskalla astua uutee. Näissä hommissa ei toisaalta voi koskaan olla varma, mikä on osa Suurempaa Suunnitelmaa. Olen satavarma, että monissa työksi kutsutuissa tehtävissä en todellakaan ollut yksin.
Kerran sain nimettömän kirjeen, jossa minua kehotettiin luopumaan pappeudestani, koska uskon ja opetan väärin. Silloin kirpaisi – ja pitkään. Ajattelin, että nyt olin mokannut ja pääsen piispan puhutteluun. Uskonnon nimissä uhkailu kun vielä osuu niin perustavanlaatuisiin olemassaolon luihin ja ytimiin. Mietin, joudunko ehkä kuitenkin Helvettiin. Sielun rippeiden kokoamiseen tarvitsin silloinkin muiden tukea ja onneksi sitä sain. Silloin en olisi uskonut, että koittaa tämäkin päivä, jolloin olen kiitollinen juuri siitä kirjeestä. Ihmiselle, joka on tottunut selviytymään olemalla kiltti ja miellyttämällä muita, värin näyttäminen mielipiteissä oli aikuiseksi kasvamista. Liian kiltti ei saa olla. Kiltit jyrätään.
Muuttaessa on se hyvä puoli, että tavaroita pakatessa ja purkaessa voi samalla päättää, mitä pakkaa muistojen laatikkoon ja mitä heittää pois. Olen huono heittämään pois. Haluaisin säilöä kaiken, ihan vain siksi, että kaikkeen voi joskus perusteellisemmin palata ja kääntää ja vääntää ymmärtääkseen itseään ja oppiakseen tästäkin kokemuksesta lisää. Sellainen vatvominen on kyllä aika raskasta ja siitähän voi vaikka pimahtaa. Siksi jotakin on heitettävä pois. Se on fakta.
Uudet työkaverini ihmettelevät kirjojeni ja mappieni määrää – varsinkin kun ne koskevat rippikoulua. Ethän sinä täällä enää pidä rippikouluja, huomauttaa eräs ystävällisesti. En niin, mutta mutta… luopuminen on raskasta, ovien sulkeminen tekee surulliseksi. Enkö minä saisi vielä hetken elätellä toivetta rippikoululeirin mahdollisuudesta oppilaitostyössä? Hetken se on vielä mahdollista, kohta rippikoulumateriaalit hautautuvat uusien materiaalimappien alle. Sitten on taas tehtävä päätöksiä.
Villa Sukassa soi jälleen kerran Risto Räppääjä. Neiti Kesäheinä katsoo minua silmiin ja laulaa: Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin…lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa. Illalla Pikku-Wii kertoo, että hänellä on ikävä vanhan päiväkodin kavereita. Sydäntä särkee. Oliko muutto sittenkään viisasta? Jos lapset eivät juurru uuteen asuinpaikkaan, saan syyttää loppuelämäni itseäni. Kerron, että minullakin on monia ihmisiä ikävä ja sitten niitä ihmisiä voi muistella, joita ei näe. Selitys on minulle totta, mutta kuulostaa ontuvalta. Lupaan Pikku-Wiille, että menemme käymään joku päivä vanhassa päiväkodissa. Ja lupaus täytyy pitää, muistuttaa viisas viisivuotias.
Ihan jo ammattinikin puolesta olen mestarikaipaaja. Aavan meren tuolla puolen on maa, josta puhumisesta minulle jopa maksetaan. Kaipaus on minulle tuttu olotila. Ja siksipä siksi, en toivo, että lastenkin sielut ovat riepoteltuina ympäriinsä. Kaipaus voi olla aika riipivää. Vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tunnistaa taivaskaipuuta tai muistojen synnyttämää ikävää, on osata elää tässä ja nyt. Sen taidon osaavat kuitenkin paremmin Villa Sukan lapset kuin näitä sanoja rustaava aikuinen. Niin ainakin luulen. Lapset ainakin vaativat sitä, että läsnä on oltava ja puurot on keitettävä, vaikka kuinka olisi pää täynnä suunnitelmia ja muuta mietittävää.
Ja siltikin ikävä on osa elämää. Mitään tai ketään me emme saa pitää lopullisesti itsellämme, luopumista on opeteltava. Jätskikin loppuu aina ja päivän päätteeksi on mentävä nukkumaan. Mutta jos ikävästä ei saa puhua, tulee vatsa kipeäksi tai pää. Tätä eivät lapset tiedä, mutta kun laulamme yhdessä vanhan pihan oravasta ja harakasta, liitymme kansakuntamme slaavilaisen melankolian juuriin. Sellaisia me suomalaiset olemme. Tässä ja nyt me tiedämme ja tunnemme, että jaettu ikävä yhdistää. Laulun jälkeen onkin turvallista liimautua syliin nukkumaan.
Muutto, muutos, muutosprosessi, oleminen ei missään, vanhan kaipaaminen ja uuden ja uusien tapojen ihmetteleminen. Niistä on tämä viikko tehty. Vanhasta työstä ja työpaikasta pakkasin muistojen laatikkoon monta mukavaa ihmistä ja monta mielenkiintoista kokemusta. Kaikkinensa olisi ollut mukavaa olla omavarainen ja pärjäävä, kaiken noin vain hahmottava yli-ihminen, mutta siltikin kasvattavinta olivat tehtävät, joista en selviytynyt yksin. Minusta oli nöyrryttävää tarvita apua ja myöntää, että monet tehtävät olivat vaikeita. Kyllä minä vielä ihan näppärästi Yläkerran Isännälle huokailin huolijani, mutta avun pyytäminen kanssamatkustajilta oli huomattavasti vaikeampaa. Joku on viisaasti sanonut, että todellinen kasvu on aina kasvua pienemmäksi. Sitä ilmeisesti sitten Kannelmäessä tapahtui. Tunsin monta kertaa itseni kovin pieneksi. Jokusen kerran tuli katseltua itseä vähän niin kuin ulkopuolelta ja väistämättä heräsi kysymys: Miten MINÄ olen tätäkin tehtävää toimittamassa? Eikö joku muu olisi paljon sopivampi? Ja varmasti olisikin ollut. Minä nyt vain satuin olemaan työvuorossa tai muuten vastuullisena. Erilaisiin tehtäviin ei toisaalta kasva, jos ei uskalla astua uutee. Näissä hommissa ei toisaalta voi koskaan olla varma, mikä on osa Suurempaa Suunnitelmaa. Olen satavarma, että monissa työksi kutsutuissa tehtävissä en todellakaan ollut yksin.
Kerran sain nimettömän kirjeen, jossa minua kehotettiin luopumaan pappeudestani, koska uskon ja opetan väärin. Silloin kirpaisi – ja pitkään. Ajattelin, että nyt olin mokannut ja pääsen piispan puhutteluun. Uskonnon nimissä uhkailu kun vielä osuu niin perustavanlaatuisiin olemassaolon luihin ja ytimiin. Mietin, joudunko ehkä kuitenkin Helvettiin. Sielun rippeiden kokoamiseen tarvitsin silloinkin muiden tukea ja onneksi sitä sain. Silloin en olisi uskonut, että koittaa tämäkin päivä, jolloin olen kiitollinen juuri siitä kirjeestä. Ihmiselle, joka on tottunut selviytymään olemalla kiltti ja miellyttämällä muita, värin näyttäminen mielipiteissä oli aikuiseksi kasvamista. Liian kiltti ei saa olla. Kiltit jyrätään.
Muuttaessa on se hyvä puoli, että tavaroita pakatessa ja purkaessa voi samalla päättää, mitä pakkaa muistojen laatikkoon ja mitä heittää pois. Olen huono heittämään pois. Haluaisin säilöä kaiken, ihan vain siksi, että kaikkeen voi joskus perusteellisemmin palata ja kääntää ja vääntää ymmärtääkseen itseään ja oppiakseen tästäkin kokemuksesta lisää. Sellainen vatvominen on kyllä aika raskasta ja siitähän voi vaikka pimahtaa. Siksi jotakin on heitettävä pois. Se on fakta.
Uudet työkaverini ihmettelevät kirjojeni ja mappieni määrää – varsinkin kun ne koskevat rippikoulua. Ethän sinä täällä enää pidä rippikouluja, huomauttaa eräs ystävällisesti. En niin, mutta mutta… luopuminen on raskasta, ovien sulkeminen tekee surulliseksi. Enkö minä saisi vielä hetken elätellä toivetta rippikoululeirin mahdollisuudesta oppilaitostyössä? Hetken se on vielä mahdollista, kohta rippikoulumateriaalit hautautuvat uusien materiaalimappien alle. Sitten on taas tehtävä päätöksiä.
Villa Sukassa soi jälleen kerran Risto Räppääjä. Neiti Kesäheinä katsoo minua silmiin ja laulaa: Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin…lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa. Illalla Pikku-Wii kertoo, että hänellä on ikävä vanhan päiväkodin kavereita. Sydäntä särkee. Oliko muutto sittenkään viisasta? Jos lapset eivät juurru uuteen asuinpaikkaan, saan syyttää loppuelämäni itseäni. Kerron, että minullakin on monia ihmisiä ikävä ja sitten niitä ihmisiä voi muistella, joita ei näe. Selitys on minulle totta, mutta kuulostaa ontuvalta. Lupaan Pikku-Wiille, että menemme käymään joku päivä vanhassa päiväkodissa. Ja lupaus täytyy pitää, muistuttaa viisas viisivuotias.
Ihan jo ammattinikin puolesta olen mestarikaipaaja. Aavan meren tuolla puolen on maa, josta puhumisesta minulle jopa maksetaan. Kaipaus on minulle tuttu olotila. Ja siksipä siksi, en toivo, että lastenkin sielut ovat riepoteltuina ympäriinsä. Kaipaus voi olla aika riipivää. Vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tunnistaa taivaskaipuuta tai muistojen synnyttämää ikävää, on osata elää tässä ja nyt. Sen taidon osaavat kuitenkin paremmin Villa Sukan lapset kuin näitä sanoja rustaava aikuinen. Niin ainakin luulen. Lapset ainakin vaativat sitä, että läsnä on oltava ja puurot on keitettävä, vaikka kuinka olisi pää täynnä suunnitelmia ja muuta mietittävää.
Ja siltikin ikävä on osa elämää. Mitään tai ketään me emme saa pitää lopullisesti itsellämme, luopumista on opeteltava. Jätskikin loppuu aina ja päivän päätteeksi on mentävä nukkumaan. Mutta jos ikävästä ei saa puhua, tulee vatsa kipeäksi tai pää. Tätä eivät lapset tiedä, mutta kun laulamme yhdessä vanhan pihan oravasta ja harakasta, liitymme kansakuntamme slaavilaisen melankolian juuriin. Sellaisia me suomalaiset olemme. Tässä ja nyt me tiedämme ja tunnemme, että jaettu ikävä yhdistää. Laulun jälkeen onkin turvallista liimautua syliin nukkumaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)