Olen viime vuosina lähinnä rakentanut parisuhteen palikat -palikkataloja ja katson siksi talonrakennustakin palikkasilmälasien läpi. Ennen kuin perustuksia on edes päästy rakentamaan, koko tontti on myllätty ylösalaisin. Vanha sauna on purettu ja omenapuut tuhottu. Maan alta löytyi suuria kiviä – ja ne heitettiin tietenkin pois. Sitten on tasoitettu maapohja soralla ja asennettu anturat ja muotit ja niiden päälle on valettu betonia. Vasta nyt alkaa perustusharkkojen asentaminen – parisuhteen palikat kielellä sitoutumisen kivijalka.
Sitoutumisen maapohjat ovat erilaisia. Meidän tontilta löytyy enemmän kiviä, kuin naapurin puolelta. Toisia perustuksia pitää paaluttaa, mutta kaikki tarvitsevat vähintäänkin anturat. Kun ihminen sitoutuu, vähintäänkin tältä näyttää siis sisäinen ja ulkoinenkin myllerrys: Kaikki menee uusiksi. Myös hyvää tulee tuhottua uuden tullessa tilalle. Talomme perustukset nousevat silmissä. Näin salamasitoutuvat eräät, jotka tietävät että ”tässä on se oikea”. Samat henkilöt saattavat tietää näin monta kertaa joko saman tai eri henkilön edessä. Joskus sitoutuminen on hitaampaa, joskus jopa mahdotonta. Kivijalan juuret ovat lapsuutemme kiintymyssuhteissa. Tasan eivät käy onnen lahjat. Jos olemme saaneet osaksemme varhaislapsuuden turvallista kiintymystä ja ennustettavuutta vaipanvaihdossa ja ruokahuollossa, on mahdollista nuorena ja aikuisena luottaa ja kiintyä toiseen niinkin paljon, että haluaa rakentaa tämän jonkun kanssa yhteistä henkistä kotia.
Harva rakentaa nykyään talotalonsa alusta loppuun omin pikkukätösin, on viisasta ja yleisesti hyväksyttyä hyödyntää ammattimiesten asiantuntevuutta kaikissa eri vaiheissa. Mutta kuka paaluttaisi meidät valmiiksi parisuhdetta varten? Mielessäni hykertelen ajatukselle, että parisuhteen kussakin vaiheessa elämässämme häärisi erilaisia suunnit-telijoita, lupa-asiakirjojen antajia ja konsultteja. Ajatus hymyilyttää, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Talonrakennuksessa nämä eri tahot ovat ”luonnollisia”. Ainakin se esitetään niin. Yksistään rakennuslupa tuli maksamaan 1500 €. Ajatelkaa jos sitoutumislupa olisi saman hintainen? Suomeksi se olisi kai avioliiton esteiden tutkintapaperi, eli asiakirja,jossa ilmenee,että virallinen sitoutuminen on juridisesti ja lääketieteellisesti mahdollista. Holhouksena alaisia ja jo naimisissa olevia ei Suomessa vihitä. Jos yksi paperi maksaisi näin paljon, menisikö kukaan enää virallisesti naimisiin? Edelleenkin sitoutusmiskammojen ja erojen huippulukemien aikana, yhä vaan on vallalla käsitys, että henkisen parisuhdekodin rakentaminen on luontainen kyky, johon ei ammattimiesten tukea tarvita. Poikkeus ovat tietysti katoliset, joille avioliitto on sakramentti, siis pyhempi toimitus kuin vaikka luterilaisille. Heitä ei noin vain avioliiton satamaan päästetä. Eri katolisilla mailla on eri käytäntöjä, mutta mieleen on jäänyt Irlannin malli, jossa sakramenttia ei saa, ellei osallistu konsultin marriagebriefingiin. Se maksaa 265 €/pari, vaatii parisuhteensa menneisyyden ja tulevaisuuden kotitehtäväanalyysit ja kestää konsultin luona noin kolme tuntia. Ja koska avioero on teoriassa mahdoton (mutta käytännössä mahdollinen), marriagebriefing pitää Irlannissa tapana pintansa.
Parisuhteen palikkatiimissä kivijalka on määritelty tahtomiseksi ja mielihaluista riippumattomaksi valinnaksi pysyä yhdessä. Hieno määritelmä, joka on tämän päivän ihmiselle vaikeampaa kuin edellispäivän sisarille ja veljille. Minä en taida tuntea yhtäkään ystävää, jolle parisuhteeseen sitoutuminen olisi ollut kaikissa vaiheissa helppoa. Mutta subjektiivinen otos ystävistäni ei tietenkään kerro koko totuutta sitoutumisesta. Kokemukset parisuhdekursseilta ja parineuvonnasta puhuvat samaa kieltä: tärkeämpää kuin pakkositoutuminen on olla uskollinen omille tunteilleen.Yleisen käsityksen mukaan sitoutumista tuleekin kyseenalaistaa aika-ajoin, kehittyäkseen ns. seuraavalle tasolle. Jatkuvan kyseenalaistamisen tärkeyden haluan minä ainakin kuitenkin kyseenalaistaa.
Mutten millään myöskään koe samaistuvani siihen erääseen vanhempaan mieshenkilöön, jonka tapasin taannoin erässä parisuhdekoulutuksessa. Hän kertoi, että hän on ilman muuta aina sitoutunut vaimoonsa, koska on kerran sanonut ”tahdon”. Kaikki muut parisuhdeasiat olivat hänelle vaikeita. Näillä muilla hän tarkoitti puhumista, tunteiden tunnistamista ja ilmaisua, ristiriitojen esille ottoa ja selvittelyä. Tunsin olevani aivan vastakkainen hänen kanssaan: Mitäs vaikeaa nyt puhumisessa on, varsinkaan ristiriitojen esille otossa? Mutta mistä voi tietää, että jaksaa tuijottaa samaa naamaa koko elämän ajan, kun ei oikein itseäänkään aina jaksaisi? Eri sukupolvilla on erilaiset haasteet parisuhderintamalla. Ja vaikka keskivertosuomalainen elää nykyisin kuulemma kolmessa pitkässä liitossa, suurin osa kaipaa yhä pysyvyyttä, sitä, että tämänkertainen sydämen valittu saisi olla se lopullinen vanhuuden kumppani.
Sitoutuminen on haastavuudesta huolimatta yhä edelleen in - myös minulle. Vaikka talon kivijalan konkreettinen rakentaminen on varmasti helpompaa kuin henkisen kivijalan muuraaminen. Tänään rakennetutut talomme kivijalan osat kestävät todennäköisesti kauemmin kuin me. Siltikin on hienoa olla mukana rakennuttamassa jotakin, joka katsoo maailmaa vielä meidän jälkeenkin. Talo ja eritoten sen perustukset luovat pysyvyyttä ja juurruttavat minut ja meidät juuri tähän maaplänttiin ja toisiimme. Perustuksia katsoessani muistan erään ystäväni turhautuneet pohdinnat siitä, miksi parisuhteet aloitetaan liian keskeneräisinä. Hänen mukaansa parisuhteet pysyivät vankemmalla pohjalla silloin jos kumpikin sitoutumista harkitseva tuntisi perusteellisesti itsensä, olisi kääntänyt pitkässä terapiassa jo kaikki oman maaperän kivet ja heittänyt häiritsevät pois. Yhdessä totesimme sen olevan mahdollista yksilöstä riippuen vasta kovin vanhana – ainakin hedelmällisen iän jälkeen. Parisuhteisiin syöksyminen on kai kuitenkin pakko aloittaa keskeneräisenä kivistään kaikkea tietämättömänä. Haluan uskoa, että kivet on mahdollista löytää ja kääntää ja tasoittaa yhdessä - ja heittää niitä yhdessä myös pois. Siksipä siksi maaperän kivenkääntäjiä, tasoittajia ja paaluttajia peräänkuulutan yhtä luonnollisina parisuhteen kehittymisprosessiin kuuluvina hahmoina, kuin heitä satelee konkreettisen talotalon rakennusprosessissa.
Lopulta en minä ainakaan kadu yhtäkään sitoutumistani tai sitoutumisen yritystä, mutta elämätöntä elämää kylläkin. Surulliseksi tulen erityisesti niiden puolesta, jotka eivät koskaan ole syystä tai toisesta päässeet mielitietyn aiheuttamaan maapohjansa myllerrysvaiheeseen. Elämän mieli on tässä tontilla näkyvässä myllerryksessä, sen aiheuttamassa samanaikaisessa kutkuttavassa kaaoksessa ja selkeydessä.
torstai 22. huhtikuuta 2010
keskiviikko 14. huhtikuuta 2010
Onnellisuuden oikeudesta
Se iskee juuri tällaisina päivinä, tavallisen hyvinä ja aurinkoisina. Istun tontilla ihmettelemässä kaivuumiesten nopeaa työtä ja syön eväitä. Lapset kantavat risuja ja miehet keskustelevat siitä, mitä olisi hyvä tehdä itse valmiiksi ja mitä jättää ammattilaisten vastuulle. Ja sitten se tulee, ajatus, joka alkaa pyörimään isosti ja kovaa päässäni: Tämän täytyy olla jonkun toisen elämä. En ole ansainnut tätä. Minul-le riittäisi vähän vaatimattomampikin luukku tai sataisi nyt edes vaikka vettä. Asiat ovat nyt liian hyvin. Eikä tämä taloprojekti ole millään lailla ollut sitä, mitä olen elämässäni ensisijaisesti tavoitellut. On jotenkin syyllinen olo. Varmuu-den vuoksi olen siis aavistuksen alakuloinen. Huono omatunto ei ole alakuloisena niin syyttävä. Vaikka jossainhan ihmisen on asuttava. Miksi en soisi itselleni kivaa taloa ja kaunista maisemaa? Tai jos en itselleni, niin edes perheelleni. Miehen ja pojan takia uskon tähän projektiin ja yritän siksi olla luomatta uhkakuvia rahojen riittämättömyydestä tai avioerosta kesken talonrakennuksen. Mutta tällaisina liian hyvinä hetkinä uhkakuvat saavuttavat minut.
Samalla on kai ihan hyvä tiedostaa, ettei isoin ja kauneinkaan talo takaa onnea – pikemminkin päinvastoin. Luulen, että se on niin, että mitä tyhjempi sisin, sitä suurempi houkutus on yrittää täyttää tyhjyys materialla. Talo harvoin halaa takaisin ja mukaankaan sitä ei täältä saa. Liian auvoisia päiviä kartanon rouvana en myöskään näe mielessäni: saavutettu onni kun on harvoin sitä, mitä on sen on luullut olevan. Useimmiten onni tulee yllättäen. Sitä paitsi liian onnelliset ihmiset ovat jotenkin ärsyttäviä, tai ainakin sellaiset, jotka kehuskelevat onnellaan. Mutta sittenkin: kai sitä nyt on oikeus onnestakin haaveilla? Se miten itselleen puhuu, vaikuttaa niin paljon mielialaan ja alkaa tulla todeksi. Sopivasti onnelliset ovat kuitenkin ainakin minun mielestäni parasta seuraa niin töissä kun kotona.
Herra Merirosvon huuto palauttaa minut arkeen takaisin. - Ottakaa mukaan, Pikku Wii ja Neiti Kesäheinä ei ota mukaan. - Niin, no kun Herra Merirosvo lyö. Ja taas sama jokapäiväinen keskustelu: Kaikki pitää ottaa mukaan, varsinkin pienemmät. Pienempiä pitää ymmärtää. Tunnen sympatiaa Merirosvoa kohtaan. Kolmivuotiaan on ymmärrettä-västi vaikea hahmottaa, mikä ihme on tämä väliaikaiskoti ja miksi tuo toinen perhe ei koskaan lähde kylästä pois. Miksi ne on täällä meidän tontillakin risuja keräämäs-sä? Eikö niistä koskaan pääse eroon? Ja kun kaikki lelut ja huomio pitää jakaa, niin kyllä siinä oma paikka on ymmärrettävästi hakusessa. Minunkin on välillä vaikea löy-tää paikkaani tässä yhteisössä. Vaikka meteli väsyttää, en lyö tai huuda, mutta vetäydyn helposti katsomaan hulabaloota ikään kuin ulkopuolelta. Asiantuntijoiden mukaan uuteen perhekombinaatioon sopeutuminen kestää keskimäärin vuoden ja ihmiset sopeutuvat eri tahtiin ja reagoivat stressiin erilaisin puolustusmekanismein. Se, joka ei reagoi uuteen mitenkään ja noin vain sopeutuu, voi oikeasti voida kaikista huonoiten.
Kolmevuotiaan sopeutumisohjelmaksi kehitämme hänen oman paikkansa hahmottamista. Tässä on sinun sänkysi, nämä lelut ovat vain sinun. Näitä sinun ei tarvitse jakaa. Aikuisellekin oma paikka on tärkeää hahmottaa. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään on aikamoista luksusta. Kuinka paljon oma itse sitten voi olla? Toisten ainutlaatuisuudet kun on helpompi hyväksyä kuin toisten. Olen satavarma, ettei minulta ainakaan hyväksyttäisi vastaavaa huutoa ja itkua kuin Herra Merirosvol-ta. Tosin en ole uskaltanut kokeilla. Toisaalta itkupotkuraivarit vievät kamalasti energia. Rauhallisempi reagointi on vähemmän kuluttavaa. Mutta kumpi elämä on enem-män elämää?
Toisen elämää pitäisi päästä testaamaan. .On kovin mielenkiintoisa, mikä rooli kenellekin annetaan ja mikä otetaan. Mitä minä esimerkiksi voisin oppia heittäytymi-sestä kolmivuotiaalta Herra Merirosvolta? Miten voisin tukea enemmän väsynyttä miestä, joka on haalinut itselleen kovin paljon rakennusprojektista? Roolinvaihto-viikko olisi tervetullut teemaviikko meidän Villa Sukassa. Toisten saappaista kun ei oikein voi sanoa mitään ennen kuin niissä on kulkenut edes hetken.
Samalla on kai ihan hyvä tiedostaa, ettei isoin ja kauneinkaan talo takaa onnea – pikemminkin päinvastoin. Luulen, että se on niin, että mitä tyhjempi sisin, sitä suurempi houkutus on yrittää täyttää tyhjyys materialla. Talo harvoin halaa takaisin ja mukaankaan sitä ei täältä saa. Liian auvoisia päiviä kartanon rouvana en myöskään näe mielessäni: saavutettu onni kun on harvoin sitä, mitä on sen on luullut olevan. Useimmiten onni tulee yllättäen. Sitä paitsi liian onnelliset ihmiset ovat jotenkin ärsyttäviä, tai ainakin sellaiset, jotka kehuskelevat onnellaan. Mutta sittenkin: kai sitä nyt on oikeus onnestakin haaveilla? Se miten itselleen puhuu, vaikuttaa niin paljon mielialaan ja alkaa tulla todeksi. Sopivasti onnelliset ovat kuitenkin ainakin minun mielestäni parasta seuraa niin töissä kun kotona.
Herra Merirosvon huuto palauttaa minut arkeen takaisin. - Ottakaa mukaan, Pikku Wii ja Neiti Kesäheinä ei ota mukaan. - Niin, no kun Herra Merirosvo lyö. Ja taas sama jokapäiväinen keskustelu: Kaikki pitää ottaa mukaan, varsinkin pienemmät. Pienempiä pitää ymmärtää. Tunnen sympatiaa Merirosvoa kohtaan. Kolmivuotiaan on ymmärrettä-västi vaikea hahmottaa, mikä ihme on tämä väliaikaiskoti ja miksi tuo toinen perhe ei koskaan lähde kylästä pois. Miksi ne on täällä meidän tontillakin risuja keräämäs-sä? Eikö niistä koskaan pääse eroon? Ja kun kaikki lelut ja huomio pitää jakaa, niin kyllä siinä oma paikka on ymmärrettävästi hakusessa. Minunkin on välillä vaikea löy-tää paikkaani tässä yhteisössä. Vaikka meteli väsyttää, en lyö tai huuda, mutta vetäydyn helposti katsomaan hulabaloota ikään kuin ulkopuolelta. Asiantuntijoiden mukaan uuteen perhekombinaatioon sopeutuminen kestää keskimäärin vuoden ja ihmiset sopeutuvat eri tahtiin ja reagoivat stressiin erilaisin puolustusmekanismein. Se, joka ei reagoi uuteen mitenkään ja noin vain sopeutuu, voi oikeasti voida kaikista huonoiten.
Kolmevuotiaan sopeutumisohjelmaksi kehitämme hänen oman paikkansa hahmottamista. Tässä on sinun sänkysi, nämä lelut ovat vain sinun. Näitä sinun ei tarvitse jakaa. Aikuisellekin oma paikka on tärkeää hahmottaa. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään on aikamoista luksusta. Kuinka paljon oma itse sitten voi olla? Toisten ainutlaatuisuudet kun on helpompi hyväksyä kuin toisten. Olen satavarma, ettei minulta ainakaan hyväksyttäisi vastaavaa huutoa ja itkua kuin Herra Merirosvol-ta. Tosin en ole uskaltanut kokeilla. Toisaalta itkupotkuraivarit vievät kamalasti energia. Rauhallisempi reagointi on vähemmän kuluttavaa. Mutta kumpi elämä on enem-män elämää?
Toisen elämää pitäisi päästä testaamaan. .On kovin mielenkiintoisa, mikä rooli kenellekin annetaan ja mikä otetaan. Mitä minä esimerkiksi voisin oppia heittäytymi-sestä kolmivuotiaalta Herra Merirosvolta? Miten voisin tukea enemmän väsynyttä miestä, joka on haalinut itselleen kovin paljon rakennusprojektista? Roolinvaihto-viikko olisi tervetullut teemaviikko meidän Villa Sukassa. Toisten saappaista kun ei oikein voi sanoa mitään ennen kuin niissä on kulkenut edes hetken.
lauantai 3. huhtikuuta 2010
Muistokirjoitus
Hesaria lukiessa voi järkyttyä. Vieläpä pitkäperjantaina. Muistokirjoituksessa minua katsovat tutut nuorekkaat kasvot. Vielä joulukuussa istuin Anteron kanssa kirkkohallituksen ruokalassa ja puhuimme töistämme, lapsista, talonrakennuksesta ja hänen maratonharrastuksesta. Aivan, hän harrasti maratoneja. Muistokirjoitus ei kerro, mihin hän menehtyi, se puhuu vain lyhyestä sairaudesta. Tiesiköhän hän jo silloin viimeksi keskustellessamme olevansa – kuoleman sairas? Ja jos tiesikin, miten tuollaisen asian ilmaisee puolitutulle: ”By the way, siltä varalta, ettemme enää tapaa: Heippa ja hyvää jatkoa, olen kuolemassa lähiaikoina”. Olisin voinut vaikka luulla sitä joksikin huonoksi herjaksi, omituiseksi läpäksi.
Ei sellaisesta voi puhua, ei edes kirkkohallituksessa. Ei missään. Kuolemasta puhuminen ei kuulu sallittuihin lounaskeskusteluihin. Jonkun vanhan sukulaisen hautajaisista voi toki kertoa ja jonkun julkkiksen yllättävää kuolemaa saa luvalla lounaskeskusteluissakin päivitellä. Mutta se, että kertoisi itse tekevänsä kuolemaa –sellaiselta säästäisin minä ainakin mieluusti lounasseuraani. Niin vain on täällä tapana. Kuolema on tabu.
Kyllä minä olen tietysti ennenkin ymmärtänyt, ettei kukaan ole täällä ikuisesti. Lopulliseen kotiin on kutsuttu lähisukulaisia ja olen puhunutkin tästä monen monituista kertaa: Olemme toisillemme lahjaa ja lainaa. Näin se on. Mutta siltikin, tähän ei totu. Minun on vaikea ymmärtää, että minua viisi vuotta vanhempi, hyväkuntoinen, mukava ja erityisen elämänhaluinen tuttu poistuu kesken matkan. Noin vain. Se on minusta väärin. Hänellähän oli kolme pientä lastakin.
Pohdin vanhenemista. Olen tottunut löytämään tuttuja nimiä lehdistä kohdasta ”vihittyjä” ja varsinkin vanhempien nimiä kohdasta ”syntyneitä”, mutta se, että tuttuni ovat siirtyneet lehdessä kohtaan ”kuolleet”, se aika tuli minusta nyt kyllä liian varhain. En ole vielä neljääkymmentä ja tutkin kuolinilmoituksia. Yhä useammin huomaan keskustelevani ystävieni kanssa maailmanparannuksen sijasta terveydestä. Keski-ikäistä kuin mikä. Sairaskertomuksemme verenpaineista, diabeteksesta ja masennuksesta ovat tehneet ainakin alitajuisesti tehtävänsä ja ymmärrän, että minunkin fyysinen ”parasta ennen – päivä” meni jo. Hassua sen sijaan on havaita, että henkisesti alan pikkuhiljaa tulla itseni kanssa paremmin toimeen. Onneksi.
Anteron muistokirjoitus ja saa minut miettimään myös omaa kuolemaani. Olisinko siihen valmis, jos olisi pakko? Ja mitä omassa muistokirjoituksessani lukisi? Siinä tuskin olisi samanlaista menestyslistaa kuin Anterolla. Minä en ole ollut mukana politiikassa, tehnyt levyä, pitänyt omaa taidenäyttelyä, perustanut olutseuraa tai juossut yhden yhtä maratonia. Luulen, etteivät nämä saavutukset olleet Anterollekaan tärkeintä. Ei hän niistä ainakaan lounaskeskusteluissa puhunut – paitsi maratonista. Toivon, että omassa muistokirjoituksessani olisi edes puolittainen viittaus siihen, että olen osannut olla perheelle ja ystävilleni läsnä ja lähellä. Se on kyllä aika vaikea taito. Helpompaa minulle ainakin on osallistua erinäisiin ”merkittäviin hankkeisiin”.
Anteron puolesta pitäisi kristittynä olla enemmän onnellinen kuin järkyttynyt. Pitäisi varmaan. Mutta en ainakaan vielä osaa. Ajattelen häntä enemmän hänen perheensä jaksamista ja kysyn: Eikö Jumala olisi voinut kutsua kotiin jonkun toisen? Siksi omallekin kohdalle toivon, ettei viikatemies ihan vielä tulisi ja veisi taivaallisiin kultakaupunkeihin – toivottavasti siis sinne kultapuolelle kuitenkin. Vielä olisi minun mielestäni tallattavaa täällä pölyisemmilläkin teillä, mikäli Luoja vain suo.
Jeesus sanoi kerran: ”Joka uskoo minuun, hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään”. Minun käsitykseni mukaan tässä puhutaan kai jo nykyhetkestä eikä pelkästään tulevaisuudesta taivaassa. Kuoleman vastakohta on elämä ja ilo. Elämäniloa voi ja saa olla jo ennen taivasta ja elämää tulisi rakastaa enemmän kuin sen tarkoitusta. Nämä ohjeet saarnaan tänään itselleni. Terveys on osa elämäniloa, siksi siitä puhuminen ja sen vaaliminen ei kai sittenkään ole niin tylsän keski-ikäistä. Eihän? Samalla tämä Hesarista löydetty yllättävä uutinen oli muistutus siitä, että katoavaisuuden oivaltaminen on yksi onnen kokemisen ydin.
Ei sellaisesta voi puhua, ei edes kirkkohallituksessa. Ei missään. Kuolemasta puhuminen ei kuulu sallittuihin lounaskeskusteluihin. Jonkun vanhan sukulaisen hautajaisista voi toki kertoa ja jonkun julkkiksen yllättävää kuolemaa saa luvalla lounaskeskusteluissakin päivitellä. Mutta se, että kertoisi itse tekevänsä kuolemaa –sellaiselta säästäisin minä ainakin mieluusti lounasseuraani. Niin vain on täällä tapana. Kuolema on tabu.
Kyllä minä olen tietysti ennenkin ymmärtänyt, ettei kukaan ole täällä ikuisesti. Lopulliseen kotiin on kutsuttu lähisukulaisia ja olen puhunutkin tästä monen monituista kertaa: Olemme toisillemme lahjaa ja lainaa. Näin se on. Mutta siltikin, tähän ei totu. Minun on vaikea ymmärtää, että minua viisi vuotta vanhempi, hyväkuntoinen, mukava ja erityisen elämänhaluinen tuttu poistuu kesken matkan. Noin vain. Se on minusta väärin. Hänellähän oli kolme pientä lastakin.
Pohdin vanhenemista. Olen tottunut löytämään tuttuja nimiä lehdistä kohdasta ”vihittyjä” ja varsinkin vanhempien nimiä kohdasta ”syntyneitä”, mutta se, että tuttuni ovat siirtyneet lehdessä kohtaan ”kuolleet”, se aika tuli minusta nyt kyllä liian varhain. En ole vielä neljääkymmentä ja tutkin kuolinilmoituksia. Yhä useammin huomaan keskustelevani ystävieni kanssa maailmanparannuksen sijasta terveydestä. Keski-ikäistä kuin mikä. Sairaskertomuksemme verenpaineista, diabeteksesta ja masennuksesta ovat tehneet ainakin alitajuisesti tehtävänsä ja ymmärrän, että minunkin fyysinen ”parasta ennen – päivä” meni jo. Hassua sen sijaan on havaita, että henkisesti alan pikkuhiljaa tulla itseni kanssa paremmin toimeen. Onneksi.
Anteron muistokirjoitus ja saa minut miettimään myös omaa kuolemaani. Olisinko siihen valmis, jos olisi pakko? Ja mitä omassa muistokirjoituksessani lukisi? Siinä tuskin olisi samanlaista menestyslistaa kuin Anterolla. Minä en ole ollut mukana politiikassa, tehnyt levyä, pitänyt omaa taidenäyttelyä, perustanut olutseuraa tai juossut yhden yhtä maratonia. Luulen, etteivät nämä saavutukset olleet Anterollekaan tärkeintä. Ei hän niistä ainakaan lounaskeskusteluissa puhunut – paitsi maratonista. Toivon, että omassa muistokirjoituksessani olisi edes puolittainen viittaus siihen, että olen osannut olla perheelle ja ystävilleni läsnä ja lähellä. Se on kyllä aika vaikea taito. Helpompaa minulle ainakin on osallistua erinäisiin ”merkittäviin hankkeisiin”.
Anteron puolesta pitäisi kristittynä olla enemmän onnellinen kuin järkyttynyt. Pitäisi varmaan. Mutta en ainakaan vielä osaa. Ajattelen häntä enemmän hänen perheensä jaksamista ja kysyn: Eikö Jumala olisi voinut kutsua kotiin jonkun toisen? Siksi omallekin kohdalle toivon, ettei viikatemies ihan vielä tulisi ja veisi taivaallisiin kultakaupunkeihin – toivottavasti siis sinne kultapuolelle kuitenkin. Vielä olisi minun mielestäni tallattavaa täällä pölyisemmilläkin teillä, mikäli Luoja vain suo.
Jeesus sanoi kerran: ”Joka uskoo minuun, hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään”. Minun käsitykseni mukaan tässä puhutaan kai jo nykyhetkestä eikä pelkästään tulevaisuudesta taivaassa. Kuoleman vastakohta on elämä ja ilo. Elämäniloa voi ja saa olla jo ennen taivasta ja elämää tulisi rakastaa enemmän kuin sen tarkoitusta. Nämä ohjeet saarnaan tänään itselleni. Terveys on osa elämäniloa, siksi siitä puhuminen ja sen vaaliminen ei kai sittenkään ole niin tylsän keski-ikäistä. Eihän? Samalla tämä Hesarista löydetty yllättävä uutinen oli muistutus siitä, että katoavaisuuden oivaltaminen on yksi onnen kokemisen ydin.
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Dialogi hiljaisuudessa
Olen enneagrammiretriitissä. Lepäämässä. Täällä meitä on kymmenen itsetuntemusmatkaajaa. Ja kurjet. Ne ovat saapuneet. On kevät. Aurinko ehkä ärsyttäisi juuri nyt, mutta sumu luo turvallisen hunnun, jonka alla voimme rauhassa tarkkailla kompastuskiviämme. Olen iloinen noista kahdesta: Sumusta ja kurjista. Ne kertovat, että pitkän talven jälkeen kevät tulee sittenkin – myös minulle.
Täällä työstämme omia ei-toimivia toimintamalleja enneagrammin ja AA:n käyttämän 12 askeleen avulla. Itsetutkiskelua rytmittävät rukoushetket ja mietiskelyt. Työskentelemme sekä hiljaisuudessa että puhuen. Keskuudessamme vilisee yhdeksästä persoonallisuustyypistä viisi eri numeroa. Kukin meistä tarkastelee maailmaa omasta toisistaan poikkeavasta vinkkelistä käsin. Kuulemme, että mikään tapa hahmottaa elämää ei ole toistaan parempi, ne ovat vain erilaisia. Tosin tietyllä hallinnalla ja menestyspyrkimyksellä varustetut tyypit tuntuvat kulttuurissamme pärjäävän paremmin kuin eräät toiset. Tai ainakin heitä arvostetaan työmarkkinoilla. Mutta kuka on todellinen sankari ja kuka luuseri?
Täällä me olemme ainakin kaikki oman elämämme sankareita. On mielenkiintoista havaita, kuinka eri tavoin me puhumme ja toimimme. On meitä, jotka puhumme ja suuntamme asioihin tunnekeskus edellä, niitä joiden toimintaa ohjaa järki ja toisia taas vaisto. Kaikissa meissä on kaikkea, mutta jokin osa-alue on aina vahvin. Ja kaikilla meillä on kuolemansyntimme ja sokeat pisteemme. Jokainen meistä kamppailee joko vihan, ylpeyden, petollisuuden, kateuden, kitsauden, pelon, ahneuden, himon tai laiskuuden kanssa. Synkkyyden vastapainoksi etsimme hyvää elämää joko hyvyyden, rakkauden, oikean toiminnan, aitouden, viisauden, uskollisuuden, ilon, voiman tai rauhan avulla. Mitä enemmän olemme yhdessä, sitä tarkemmin alkaa jokaisen luonnetyyppi tulla esille. Tämä on uskomatonta. On ihanaa kohdata samaa luonnetyyppiä edustavia kulkijoita. Nauramme yhdessä omille kummallisuuksillemme.
Hiljaisuudessa muut aistit kuin puhe vahvistuvat. Ruoka maistuu täällä enemmän. Ja se todella maistuu. Voisin syödä hevosen. Itsensä prosessointi on energiaa vievää työtä. Hiljaisuudessa luomme yhteyttä katseella ja hymyllä. Ja kun joku laittaa huolimattomasti lautasen paikalleen, se todella kolisee. Tulin tänne lepäämään, mutta itsestäni en pääse lepoon. Näitä syväsukellustreffejä olenkin odottanut. Villa Sukassa ja uudessa työssä on vaikea kuulla oman sisimmän ääntä. Käyn kohtaamassa itseäni myös retriitin vetäjän kanssa. Hän on läsnä ja tekee tarkentavia kysymyksiä, hyväksyy ja kannustaa.
En tiennyt tänne tullessani, että syväsukellus johtaa minut kohtaamaan parikymppisen itseni. Tuo nuori nainen on huolissaan, eikä tajua, miten hän voi selvitä siitä, jos elämä ei mene niin kuin hän on itse suunnitellut. Kerron hänelle, etteivät kaikki hänen unelmansa tule toteutumaan. Eikö Jumala sitten vastaakaan? Unohtaako Jumala minut?, hän kysyy. Ei suinkaan. Tulet saamaan vastauksia rukouksiisi. Sen todella täällä näen, että huolta on pidetty, mutta eri tavoin kuin itse odotin.
Nuori nainen on vihainen minulle. Hänen mielestään olen luopunut ihanteistani. Hän paheksuu keskiluokkaista keskinkertaista elämääni, joka tuhoaa luonnonvaroja. Sellaiseksi hän elämääni nimittää. Aika julma tuomio, sanon. Hän pysyy tiukasti kannassaan. Hän välttää tavallisuutta ja keskinkertaisuutta. Halveksii suorastaan. Hän on järkyttynyt, etten ole ollut lähetystyössä tai ottanut sijaislapsia. Etkö kumpaakaan? Niin, en sellaista lähetystyötä kuin hän käsittää, enkä sijaislastakaan. Adoptiolapsi saa häneltä vähän ymmärrystä. Mutta kun kerron, että Pikku-Wiitä emme olisi saaneet maailmanparannussyistä, ajaudumme taas konfliktiin. - Ole vain pettynyt. Saat olla, sanon. Se on aikuisen tehtävä, yrittää ymmärtää ja tukea. Yritän nyt myös kuunnella nuoruuden ehdottomuutta, en vain tuomita.
Toivon, että hän ottaisi itsensä vähän rennommin ja nauttisi elämästä. Ei vaatisi itseltään niin paljon. Mutta turhaan. Hän sanoo kadottavansa itsensä ja uskon, ellei elä oikeiksi kokemiensa sääntöjen mukaan, eikä kuulemma kaipaa keski-ikäiseltä täti-ihmiseltä neuvoja. Hän tarvitsee oman tiukan maailmansa. Kohta hänet pakotetaan siitä hiljalleen luopumaan. Kohta hänen ajattelunsa laajenee ja hän löytää teologeista samanhenkisiä ystäviä – ja iloa. Ei minun tarvitsekaan olla hänestä huolissaan.
Enhän kadota uskoani, hän tivaa ja mikä minusta tulee, hän kysyy vähän hädissään. Et kadota, mutta uskosi tulee kyllä muuttumaan, vastaan. Ja sinusta tulee vaikka mitä, tiedän kertoa. Teet monenlaisia juttuja täydestä sydämestäsi. Yhtäkkiä olen suunnattoman ylpeä tuosta parikymppisestä konservatiivisesta nuoresta naisesta. Hänessä on voimaa ja sisua. Kerron sen hänelle.
Se tuntuu riittävän. Mutta vielä hänellä on liuta kysymyksiä peräkanaan, ennen kuin tarkoitus on erkaantua: Onko lapsia? Onko intohimoa? Onko rakkautta? Lupaan hänelle kaikkea sitä ja hän on tyytyväinen. Mutta muistutan: Intohimo on passiota, siis kärsimystä. Hän sanoo tietävänsä, eikä varsinkaan sitä haluaa välttää. Siitä olemme siis edelleen samaa mieltä. Intohimoton elämä on – no jos ei nyt aivan turha, niin jotain sinne päin. Myöhemmin päästyään tutustumaan enneagrammeihin hän oivaltaa, miksi näin on hänen kohdallaan. Toisten kohdalla on toiset lainalaisuudet. Ja hei, tätä sun kannattaa miettiä, huikkaan: ”Kun etsit niin paljon syvää yhteyttä muista ihmisistä, niin muista, että kadotat senkin yhteyden, ellet ole lujasti kiinni omassa sisimmässäsi ja Jumalassa”. Sanoistani huolimatta, hän tulee silti hukkaamaan vielä itsensä. Niin se vain menee.
Lähden kotiin mukanani tuo parikymppinen itseään haparoiden etsivä nuori ihana nainen. Jotenkin hän tuntuu roikkuvan siinä liepeillä. Roikkukoon nyt sitten hetken kannoilla tirkistelemässä. Saan hänestä nuoruuden energiaa. Vaikka hän ei myönnä, hän tuntuu imevän minusta juuri sitä, mitä hän eniten välttää: tavallista arkea. Hänen kauttaan maailma ei ole minullekaan vielä täysin suljettu. Ja silti olen niin iloinen, että olen käynyt läpi jo erinäisiä asioita, joita hän ei vielä ole kokenut. Olen myös iloinen, etten näe edessä olevaa tietäni mutkaa pidemmälle. En tiedä löytyykö sieltä tukipilari vaiko kompastuskivi. Luultavasti molemmat. Mutta millaiset?
Kurjet huutavat hyvästejään. Minulla ei enää ole nälkä, mutta jano on. Mietin kirkkoisä Augustinuksen sanoja: ”Muista Herra, että janoni Sinun puoleesi, on Sinun omaa työtäsi”. Olen kiitollinen janosta. Kotona Villa Sukassa minua odottavat enneagrammin kielellä sanottuna ainakin optimistinen seikkailija, luotettava kyseenalaistaja ja valovoimainen menestyjä. Tai niin luulen. Heille on jaksettava tuoda evääksi jotakin oleellista. Se ainakin on oleellista, ettei enneagrammin avulla koko totuus itsestä ratkea. Mutta se voi olla käyttökelpoinen alku ja avain, alkuavain.
Täällä työstämme omia ei-toimivia toimintamalleja enneagrammin ja AA:n käyttämän 12 askeleen avulla. Itsetutkiskelua rytmittävät rukoushetket ja mietiskelyt. Työskentelemme sekä hiljaisuudessa että puhuen. Keskuudessamme vilisee yhdeksästä persoonallisuustyypistä viisi eri numeroa. Kukin meistä tarkastelee maailmaa omasta toisistaan poikkeavasta vinkkelistä käsin. Kuulemme, että mikään tapa hahmottaa elämää ei ole toistaan parempi, ne ovat vain erilaisia. Tosin tietyllä hallinnalla ja menestyspyrkimyksellä varustetut tyypit tuntuvat kulttuurissamme pärjäävän paremmin kuin eräät toiset. Tai ainakin heitä arvostetaan työmarkkinoilla. Mutta kuka on todellinen sankari ja kuka luuseri?
Täällä me olemme ainakin kaikki oman elämämme sankareita. On mielenkiintoista havaita, kuinka eri tavoin me puhumme ja toimimme. On meitä, jotka puhumme ja suuntamme asioihin tunnekeskus edellä, niitä joiden toimintaa ohjaa järki ja toisia taas vaisto. Kaikissa meissä on kaikkea, mutta jokin osa-alue on aina vahvin. Ja kaikilla meillä on kuolemansyntimme ja sokeat pisteemme. Jokainen meistä kamppailee joko vihan, ylpeyden, petollisuuden, kateuden, kitsauden, pelon, ahneuden, himon tai laiskuuden kanssa. Synkkyyden vastapainoksi etsimme hyvää elämää joko hyvyyden, rakkauden, oikean toiminnan, aitouden, viisauden, uskollisuuden, ilon, voiman tai rauhan avulla. Mitä enemmän olemme yhdessä, sitä tarkemmin alkaa jokaisen luonnetyyppi tulla esille. Tämä on uskomatonta. On ihanaa kohdata samaa luonnetyyppiä edustavia kulkijoita. Nauramme yhdessä omille kummallisuuksillemme.
Hiljaisuudessa muut aistit kuin puhe vahvistuvat. Ruoka maistuu täällä enemmän. Ja se todella maistuu. Voisin syödä hevosen. Itsensä prosessointi on energiaa vievää työtä. Hiljaisuudessa luomme yhteyttä katseella ja hymyllä. Ja kun joku laittaa huolimattomasti lautasen paikalleen, se todella kolisee. Tulin tänne lepäämään, mutta itsestäni en pääse lepoon. Näitä syväsukellustreffejä olenkin odottanut. Villa Sukassa ja uudessa työssä on vaikea kuulla oman sisimmän ääntä. Käyn kohtaamassa itseäni myös retriitin vetäjän kanssa. Hän on läsnä ja tekee tarkentavia kysymyksiä, hyväksyy ja kannustaa.
En tiennyt tänne tullessani, että syväsukellus johtaa minut kohtaamaan parikymppisen itseni. Tuo nuori nainen on huolissaan, eikä tajua, miten hän voi selvitä siitä, jos elämä ei mene niin kuin hän on itse suunnitellut. Kerron hänelle, etteivät kaikki hänen unelmansa tule toteutumaan. Eikö Jumala sitten vastaakaan? Unohtaako Jumala minut?, hän kysyy. Ei suinkaan. Tulet saamaan vastauksia rukouksiisi. Sen todella täällä näen, että huolta on pidetty, mutta eri tavoin kuin itse odotin.
Nuori nainen on vihainen minulle. Hänen mielestään olen luopunut ihanteistani. Hän paheksuu keskiluokkaista keskinkertaista elämääni, joka tuhoaa luonnonvaroja. Sellaiseksi hän elämääni nimittää. Aika julma tuomio, sanon. Hän pysyy tiukasti kannassaan. Hän välttää tavallisuutta ja keskinkertaisuutta. Halveksii suorastaan. Hän on järkyttynyt, etten ole ollut lähetystyössä tai ottanut sijaislapsia. Etkö kumpaakaan? Niin, en sellaista lähetystyötä kuin hän käsittää, enkä sijaislastakaan. Adoptiolapsi saa häneltä vähän ymmärrystä. Mutta kun kerron, että Pikku-Wiitä emme olisi saaneet maailmanparannussyistä, ajaudumme taas konfliktiin. - Ole vain pettynyt. Saat olla, sanon. Se on aikuisen tehtävä, yrittää ymmärtää ja tukea. Yritän nyt myös kuunnella nuoruuden ehdottomuutta, en vain tuomita.
Toivon, että hän ottaisi itsensä vähän rennommin ja nauttisi elämästä. Ei vaatisi itseltään niin paljon. Mutta turhaan. Hän sanoo kadottavansa itsensä ja uskon, ellei elä oikeiksi kokemiensa sääntöjen mukaan, eikä kuulemma kaipaa keski-ikäiseltä täti-ihmiseltä neuvoja. Hän tarvitsee oman tiukan maailmansa. Kohta hänet pakotetaan siitä hiljalleen luopumaan. Kohta hänen ajattelunsa laajenee ja hän löytää teologeista samanhenkisiä ystäviä – ja iloa. Ei minun tarvitsekaan olla hänestä huolissaan.
Enhän kadota uskoani, hän tivaa ja mikä minusta tulee, hän kysyy vähän hädissään. Et kadota, mutta uskosi tulee kyllä muuttumaan, vastaan. Ja sinusta tulee vaikka mitä, tiedän kertoa. Teet monenlaisia juttuja täydestä sydämestäsi. Yhtäkkiä olen suunnattoman ylpeä tuosta parikymppisestä konservatiivisesta nuoresta naisesta. Hänessä on voimaa ja sisua. Kerron sen hänelle.
Se tuntuu riittävän. Mutta vielä hänellä on liuta kysymyksiä peräkanaan, ennen kuin tarkoitus on erkaantua: Onko lapsia? Onko intohimoa? Onko rakkautta? Lupaan hänelle kaikkea sitä ja hän on tyytyväinen. Mutta muistutan: Intohimo on passiota, siis kärsimystä. Hän sanoo tietävänsä, eikä varsinkaan sitä haluaa välttää. Siitä olemme siis edelleen samaa mieltä. Intohimoton elämä on – no jos ei nyt aivan turha, niin jotain sinne päin. Myöhemmin päästyään tutustumaan enneagrammeihin hän oivaltaa, miksi näin on hänen kohdallaan. Toisten kohdalla on toiset lainalaisuudet. Ja hei, tätä sun kannattaa miettiä, huikkaan: ”Kun etsit niin paljon syvää yhteyttä muista ihmisistä, niin muista, että kadotat senkin yhteyden, ellet ole lujasti kiinni omassa sisimmässäsi ja Jumalassa”. Sanoistani huolimatta, hän tulee silti hukkaamaan vielä itsensä. Niin se vain menee.
Lähden kotiin mukanani tuo parikymppinen itseään haparoiden etsivä nuori ihana nainen. Jotenkin hän tuntuu roikkuvan siinä liepeillä. Roikkukoon nyt sitten hetken kannoilla tirkistelemässä. Saan hänestä nuoruuden energiaa. Vaikka hän ei myönnä, hän tuntuu imevän minusta juuri sitä, mitä hän eniten välttää: tavallista arkea. Hänen kauttaan maailma ei ole minullekaan vielä täysin suljettu. Ja silti olen niin iloinen, että olen käynyt läpi jo erinäisiä asioita, joita hän ei vielä ole kokenut. Olen myös iloinen, etten näe edessä olevaa tietäni mutkaa pidemmälle. En tiedä löytyykö sieltä tukipilari vaiko kompastuskivi. Luultavasti molemmat. Mutta millaiset?
Kurjet huutavat hyvästejään. Minulla ei enää ole nälkä, mutta jano on. Mietin kirkkoisä Augustinuksen sanoja: ”Muista Herra, että janoni Sinun puoleesi, on Sinun omaa työtäsi”. Olen kiitollinen janosta. Kotona Villa Sukassa minua odottavat enneagrammin kielellä sanottuna ainakin optimistinen seikkailija, luotettava kyseenalaistaja ja valovoimainen menestyjä. Tai niin luulen. Heille on jaksettava tuoda evääksi jotakin oleellista. Se ainakin on oleellista, ettei enneagrammin avulla koko totuus itsestä ratkea. Mutta se voi olla käyttökelpoinen alku ja avain, alkuavain.
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Elämä on luopumista
Tällä viikolla olen aloittanut uuden työn. Kun kolmen kuukauden sisällä on kaksi kertaa vaihtanut työpaikkaa ja kerran asuntoa, alkaa muuttamisessakin kehittyä. Tai ainakin tavaroita pakatessa ja purkaessa tulee jännä olo: Ihan kuin olisin kokenut tämän ennenkin :)
Muutto, muutos, muutosprosessi, oleminen ei missään, vanhan kaipaaminen ja uuden ja uusien tapojen ihmetteleminen. Niistä on tämä viikko tehty. Vanhasta työstä ja työpaikasta pakkasin muistojen laatikkoon monta mukavaa ihmistä ja monta mielenkiintoista kokemusta. Kaikkinensa olisi ollut mukavaa olla omavarainen ja pärjäävä, kaiken noin vain hahmottava yli-ihminen, mutta siltikin kasvattavinta olivat tehtävät, joista en selviytynyt yksin. Minusta oli nöyrryttävää tarvita apua ja myöntää, että monet tehtävät olivat vaikeita. Kyllä minä vielä ihan näppärästi Yläkerran Isännälle huokailin huolijani, mutta avun pyytäminen kanssamatkustajilta oli huomattavasti vaikeampaa. Joku on viisaasti sanonut, että todellinen kasvu on aina kasvua pienemmäksi. Sitä ilmeisesti sitten Kannelmäessä tapahtui. Tunsin monta kertaa itseni kovin pieneksi. Jokusen kerran tuli katseltua itseä vähän niin kuin ulkopuolelta ja väistämättä heräsi kysymys: Miten MINÄ olen tätäkin tehtävää toimittamassa? Eikö joku muu olisi paljon sopivampi? Ja varmasti olisikin ollut. Minä nyt vain satuin olemaan työvuorossa tai muuten vastuullisena. Erilaisiin tehtäviin ei toisaalta kasva, jos ei uskalla astua uutee. Näissä hommissa ei toisaalta voi koskaan olla varma, mikä on osa Suurempaa Suunnitelmaa. Olen satavarma, että monissa työksi kutsutuissa tehtävissä en todellakaan ollut yksin.
Kerran sain nimettömän kirjeen, jossa minua kehotettiin luopumaan pappeudestani, koska uskon ja opetan väärin. Silloin kirpaisi – ja pitkään. Ajattelin, että nyt olin mokannut ja pääsen piispan puhutteluun. Uskonnon nimissä uhkailu kun vielä osuu niin perustavanlaatuisiin olemassaolon luihin ja ytimiin. Mietin, joudunko ehkä kuitenkin Helvettiin. Sielun rippeiden kokoamiseen tarvitsin silloinkin muiden tukea ja onneksi sitä sain. Silloin en olisi uskonut, että koittaa tämäkin päivä, jolloin olen kiitollinen juuri siitä kirjeestä. Ihmiselle, joka on tottunut selviytymään olemalla kiltti ja miellyttämällä muita, värin näyttäminen mielipiteissä oli aikuiseksi kasvamista. Liian kiltti ei saa olla. Kiltit jyrätään.
Muuttaessa on se hyvä puoli, että tavaroita pakatessa ja purkaessa voi samalla päättää, mitä pakkaa muistojen laatikkoon ja mitä heittää pois. Olen huono heittämään pois. Haluaisin säilöä kaiken, ihan vain siksi, että kaikkeen voi joskus perusteellisemmin palata ja kääntää ja vääntää ymmärtääkseen itseään ja oppiakseen tästäkin kokemuksesta lisää. Sellainen vatvominen on kyllä aika raskasta ja siitähän voi vaikka pimahtaa. Siksi jotakin on heitettävä pois. Se on fakta.
Uudet työkaverini ihmettelevät kirjojeni ja mappieni määrää – varsinkin kun ne koskevat rippikoulua. Ethän sinä täällä enää pidä rippikouluja, huomauttaa eräs ystävällisesti. En niin, mutta mutta… luopuminen on raskasta, ovien sulkeminen tekee surulliseksi. Enkö minä saisi vielä hetken elätellä toivetta rippikoululeirin mahdollisuudesta oppilaitostyössä? Hetken se on vielä mahdollista, kohta rippikoulumateriaalit hautautuvat uusien materiaalimappien alle. Sitten on taas tehtävä päätöksiä.
Villa Sukassa soi jälleen kerran Risto Räppääjä. Neiti Kesäheinä katsoo minua silmiin ja laulaa: Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin…lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa. Illalla Pikku-Wii kertoo, että hänellä on ikävä vanhan päiväkodin kavereita. Sydäntä särkee. Oliko muutto sittenkään viisasta? Jos lapset eivät juurru uuteen asuinpaikkaan, saan syyttää loppuelämäni itseäni. Kerron, että minullakin on monia ihmisiä ikävä ja sitten niitä ihmisiä voi muistella, joita ei näe. Selitys on minulle totta, mutta kuulostaa ontuvalta. Lupaan Pikku-Wiille, että menemme käymään joku päivä vanhassa päiväkodissa. Ja lupaus täytyy pitää, muistuttaa viisas viisivuotias.
Ihan jo ammattinikin puolesta olen mestarikaipaaja. Aavan meren tuolla puolen on maa, josta puhumisesta minulle jopa maksetaan. Kaipaus on minulle tuttu olotila. Ja siksipä siksi, en toivo, että lastenkin sielut ovat riepoteltuina ympäriinsä. Kaipaus voi olla aika riipivää. Vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tunnistaa taivaskaipuuta tai muistojen synnyttämää ikävää, on osata elää tässä ja nyt. Sen taidon osaavat kuitenkin paremmin Villa Sukan lapset kuin näitä sanoja rustaava aikuinen. Niin ainakin luulen. Lapset ainakin vaativat sitä, että läsnä on oltava ja puurot on keitettävä, vaikka kuinka olisi pää täynnä suunnitelmia ja muuta mietittävää.
Ja siltikin ikävä on osa elämää. Mitään tai ketään me emme saa pitää lopullisesti itsellämme, luopumista on opeteltava. Jätskikin loppuu aina ja päivän päätteeksi on mentävä nukkumaan. Mutta jos ikävästä ei saa puhua, tulee vatsa kipeäksi tai pää. Tätä eivät lapset tiedä, mutta kun laulamme yhdessä vanhan pihan oravasta ja harakasta, liitymme kansakuntamme slaavilaisen melankolian juuriin. Sellaisia me suomalaiset olemme. Tässä ja nyt me tiedämme ja tunnemme, että jaettu ikävä yhdistää. Laulun jälkeen onkin turvallista liimautua syliin nukkumaan.
Muutto, muutos, muutosprosessi, oleminen ei missään, vanhan kaipaaminen ja uuden ja uusien tapojen ihmetteleminen. Niistä on tämä viikko tehty. Vanhasta työstä ja työpaikasta pakkasin muistojen laatikkoon monta mukavaa ihmistä ja monta mielenkiintoista kokemusta. Kaikkinensa olisi ollut mukavaa olla omavarainen ja pärjäävä, kaiken noin vain hahmottava yli-ihminen, mutta siltikin kasvattavinta olivat tehtävät, joista en selviytynyt yksin. Minusta oli nöyrryttävää tarvita apua ja myöntää, että monet tehtävät olivat vaikeita. Kyllä minä vielä ihan näppärästi Yläkerran Isännälle huokailin huolijani, mutta avun pyytäminen kanssamatkustajilta oli huomattavasti vaikeampaa. Joku on viisaasti sanonut, että todellinen kasvu on aina kasvua pienemmäksi. Sitä ilmeisesti sitten Kannelmäessä tapahtui. Tunsin monta kertaa itseni kovin pieneksi. Jokusen kerran tuli katseltua itseä vähän niin kuin ulkopuolelta ja väistämättä heräsi kysymys: Miten MINÄ olen tätäkin tehtävää toimittamassa? Eikö joku muu olisi paljon sopivampi? Ja varmasti olisikin ollut. Minä nyt vain satuin olemaan työvuorossa tai muuten vastuullisena. Erilaisiin tehtäviin ei toisaalta kasva, jos ei uskalla astua uutee. Näissä hommissa ei toisaalta voi koskaan olla varma, mikä on osa Suurempaa Suunnitelmaa. Olen satavarma, että monissa työksi kutsutuissa tehtävissä en todellakaan ollut yksin.
Kerran sain nimettömän kirjeen, jossa minua kehotettiin luopumaan pappeudestani, koska uskon ja opetan väärin. Silloin kirpaisi – ja pitkään. Ajattelin, että nyt olin mokannut ja pääsen piispan puhutteluun. Uskonnon nimissä uhkailu kun vielä osuu niin perustavanlaatuisiin olemassaolon luihin ja ytimiin. Mietin, joudunko ehkä kuitenkin Helvettiin. Sielun rippeiden kokoamiseen tarvitsin silloinkin muiden tukea ja onneksi sitä sain. Silloin en olisi uskonut, että koittaa tämäkin päivä, jolloin olen kiitollinen juuri siitä kirjeestä. Ihmiselle, joka on tottunut selviytymään olemalla kiltti ja miellyttämällä muita, värin näyttäminen mielipiteissä oli aikuiseksi kasvamista. Liian kiltti ei saa olla. Kiltit jyrätään.
Muuttaessa on se hyvä puoli, että tavaroita pakatessa ja purkaessa voi samalla päättää, mitä pakkaa muistojen laatikkoon ja mitä heittää pois. Olen huono heittämään pois. Haluaisin säilöä kaiken, ihan vain siksi, että kaikkeen voi joskus perusteellisemmin palata ja kääntää ja vääntää ymmärtääkseen itseään ja oppiakseen tästäkin kokemuksesta lisää. Sellainen vatvominen on kyllä aika raskasta ja siitähän voi vaikka pimahtaa. Siksi jotakin on heitettävä pois. Se on fakta.
Uudet työkaverini ihmettelevät kirjojeni ja mappieni määrää – varsinkin kun ne koskevat rippikoulua. Ethän sinä täällä enää pidä rippikouluja, huomauttaa eräs ystävällisesti. En niin, mutta mutta… luopuminen on raskasta, ovien sulkeminen tekee surulliseksi. Enkö minä saisi vielä hetken elätellä toivetta rippikoululeirin mahdollisuudesta oppilaitostyössä? Hetken se on vielä mahdollista, kohta rippikoulumateriaalit hautautuvat uusien materiaalimappien alle. Sitten on taas tehtävä päätöksiä.
Villa Sukassa soi jälleen kerran Risto Räppääjä. Neiti Kesäheinä katsoo minua silmiin ja laulaa: Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin…lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa. Illalla Pikku-Wii kertoo, että hänellä on ikävä vanhan päiväkodin kavereita. Sydäntä särkee. Oliko muutto sittenkään viisasta? Jos lapset eivät juurru uuteen asuinpaikkaan, saan syyttää loppuelämäni itseäni. Kerron, että minullakin on monia ihmisiä ikävä ja sitten niitä ihmisiä voi muistella, joita ei näe. Selitys on minulle totta, mutta kuulostaa ontuvalta. Lupaan Pikku-Wiille, että menemme käymään joku päivä vanhassa päiväkodissa. Ja lupaus täytyy pitää, muistuttaa viisas viisivuotias.
Ihan jo ammattinikin puolesta olen mestarikaipaaja. Aavan meren tuolla puolen on maa, josta puhumisesta minulle jopa maksetaan. Kaipaus on minulle tuttu olotila. Ja siksipä siksi, en toivo, että lastenkin sielut ovat riepoteltuina ympäriinsä. Kaipaus voi olla aika riipivää. Vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tunnistaa taivaskaipuuta tai muistojen synnyttämää ikävää, on osata elää tässä ja nyt. Sen taidon osaavat kuitenkin paremmin Villa Sukan lapset kuin näitä sanoja rustaava aikuinen. Niin ainakin luulen. Lapset ainakin vaativat sitä, että läsnä on oltava ja puurot on keitettävä, vaikka kuinka olisi pää täynnä suunnitelmia ja muuta mietittävää.
Ja siltikin ikävä on osa elämää. Mitään tai ketään me emme saa pitää lopullisesti itsellämme, luopumista on opeteltava. Jätskikin loppuu aina ja päivän päätteeksi on mentävä nukkumaan. Mutta jos ikävästä ei saa puhua, tulee vatsa kipeäksi tai pää. Tätä eivät lapset tiedä, mutta kun laulamme yhdessä vanhan pihan oravasta ja harakasta, liitymme kansakuntamme slaavilaisen melankolian juuriin. Sellaisia me suomalaiset olemme. Tässä ja nyt me tiedämme ja tunnemme, että jaettu ikävä yhdistää. Laulun jälkeen onkin turvallista liimautua syliin nukkumaan.
torstai 11. maaliskuuta 2010
Talovanhus
Olen vanha, viisas ja väsynyt. Olen seissyt tässä pitkään ja nähnyt paljon. Olen vastaanottanut elämän murjomia ihmisiä. Seinäni hohkaavat viisauksia ja vintin perimmäisiin nurkkiin on säilötty salaisuuksia, joita vain harvoille kerrotaan. Sanotaan, että minussa on hyvä henki. Tietysti on, onhan se rakennettu niiden ihmisten kohtaloista, jotka ovat eläneet kanssani. Minun pitäisi olla pelkkä talo, useimmiten väliaikainen, mutta heikkouttani kiinnyn heihin kaikkiin. Kiintyminen on – no kuluttava, mutta antoisaa. Tähän ikään mennessä olen oppinut tuntemaan itseäni jo sen vertaa, etten jaksa enää taistella kiintymystä vastaan. Ja kun tämä villiviikarijoukkio astui ensimmäisen kerran sisään ja herätti minut mietiskelyhorroksesta, olin samalla ärsyyntynyt metelistä ja pian perustuksiani myöten ihastunut heihin kaikkiin.
Kuulin sanoja, joita olin kuullut ennenkin: ”Niin, vanhahan tämä on ja huonossa kunnossa, muovimatot eivät ole minun makuuni, eikö pesuhuoneelle todellakaan voi tehdä mitään”. Ja sitten viimein hunajaa korvilleni: ”Vaikka tämä ei ole viimeisintä huutoa, täällä on jotenkin hyvä henki”. Toki kuulen myös vanhan virren; Olen näillekin asukkaille vain väliaikainen. Olen tottunut tähän. Ei kukaan ennenkään ole suunnitellut minua elämänsä kodiksi. Nuorempana olin kakkosen osastani katkera, mutta vanhemmiten tiedän elämästä jo enemmän. Vaikka minua ei ole valittu ykköskodiksi, olen jättänyt monen sydämeen suuremman jäljen kuin moni ykköseksi suunniteltu. Uusi ja tuore on usein kaunis ja virheetön, mutta hengetön. Ja niin he muistelevat minua lämmöllä, eivätkä osaa selittää, miksi aika minun kanssani oli niin hyvää. Mutta elämä on sellaista, eivät ihmiset aina tiedä, mikä heille on parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä.
Viimeisen puoli vuotta sain olla hiljaa, vetää henkeä, kerätä voimia. Ja sitten nämä tulivat. Nämä ovat antaneet minulle nimenkin. Kutsuvat Villa Sukaksi. Liikuttavaa. En minä nyt sillä nimellä itseäni kutsuisi, mutta se, että on saanut nimen, on sentään jotain se. Nyt en saa hetken rauhaa – mutta nautin siitä, että minun ei tarvitse olla yksin. Yksinäisyys ei näin seuralliselle talolle ole ollut helppoa.
Aamuisin kun linnut heräävät, aukaisee CC Kellokin silmänsä ja suunsa puoli kuusi ja laulaa lintujen kanssa ”äiti”, ”isi”. Minun korvissani jokeltelu on kaunista musiikkia. Mutta ymmärrän asukkejani, jotka ärsyyntyneinä heräävät samaisiin ääniin ja toivovat, että talon nuorin ei olisi niin virkeä.
Jokainen asukas kömpii vuorollaan ylös kuka enemmän kuka vähemmän unen pöppöröisenä. He syövät aaupalaa ja taistelevat vaatteidensa kanssa, etsivät puuttuvia sukkiaan ja ehtivät kuin ehtivätkin töihin, kouluun, esikouluun ja päiväkerhoon. Nytriitti ja CC Kello viettävät eniten aikaa kanssani, tunnen heidät parhaiten. Ihaillen seuraan Nytriitin uutteraa arjenpyöritystä päivästä toiseen ja yritän valaa häneen voimia. Hän on toki hyvä piristämään arkeaan. Hänellä ei näytä olevan harmaan tylsää kotiäityttä. Hän käy hieronnassa, Haikkoon Kartanon naisten jumppapiirissä ja tapaa ystäviään lasten hoidon lisäksi. Hän tutkii taloesitteitä, piirtää huonekaluja uuden talonsa rakennuspiirustuksiin ja haaveilee… onnellisesta elämästä siellä jossain uudessa talossa. Hän ei menetä hermojaan, vaikka Herra Merirosvo, Neiti Kesäheinä ja Pikku-Wii taistelevat joka päivä siitä, kuka saa pimpottaa ovikelloa, kenellä on isoin porkkana ja kuka saa eniten olla äidin pikkuapulainen. Niin, kyllä raskasta sitä on seurata, vaikka ihmiset taitavat kasvavaa itsekseen taistelemalla toistensa kanssa tilasta ja huomiosta.
Kun talon loput aikuiset viimein tulevat tärkeistä työtehtävistään, ovat he usein jo valmiiksi väsyneitä, lysähtävät tuoliin hetkeksi ja joskus jopa nukahtavat. Miksi he uuvuttavat itsensä jossakin vähemmän tärkeässä? Kun he ovat virkeitä, he vievät lapsia luistelemaan ja ulos ja väittelevät keskenään – kummallisista asioista. Tällaisia keskusteluja en olekaan ennen kuullut. Mutta jokaisella perheellä ja perhekunnalla on omat omituisuutensa. Minä en enää jaksaisi väitellä siitä, saako kuistilla jäähdyttää ruokaa vai ei tai häiritseekö se nyt niin kamalasti kun eräskin asukeista puhuu paljon laihduttamisesta.
Ilman heitä en toisaalta tietäisi mitään arkkipiispan vaaleista, facebookista tai LVI-suunnittelun hankaluuksista. He luulevat varmasti olevansa kovinkin vitsikkäitä puhuessaan ”kotikielenään” ruotsia. Se heille suotakoon, sillä ruotsiksi he ovat kyllä hauskempia, ainakin kepeämpiä. Hauskoina iltoina he saavat toisistaan voimaa ja jaksavat suunnitella vielä tulevia talojaan, joskus he vain tiuskivat väsymystään toisilleen. Riitely ei ole minusta vaarallista, mutta se on, kun toinen tai toiset ovat tulleet niin yhdentekeviksi, ettei heille jaksa edes tiuskia. Sellaistakin olen nähnyt. Vuosien hiljaisuutta.
Kun he viimein sulkevat silmänsä, muistelen liikuttuneena sitä, kuinka Pikku-Wii rukoilee viisi kertaa iltarukouksensa, ihan vain varmuuden vuoksi. Ymmärrän tämän, kyllähän jokainen tämänkertainenkin suojattini tarvitsee paljon enkeleitä. Sellaisia en ole vielä saanutkaan pitää luonani, jotka eivät tarvitsisi. Näille aikuisille toivon enkeleitä siihen, että he eivät hajottaisi itseään liian moneen projektiin. Rakennuttaminen on sekin raskasta ja aikaa vievää työtä, mutta puoli vuotta sinne tänne, tuntuu tästä perspektiivistä katsottuna naurettavalta, jos sen hinta on terveyden, hermojen tai ihmissuhteiden menetys.
Näilläkin asukeillani on monenlaista sisäistä kipua ja kroonistakin sairautta, jonka he vaihtaisivat mieluusti pois. Mutta ilman näitä kolhuja, heille ei olisi kasvanut sellaista herkkyyttä, jota he tulevat tarvitsemaan vielä jatkossakin tiellään. Jokainen näistä lapsista on saanut osakseen enemmän kaikkea hyvää kuin moni olisi osannut edes itselleen salaa toivoa. He eivät sitä aina ymmärrä, koska elämän laki tuntuu olevan sellaista, että kiireessä oleellisen helposti kadottaa.
Kutsun lapsiksi myös aikuisia. 85-vuotiaan silmissä jokaisen näiden edessä elämää on vielä paljon kokematta. Ihmisen osa on taistella olemassaolostaan, porkkanoista ja siitä saako pimpottaa ovikelloa. Syntyminen omaksi itsekseen ei ole helppoa, sen huomaan taas seuratessani näitä villasukkalaisia.
Olen saanut vuosien varrella erinäisiltä asukkailta niin paljon, että minulla on varaa jakaa nyt pois sitä, mitä nämä tuoreet elämän versot kasvunsa tueksi tarvitsevat. Tämän lahjani avulla he kestävät toisiaan ja itseään. Se mitä olen saanut ja mitä heille nyt yritän jakaa, alkaa R:llä ja päättyy S:ään, mutta josta puhuminen vaivaannuttaa minua juuri nyt. Minullakin on omat heikkouteni. Sitä paitsi, olen väsynyt puhumiseen. Vanhana on oikeus olla väsynyt, muttei sentään niin väsynyt, ettei jakaisi mitenkään eteenpäin sitä hyvää, mitä on lahjaksi elämältä saanut.
Kuulin sanoja, joita olin kuullut ennenkin: ”Niin, vanhahan tämä on ja huonossa kunnossa, muovimatot eivät ole minun makuuni, eikö pesuhuoneelle todellakaan voi tehdä mitään”. Ja sitten viimein hunajaa korvilleni: ”Vaikka tämä ei ole viimeisintä huutoa, täällä on jotenkin hyvä henki”. Toki kuulen myös vanhan virren; Olen näillekin asukkaille vain väliaikainen. Olen tottunut tähän. Ei kukaan ennenkään ole suunnitellut minua elämänsä kodiksi. Nuorempana olin kakkosen osastani katkera, mutta vanhemmiten tiedän elämästä jo enemmän. Vaikka minua ei ole valittu ykköskodiksi, olen jättänyt monen sydämeen suuremman jäljen kuin moni ykköseksi suunniteltu. Uusi ja tuore on usein kaunis ja virheetön, mutta hengetön. Ja niin he muistelevat minua lämmöllä, eivätkä osaa selittää, miksi aika minun kanssani oli niin hyvää. Mutta elämä on sellaista, eivät ihmiset aina tiedä, mikä heille on parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä.
Viimeisen puoli vuotta sain olla hiljaa, vetää henkeä, kerätä voimia. Ja sitten nämä tulivat. Nämä ovat antaneet minulle nimenkin. Kutsuvat Villa Sukaksi. Liikuttavaa. En minä nyt sillä nimellä itseäni kutsuisi, mutta se, että on saanut nimen, on sentään jotain se. Nyt en saa hetken rauhaa – mutta nautin siitä, että minun ei tarvitse olla yksin. Yksinäisyys ei näin seuralliselle talolle ole ollut helppoa.
Aamuisin kun linnut heräävät, aukaisee CC Kellokin silmänsä ja suunsa puoli kuusi ja laulaa lintujen kanssa ”äiti”, ”isi”. Minun korvissani jokeltelu on kaunista musiikkia. Mutta ymmärrän asukkejani, jotka ärsyyntyneinä heräävät samaisiin ääniin ja toivovat, että talon nuorin ei olisi niin virkeä.
Jokainen asukas kömpii vuorollaan ylös kuka enemmän kuka vähemmän unen pöppöröisenä. He syövät aaupalaa ja taistelevat vaatteidensa kanssa, etsivät puuttuvia sukkiaan ja ehtivät kuin ehtivätkin töihin, kouluun, esikouluun ja päiväkerhoon. Nytriitti ja CC Kello viettävät eniten aikaa kanssani, tunnen heidät parhaiten. Ihaillen seuraan Nytriitin uutteraa arjenpyöritystä päivästä toiseen ja yritän valaa häneen voimia. Hän on toki hyvä piristämään arkeaan. Hänellä ei näytä olevan harmaan tylsää kotiäityttä. Hän käy hieronnassa, Haikkoon Kartanon naisten jumppapiirissä ja tapaa ystäviään lasten hoidon lisäksi. Hän tutkii taloesitteitä, piirtää huonekaluja uuden talonsa rakennuspiirustuksiin ja haaveilee… onnellisesta elämästä siellä jossain uudessa talossa. Hän ei menetä hermojaan, vaikka Herra Merirosvo, Neiti Kesäheinä ja Pikku-Wii taistelevat joka päivä siitä, kuka saa pimpottaa ovikelloa, kenellä on isoin porkkana ja kuka saa eniten olla äidin pikkuapulainen. Niin, kyllä raskasta sitä on seurata, vaikka ihmiset taitavat kasvavaa itsekseen taistelemalla toistensa kanssa tilasta ja huomiosta.
Kun talon loput aikuiset viimein tulevat tärkeistä työtehtävistään, ovat he usein jo valmiiksi väsyneitä, lysähtävät tuoliin hetkeksi ja joskus jopa nukahtavat. Miksi he uuvuttavat itsensä jossakin vähemmän tärkeässä? Kun he ovat virkeitä, he vievät lapsia luistelemaan ja ulos ja väittelevät keskenään – kummallisista asioista. Tällaisia keskusteluja en olekaan ennen kuullut. Mutta jokaisella perheellä ja perhekunnalla on omat omituisuutensa. Minä en enää jaksaisi väitellä siitä, saako kuistilla jäähdyttää ruokaa vai ei tai häiritseekö se nyt niin kamalasti kun eräskin asukeista puhuu paljon laihduttamisesta.
Ilman heitä en toisaalta tietäisi mitään arkkipiispan vaaleista, facebookista tai LVI-suunnittelun hankaluuksista. He luulevat varmasti olevansa kovinkin vitsikkäitä puhuessaan ”kotikielenään” ruotsia. Se heille suotakoon, sillä ruotsiksi he ovat kyllä hauskempia, ainakin kepeämpiä. Hauskoina iltoina he saavat toisistaan voimaa ja jaksavat suunnitella vielä tulevia talojaan, joskus he vain tiuskivat väsymystään toisilleen. Riitely ei ole minusta vaarallista, mutta se on, kun toinen tai toiset ovat tulleet niin yhdentekeviksi, ettei heille jaksa edes tiuskia. Sellaistakin olen nähnyt. Vuosien hiljaisuutta.
Kun he viimein sulkevat silmänsä, muistelen liikuttuneena sitä, kuinka Pikku-Wii rukoilee viisi kertaa iltarukouksensa, ihan vain varmuuden vuoksi. Ymmärrän tämän, kyllähän jokainen tämänkertainenkin suojattini tarvitsee paljon enkeleitä. Sellaisia en ole vielä saanutkaan pitää luonani, jotka eivät tarvitsisi. Näille aikuisille toivon enkeleitä siihen, että he eivät hajottaisi itseään liian moneen projektiin. Rakennuttaminen on sekin raskasta ja aikaa vievää työtä, mutta puoli vuotta sinne tänne, tuntuu tästä perspektiivistä katsottuna naurettavalta, jos sen hinta on terveyden, hermojen tai ihmissuhteiden menetys.
Näilläkin asukeillani on monenlaista sisäistä kipua ja kroonistakin sairautta, jonka he vaihtaisivat mieluusti pois. Mutta ilman näitä kolhuja, heille ei olisi kasvanut sellaista herkkyyttä, jota he tulevat tarvitsemaan vielä jatkossakin tiellään. Jokainen näistä lapsista on saanut osakseen enemmän kaikkea hyvää kuin moni olisi osannut edes itselleen salaa toivoa. He eivät sitä aina ymmärrä, koska elämän laki tuntuu olevan sellaista, että kiireessä oleellisen helposti kadottaa.
Kutsun lapsiksi myös aikuisia. 85-vuotiaan silmissä jokaisen näiden edessä elämää on vielä paljon kokematta. Ihmisen osa on taistella olemassaolostaan, porkkanoista ja siitä saako pimpottaa ovikelloa. Syntyminen omaksi itsekseen ei ole helppoa, sen huomaan taas seuratessani näitä villasukkalaisia.
Olen saanut vuosien varrella erinäisiltä asukkailta niin paljon, että minulla on varaa jakaa nyt pois sitä, mitä nämä tuoreet elämän versot kasvunsa tueksi tarvitsevat. Tämän lahjani avulla he kestävät toisiaan ja itseään. Se mitä olen saanut ja mitä heille nyt yritän jakaa, alkaa R:llä ja päättyy S:ään, mutta josta puhuminen vaivaannuttaa minua juuri nyt. Minullakin on omat heikkouteni. Sitä paitsi, olen väsynyt puhumiseen. Vanhana on oikeus olla väsynyt, muttei sentään niin väsynyt, ettei jakaisi mitenkään eteenpäin sitä hyvää, mitä on lahjaksi elämältä saanut.
perjantai 26. helmikuuta 2010
Yllättävä päivä
Viime päivinä isi on puhunut paljon puhelimessa ja äiti on laittanut paljon huulipunaa ja ollut tärkeän näköinen. Kokoajan on jotain neuvotteluja, joita pitää puhelimessa sopia ja joihin täytyy laittaa huulipunaa. Jos ei käy neuvotteluissa, niin me ei päästä asumaan uuteen isoon taloon, niin ne sanovat. Iso oma talo näyttää kivalta kuvissa, vaikka minä tykkään kyllä asua Villa Sukassakin.
Minä olen ollut eri paikoissa hoidoissa, kun äiti ja isi on neuvottelemassa. Mutta tänään ei ollut mitään hoitopaikkaa minulle eikä edes Neiti Kesäheinälle ja Herra Merirosvolle. Äiti laittoi papiljotit päähän, otti ne pois ja laittoi huulipunaa huuliin ja isi kysyi äidiltä, että voiko näissä vaatteissa mennä pankkiin neuvottelemaan. Äidin mielestä isin vaatteet oli ok. Sitten ne hoputti meitä autoon ja sanoivat, että pitää olla kiltisti ja hiljaa tai muuten - me asutaan Villa Sukassa aina. Niin ja äiti sanoi, että saatte yllätykset, jos olette kiltisti. Sitä minä ihmettelen, että miksi meillä on aina kiire. Sitten kun minä opin kelloa, niin minä kyllä kerron niille, kuinka ajoissa pitää lähteä. Ne ei osaa kelloa, vaikka ne on aikuisia.
Sampopankissa meitä oli vastassa kiltti ja hieno täti, sellainen jota äiti ja isi uskovat ja tottelevat. Ne (äiti ja isi) selitti jotain, että anteeksi anteeksi, piti ottaa lapset mukaan ja kaksi näistä onkin hoidossa ja tässä näin meidän Pikku-Wii, sanokaa nyt kaikki hei tädille. Minä sanoin nopeasti hei ja juoksin liukumäkeen liukumaan, äiti juoksi minun perään ja sanoi vihaisesti, ettei täällä saa liukua. Miksi täällä sitten on liukumäki, jos ei saa liukua, minä en ymmärrä. Äiti sanoi, ettei se ole liukumäki. Miksi tehdään jokin liukumäki, joka ei ole liukumäki?
No se kiltti täti, jolle äiti ja isi hymyilivät iloisesti, vei meidät kaikki isoon huoneeseen, jossa oli meille lapsille oma pöytä. Täti toi meille askartelulehdet ja kyniä. Aikuiset aloitti tärkeän neuvottelun. Neuvottelu on sellaista, että täti kirjoittaa tietokoneelle ja kyselee isiltä ja äidiltä kysymyksiä. Äiti kertoi, että hän on vaihtamassa työpaikkaa. Onko äiti taas vaihtamassa työpaikkaa? Miksi työpaikkoja pitää kokoajan vaihtaa? Minä en ymmärrä aikuisia.
Minusta ne askartelujutut oli vaikeita ja minusta oli mukavampi pyöriä tuolilla ympyrää ja leikkiä linnanmäkeä. Herra Merirosvo aina matkii mua ja sitten me oltiin linnanmäellä. Neiti Kesäheinä piirsi hienosti ja sanoi meille, ettei me saada yllätystä. Äiti mulkoili minua ja sanoi: ”Olkaa hiljaa”. Minä en tykkää neuvotteluista, kun niissä pitää olla hiljaa. Enkä minä tykkää äidistä silloin kun sillä on huulipunaa ja se leikkii tärkeetä.
Sitten pankin täti hymyili minulle ja kysyi haluanko ilmapallon. Jee , ilmapallo jee. Herra Merirosvokin halusi ilmapallon. Neiti Kesäheinä vain piirsi ja valitti ja me pojat heiteltiin uusia ilmiksiä. Sitten minun ilmapallo tarttui kattoon, isi mulkoili minua ja sanoi, että pallo pitää jättää kattoon. Isi on kyllä ihan kiva, mutta välillä se ei tajua mistään mitään. Ilmapalloa ei voi jättää kattoon. Pian Herran Merirosvon ilmapallo oli katossa myös. Ensin minä heitin palloa hatulla ja se lensi suoraan Neidin päähän. Kesäheinä kiljui, että Pikku-Wii kiusaa. Minä en tajua tyttöjä, enhän mä kiusannu, se oli vahinko. No sitten minä otin hanskat ja heittelin niillä palloa. Äiti ja isi sanoivat, ettei saa heitellä ja nyt pitää olla hiljaa (neuvotteluissa ne aina esittää jotain ihan ihmeellistä, ei meillä kotona koskaan olla hiljaa). Pankin täti vain hymyili ja sanoi, että kyllä täällä saa heitellä. Minä tykkään pankin tädistä.
Seuraavaksi pankin täti toi meille kaikille kultaiset kultapossut. Possut oli tosi kivoja ja me leikittiin, että me kaikki ollaan possuja ja että me asutaan karsinassa pöydän alla. Välillä äiti tai isi taas sanoi, ettei saa röhkiä niin kovaa, kun heillä on neuvottelut. Mutta pankin täti taas hymyili meille kauniisti. Mutta sitten Herra Merirosvo ei enää mahtunut karsinaan ja sitä alkoi harmittamaan niin paljon, että kultapossu puraisi Merirosvoa sormesta, sormi juuttui possuun ja Herra Merirosvo huusi ja itki kovaa. Isi sai sormen irti possusta, mutta sormi oli muuttunut punaiseksi ja siihen oli ilmestynyt musta luomi. Isi kertoi, että se on verenpurkauma. Herra Merirosvo vain huusi ja huusi äitiä eikä halunnut kenenkään muun syliin. Äiti ja isi pyysivät kiltiltä tädiltä anteeksi ja puhaltelivat molemmat Merirosvon sormea ja sanoivat, että pipi menee pois. Mutta ei se mennyt. Sitten äiti muisti keksit. Jee keksejä, Herra Merirosvo laittoi käden suoraan keksiin, keksin suoraan suuhun, mutta ei tykännyt keksistä. Merirosvon kädet oli täynnä levinnyttä suklaakeksiä ja ennen kuin kukaan huomasi mitään, hän oli pyyhkinyt käden pyörivään linnanmäkituoliin. Pahaa, huusi Merirosvo ja äiti yritti taas jotenkin lohduttaa Merirosvoa. Mutta Merirosvo on oman äidin poika eikä kenenkään muun syli merirosvolle kelpaa. Sellaisia ovat merirosvot.
Äiti ja isi konttasivat pitkin lattioita ja putsasivat keksin jälkiä. On ne kyllä hassuja. Miksi ne nyt molemmat siellä konttasi paperinenäliinojen kanssa? Pankin täti sanoikin, että ei täällä tarvitse siivota, kun täällä käy siivoojat. Sitten äitikin tuli pois lattialta konttaamasta ja hymyili taas kauniisti pankin tädille. Merirosvo oli rauhoittunut.
Sitten me huomattiin kivat verhot ja niiden sisään me tehtiin pesä. Verhoissa minä olin kummitus ja Neitikin oli, kunnes hän hän huomasi ikkunasta paljon tissiliivejä ja huusi kovaa: "Ihania tissiliivejä, tuollaiset äiti haluaisi. Ja niin me kiivettiin Neiti Kesäheinän kanssa ikkunalaudalle tissiliivejä katsomaan. Isi sanoi, että pitää hetipaikalla tulla ikkunalaudalta alas (tai me asutaan Villa Sukassa aina). Loppua hän ei sanonut, mutta tuota lausetta isi on toistanut niin monta kertaa, että minä tiedän jo mitä hän aina puhuu. Pankin täti taas vain hymyili ja sanoi, että meillä saa istua ikkunalaudalla, jos sieltä ei tipu.
Minä en tipu mistään, mutta Herra Merirosvo on niin pieni, että se voi tippua. Äiti pitikin merirosvosta kiinni ja katseli varmaan niitä tissiliivejä. Kauan hän ei ehtinyt seistä, kun täti antoi hänelle jonkin paperin ja kysyi: ”Tahdotteko te pitää neuvottelutauon?” Äiti katsoi paperia , äiti katsoi isiä ja äiti katsoi tätiä. Äiti näytti hassulta. Voiko tämä pitää paikkaansa hän kysyi? Täti sanoi jotakin ja isi ja äiti alkoivat nauraa omituisesti. Äiti sanoi, ettei tässä mitään neuvottelutaukoja tarvita ja sitten äiti ja isi ja täti kättelivät. Me leikittiin tissiliivikummituksia.
Täti sanoi, että täällä oli tänään niin kilttejä lapsia ja pyysi meitä uudestaan käymään. Me saatiin kotiin kultapossut, ilmapallot ja askartelujutut. Autossa äiti sanoi, että kaikki meni niin hienosti, että me saadaan nyt yllätykset ja kaivoi launtaipussit esille. Minä en ainakaan tajunnu, etä me oltiin kiltisti. Minusta me ei oltu kiltisti. Kotimatkalla isi vielä ajoi huoltoasemalle ja osti meille lisää karkkia ja limsaa ja sanoi, että hän on niin tyytyväinen. Kai me sitten oltiin niin kilttejä pankissa, vaikka äiti ja isi välillä mulkoilikin meitä ja käski olla hiljaa. Ja minä ainakin menen uudestaan Sampopankkiin ja otan possun mukaan. Possulle ei kannata syöttää sormia, se puree niitä, mutta rahasta se tykkää. Nyt minä alan säästämään possun sisään rahaa ja ostan sitten kohta kellon ja kerron äidille ja isille, milloin pitää kotoolta aina lähteä linnanmäelle, hoploppiin, uimahalliin, pulkkikseen ja muihin kivoihin paikkoihin.
Tämän kirjoitti Pikku-Wii
Minä olen ollut eri paikoissa hoidoissa, kun äiti ja isi on neuvottelemassa. Mutta tänään ei ollut mitään hoitopaikkaa minulle eikä edes Neiti Kesäheinälle ja Herra Merirosvolle. Äiti laittoi papiljotit päähän, otti ne pois ja laittoi huulipunaa huuliin ja isi kysyi äidiltä, että voiko näissä vaatteissa mennä pankkiin neuvottelemaan. Äidin mielestä isin vaatteet oli ok. Sitten ne hoputti meitä autoon ja sanoivat, että pitää olla kiltisti ja hiljaa tai muuten - me asutaan Villa Sukassa aina. Niin ja äiti sanoi, että saatte yllätykset, jos olette kiltisti. Sitä minä ihmettelen, että miksi meillä on aina kiire. Sitten kun minä opin kelloa, niin minä kyllä kerron niille, kuinka ajoissa pitää lähteä. Ne ei osaa kelloa, vaikka ne on aikuisia.
Sampopankissa meitä oli vastassa kiltti ja hieno täti, sellainen jota äiti ja isi uskovat ja tottelevat. Ne (äiti ja isi) selitti jotain, että anteeksi anteeksi, piti ottaa lapset mukaan ja kaksi näistä onkin hoidossa ja tässä näin meidän Pikku-Wii, sanokaa nyt kaikki hei tädille. Minä sanoin nopeasti hei ja juoksin liukumäkeen liukumaan, äiti juoksi minun perään ja sanoi vihaisesti, ettei täällä saa liukua. Miksi täällä sitten on liukumäki, jos ei saa liukua, minä en ymmärrä. Äiti sanoi, ettei se ole liukumäki. Miksi tehdään jokin liukumäki, joka ei ole liukumäki?
No se kiltti täti, jolle äiti ja isi hymyilivät iloisesti, vei meidät kaikki isoon huoneeseen, jossa oli meille lapsille oma pöytä. Täti toi meille askartelulehdet ja kyniä. Aikuiset aloitti tärkeän neuvottelun. Neuvottelu on sellaista, että täti kirjoittaa tietokoneelle ja kyselee isiltä ja äidiltä kysymyksiä. Äiti kertoi, että hän on vaihtamassa työpaikkaa. Onko äiti taas vaihtamassa työpaikkaa? Miksi työpaikkoja pitää kokoajan vaihtaa? Minä en ymmärrä aikuisia.
Minusta ne askartelujutut oli vaikeita ja minusta oli mukavampi pyöriä tuolilla ympyrää ja leikkiä linnanmäkeä. Herra Merirosvo aina matkii mua ja sitten me oltiin linnanmäellä. Neiti Kesäheinä piirsi hienosti ja sanoi meille, ettei me saada yllätystä. Äiti mulkoili minua ja sanoi: ”Olkaa hiljaa”. Minä en tykkää neuvotteluista, kun niissä pitää olla hiljaa. Enkä minä tykkää äidistä silloin kun sillä on huulipunaa ja se leikkii tärkeetä.
Sitten pankin täti hymyili minulle ja kysyi haluanko ilmapallon. Jee , ilmapallo jee. Herra Merirosvokin halusi ilmapallon. Neiti Kesäheinä vain piirsi ja valitti ja me pojat heiteltiin uusia ilmiksiä. Sitten minun ilmapallo tarttui kattoon, isi mulkoili minua ja sanoi, että pallo pitää jättää kattoon. Isi on kyllä ihan kiva, mutta välillä se ei tajua mistään mitään. Ilmapalloa ei voi jättää kattoon. Pian Herran Merirosvon ilmapallo oli katossa myös. Ensin minä heitin palloa hatulla ja se lensi suoraan Neidin päähän. Kesäheinä kiljui, että Pikku-Wii kiusaa. Minä en tajua tyttöjä, enhän mä kiusannu, se oli vahinko. No sitten minä otin hanskat ja heittelin niillä palloa. Äiti ja isi sanoivat, ettei saa heitellä ja nyt pitää olla hiljaa (neuvotteluissa ne aina esittää jotain ihan ihmeellistä, ei meillä kotona koskaan olla hiljaa). Pankin täti vain hymyili ja sanoi, että kyllä täällä saa heitellä. Minä tykkään pankin tädistä.
Seuraavaksi pankin täti toi meille kaikille kultaiset kultapossut. Possut oli tosi kivoja ja me leikittiin, että me kaikki ollaan possuja ja että me asutaan karsinassa pöydän alla. Välillä äiti tai isi taas sanoi, ettei saa röhkiä niin kovaa, kun heillä on neuvottelut. Mutta pankin täti taas hymyili meille kauniisti. Mutta sitten Herra Merirosvo ei enää mahtunut karsinaan ja sitä alkoi harmittamaan niin paljon, että kultapossu puraisi Merirosvoa sormesta, sormi juuttui possuun ja Herra Merirosvo huusi ja itki kovaa. Isi sai sormen irti possusta, mutta sormi oli muuttunut punaiseksi ja siihen oli ilmestynyt musta luomi. Isi kertoi, että se on verenpurkauma. Herra Merirosvo vain huusi ja huusi äitiä eikä halunnut kenenkään muun syliin. Äiti ja isi pyysivät kiltiltä tädiltä anteeksi ja puhaltelivat molemmat Merirosvon sormea ja sanoivat, että pipi menee pois. Mutta ei se mennyt. Sitten äiti muisti keksit. Jee keksejä, Herra Merirosvo laittoi käden suoraan keksiin, keksin suoraan suuhun, mutta ei tykännyt keksistä. Merirosvon kädet oli täynnä levinnyttä suklaakeksiä ja ennen kuin kukaan huomasi mitään, hän oli pyyhkinyt käden pyörivään linnanmäkituoliin. Pahaa, huusi Merirosvo ja äiti yritti taas jotenkin lohduttaa Merirosvoa. Mutta Merirosvo on oman äidin poika eikä kenenkään muun syli merirosvolle kelpaa. Sellaisia ovat merirosvot.
Äiti ja isi konttasivat pitkin lattioita ja putsasivat keksin jälkiä. On ne kyllä hassuja. Miksi ne nyt molemmat siellä konttasi paperinenäliinojen kanssa? Pankin täti sanoikin, että ei täällä tarvitse siivota, kun täällä käy siivoojat. Sitten äitikin tuli pois lattialta konttaamasta ja hymyili taas kauniisti pankin tädille. Merirosvo oli rauhoittunut.
Sitten me huomattiin kivat verhot ja niiden sisään me tehtiin pesä. Verhoissa minä olin kummitus ja Neitikin oli, kunnes hän hän huomasi ikkunasta paljon tissiliivejä ja huusi kovaa: "Ihania tissiliivejä, tuollaiset äiti haluaisi. Ja niin me kiivettiin Neiti Kesäheinän kanssa ikkunalaudalle tissiliivejä katsomaan. Isi sanoi, että pitää hetipaikalla tulla ikkunalaudalta alas (tai me asutaan Villa Sukassa aina). Loppua hän ei sanonut, mutta tuota lausetta isi on toistanut niin monta kertaa, että minä tiedän jo mitä hän aina puhuu. Pankin täti taas vain hymyili ja sanoi, että meillä saa istua ikkunalaudalla, jos sieltä ei tipu.
Minä en tipu mistään, mutta Herra Merirosvo on niin pieni, että se voi tippua. Äiti pitikin merirosvosta kiinni ja katseli varmaan niitä tissiliivejä. Kauan hän ei ehtinyt seistä, kun täti antoi hänelle jonkin paperin ja kysyi: ”Tahdotteko te pitää neuvottelutauon?” Äiti katsoi paperia , äiti katsoi isiä ja äiti katsoi tätiä. Äiti näytti hassulta. Voiko tämä pitää paikkaansa hän kysyi? Täti sanoi jotakin ja isi ja äiti alkoivat nauraa omituisesti. Äiti sanoi, ettei tässä mitään neuvottelutaukoja tarvita ja sitten äiti ja isi ja täti kättelivät. Me leikittiin tissiliivikummituksia.
Täti sanoi, että täällä oli tänään niin kilttejä lapsia ja pyysi meitä uudestaan käymään. Me saatiin kotiin kultapossut, ilmapallot ja askartelujutut. Autossa äiti sanoi, että kaikki meni niin hienosti, että me saadaan nyt yllätykset ja kaivoi launtaipussit esille. Minä en ainakaan tajunnu, etä me oltiin kiltisti. Minusta me ei oltu kiltisti. Kotimatkalla isi vielä ajoi huoltoasemalle ja osti meille lisää karkkia ja limsaa ja sanoi, että hän on niin tyytyväinen. Kai me sitten oltiin niin kilttejä pankissa, vaikka äiti ja isi välillä mulkoilikin meitä ja käski olla hiljaa. Ja minä ainakin menen uudestaan Sampopankkiin ja otan possun mukaan. Possulle ei kannata syöttää sormia, se puree niitä, mutta rahasta se tykkää. Nyt minä alan säästämään possun sisään rahaa ja ostan sitten kohta kellon ja kerron äidille ja isille, milloin pitää kotoolta aina lähteä linnanmäelle, hoploppiin, uimahalliin, pulkkikseen ja muihin kivoihin paikkoihin.
Tämän kirjoitti Pikku-Wii
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)