Ei koulua vaan elämää varte

Uusi lehti on käännetty Villa Sukan historiassa:Neiti Kesäheinä on astellut noin 58 tuhannen muun uuden koululaisen kanssa ensimmäiselle luokalle. Aamuisin hän pukeutuu peilin edessä koululaisvaatteisiinsa, laittaa repun selkään - ja näyttää aivan koululaiselta. Nykyaikaiselta sellaiselta.

Kun minä aikoinani kääntelin samaista elämänhistorian käännettä, näytin kukkapitsimekossani ja saparoissani paljon enemmän lapselta. Ja pelkäsin koulua enemmän kuin reipas ja aktiivinen Kesäheinä. Neidin koulupäivissä parasta on oma Janina-kummi, joka halaa ja on jo kuudesluokkalainen. Myös Linnea-ope on kiva, koska hän on nuori. Ensimmäisenä koulupäivänä ruoaksi tarjottiin nakkikastiketta ja Neiti Kesäheinä söi lautasensa tyhjäksi.

Minun ensimmäisenä koulupäivänä ruoaksi oli kaalilaatikkoa. Muistan ihmetelleeni mitä tuo kamalalta haiseva sekoitus mahtoi olla – ja oksensin. Seuraavana päivänä kukaan ei halunnut istua vieressäni ruokalassa. Ruokailuista tulikin alakouluajan painajainen. En kestänyt vieraita hajuja ja makuja ja usein kävin niin kuin ensimmäisenäkin koulupäivänä, en saanut alas suupalaakaan ja jos pakotin itseni nielemään outouksia, ruoka ei pysynyt sisällä. Muistan muuten tyhjän ruokalan ja minut ja open. Pyörittelin ruokaa lautasella ja ope tuskastui takanani. Lopulta aloin saamaan ”vaihtoehtoista ruokaa”, joghurttia ja näkkileipää. Se herätti kateutta ja jotkut tytöt väittivät, että oksennan aina tahallaan.

Syömisen lisäksi pelkäsin koulussa poikia ja kokeita. Usein sainkin vatsani kipeäksi juuri ennen koetta ja lähdin kesken päivän kotiin. Koulu oli kovin jännä paikka, mutta ope oli onneksi kiva. En osannut Neiti Kesäheinän tavoin määritellä opea nuoreksi tai vanhaksi, kouluikäisenä kaikki opet vaikuttivat jotenkin kovin vanhoilta, tai iättömiltä, joiltakin, joita ei voinut määritellä ja arvioida samoin kuin muita ihmisiä.

Opessa oli ikävää ainoastaan se, että hän laittoi minut usein esittämään näytelmissä ilkeää äitipuolta tai muita pahiksia. En mielellään esittänyt sellaisia, koska halusin olla kiltti. Ekan luokan keväällä jaettiin kirjapalkinto ”luokan kilteimmälle tytölle”. Palkinnon saatuani en enää ollut huolissani, etteikö ope pitäisi minua kilttinä. Haaveilin, että minustakin tulisi isona idolini mukaisesti opettaja, joka jakelee kilteille palkintoja.

Työtehtäviä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta luulen, että opettajana ollessani pääsin eniten vaikuttamaan ihmisten elämiin. Opettajilla on uskomattomasti valtaa – ja vastuuta. Arvostan kovasti opettajia – ja olen vihainen, jos kuulen ikävistä, mitätöivistä opettajista. Heidät pitäisi laittaa viralta. Tähän aikaan vuodesta koulukaipuu aina iskee ja nyt Neiti Kesäheinän koulunaloituksen myötä huomaan muistelevani ensimmäisen luokan opettajaani myös enemmän kuin yleensä. Näkikö hän minusta sittenkin aika paljon? Tiesikö hän, että vatsa on kiltteydestä kipeä ja siksi sinne ei mahtunut yhtäkään kaalilaatikon murusta? Lääkkeeksi hän tarjosi pahan äitipuolen rooleja. Hän oli varmasti lukenut Tove Janssonin Näkymättömän lapsen ja tiesi, että vain tunnistamalla ja näyttämällä oman vihansa saattoi kasvaa näkyväksi.

Opettajana toimiessani minulla ainakin aistit vahvistuivat, kun oli oltava niin satasella läsnä. Selkään kasvoivat silmät ja joskus myös vain tiesin, mitä jonkun oppilaan sisimmässä liikkui. Kanavat joihinkin oppilaisiin olivat auki – mutta vain joihinkin. Suurin osa jäi kuitenkin mysteereiksi. Sellaista aika avointa kanavaa toivon Linnea-open ja Neiti Kesäheinän välille.

Vanhoihin oppilaisiin on erittäin hauska törmätä milloin missäkin; taksikuskina, leffateatterin lipun myyjänä, ravintolan tarjoilijana jne. Vanhana opettajana olen aina ylpeä niistä, jotka ovat aikuisina löytäneet oman paikkansa ja ihmisensä. Siksi hienointa onkin ollut tavata oppilaitaan nimenomaan alttarin takaa.

Viime syksynä eräissä juhlissa nuori mies tuijotti minua pitkin iltaa. En tunnistanut miestä, mutta arvasin, että olen ollut joko hänen rippipappina tai opettajana. Kun viimein pääsimme juttelemaan, totesi mies ensikättelyssä: ”Sä olit niin hyvä ope”. Mielessäni häpesin, etten edes muistanut häntä. Todella hyvän open ominaisuus ;). Nuori mies kertoi minun olleen hänen opettajansa yhdellä uskonnon kurssilla muutama vuosi sitten. Hyvä opettaja olin kuulemma siksi, etten koskaan ollut mollannut häntä. Mies jatkoi:” Niin moni ope sanoi mulle kouluvuosina, ettei musta koskaan tule mitään”. Mies oli juuri valmistunut ambulanssin kuljettajaksi.

Oma

Tänään saavat toisensa ystävät Johanna ja Antti. Tänään vihin entisen oppilaani Tomin Sininsä kanssa. Toisten onnea on hienoa olla todistamassa. Oman ihmisen löytäminen kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Ihmeitä onneksi tapahtuu ja rakkaus saa nämä kaksi paria hehkumaan parasta itsessään. Johanna on näistä neljästä minulle läheisin ja siksi hänen onnensa on helpoin aistia – ja siihen liittyä. Ihanaa. Kun vain saisivat pitää toisensa omanaan läpi elämän. Sitä tänään me todistava hääväki toivomme ja rukoilemme. Rakkaus on niin haavoittuva laji.

Villa Sukassa on kriisi: Herra Merirosvo on kyllästynyt omien vanhempiensa rajoituksiin ja alkanut puhua vanhempien vaihtamisesta. Hän tahtoisi olla vaihteeksi minun ja Köyhän Ritarin oma lapsi. ”Te olette niin hienoja”, hän toteaa perusteluiksi. Liikuttavaa ja raastavaa. Tämän parempaa palautetta ei kai ihmisyydestään voi saada. Niin, vaikka syynä onkin se, että omien vastuullisten vanhempien rajoitusten kuuluukin kyllästyttää. Vanhempien tehtävä kun on aiheuttaa lapsilleen myös pettymyksiä ja niin ruoho on aika-ajoin vihreämpää myös vanhempi-lapsi-rakkaussuhteessa . Mutta vanhempia ei voi vaihtaa. Olen jo sanomassa Herra Merirosvolle, että jokaisella on vain yhdet vanhemmat. Lause jää kesken, sillä se ei pidä paikkaansa edes oman lapseni kohdalla. Hänellä on olemassa meidän lisäksi ne toisetkin – ne biologiset.

Biologinen lapsi potkii sisälläni ja kiehun raivosta. En hänen potkuistaan, vaan niistä henkisistä potkuista joita olen NYT JO saanut kuulla ”hyvää tarkoittavilta ihmisiltä”. Nyt seuraa sitten opetusosuus: Älkää hyvää tarkoittavat ihmiset ikinä ikinä sanoko kenellekään adoptiovanhemmalle näin: ”Kyllä se on niin paljon parempi, että te saatte nyt ihan omankin lapsen, ettei tarvitse enää adoptoida”. Olen ollut niin pöyristynyt, etten ole osannut kuin sopertaa jotakin ”jokaisen lapsen arvokkuudesta”. Miten niin biologinen lapsi on parempi? Millä perusteilla? Meidänkö geenit ovat niin superhyvät, että niitä kannattaisi varta vasten maailmaan lisätä? Ja onko biologinen lapsi jotenkin enemmän oma kuin adoptoitu, sijaislapsi tai luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saanut? Eivätkö kaikki lapset ole vain lainassa? Nyt seuraa vielä tärkeämpi opetusosuus: Vaikka ajattelisittekin biologisen lapsen olevan jotenkin enemmän oma kuin adoptoitu, älkää hyvää tarkoittavat ihmiset ikinä ikinä sanoko ajatuksianne julki adoptiolapsen, tämän mielestänne ”vähemmän arvokkaan” lapsen kuullen. Piste.

On niitäkin, jotka ajattelevat, että adoptiolapsi on jotenkin erikoisuudessaan tärkeämpi kuin tavislapset ja on hienompaa olla adoptiovanhempi kuin ns. tavallinen biologinen vanhempi. Sekään ei ole totta. Adoptiolasta ei onneksi anneta maailmanparantajille maailmanparannussyistä vaan tuiki tavallisille raadollisille pareille, jotka toivovat lasta, mutta syystä tai toisesta eivät ole häntä luonnon ja lääketieteen keinoin saaneet.Lapsen hommaaminen tavalla tai toisella on mielestäni aina itsekästä – ja lapsi kasvattaa meidät äidit ja isät epäitsekkäimmiksi. Pakko on hyvä kouluttaja.

Minä, joka olen kokenut välillä lapsuuden perheessäni niin isoa vierautta, että ajattelin olevani sairaalassa vaihtunut, en ymmärrä tätä biologiahössötystä. Verisukulaisuus ei takaa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Päinvastoin. Yksinäisyys voi olla isompaa silloin kuin perheenjäseniä yhdistävänä tekijänä on yhteinen ihmetys kovin suuresta erilaisuudesta. Pikku-Wiin kohdalla on ollut vapauttavaa se, ettemme ole mitenkään voineet edes odottaa hänen olevan oma jatkeemme. Ehkä hän on vapaampi odotuksista kuin vatsassa potkiva Sukkanen. Sydämestäni myös toivon, ettei masuasukki perisi ainakaan kaikkia omituisuuksiani.

Rehellisesti on myös vaikea ymmärtää, kuinka joku toinen lapsi voisi olla yhtä tärkeä tai omempi kuin Pikku-Wii. Ne, joilla on monta lasta tietävät onneksi kertoa, että pikkusisarus kuulemma herättää yhtä suuren ihastuksen, vihastuksen ja kiintymyksen kuin esikoinenkin. Vanhemmuutensa jakamiseen voi kasvaa.
Lempilapsisyndroomasta toivoisin säästäväni kumman tahansa lapseni. Onkohan monen lapsen omana äitinä oleminen vähän sama, kuin se, että minullakin on monta hyvää ystävää, enkä osaa eritellä kuka heistä olisi tärkein tai läheisin? Jokainen on tärkein omalla tavallaan.

Soitin eilen sosiaalityöntekijälle ja kerroin Sukkasesta. Meidät poistettiin adoptiojonosta. Tuntuu haikealta. Oma suruprosessinsa on tässäkin, että sydämessä jo kauan odotettu thailapsemme ei sitten kai koskaan tulekaan meidän OMAKSI. Adoptioprosessi on ollut pitkä ja monivivahteinen odotus selvityksineen ja papereineen ja naps, napanuora katkaistiin noin vain. Kun on kaikkinensa ajatellut, toivonut ja odottanut olevansa thailapsen äiti mielessään kuusi vuotta, ei sekään ajatus hetkessä päästä katoa. Mielessäni lähettelen hyvästejä ja lämpimiä ajatuksia omanpuolikkaalle lapselle sinne jonnekin. Tulet saamaan vielä omat vanhemmat.

Maanantaina tulee 13 vuotta täyteen siitä, kuin sanoimme Köyhän Ritarin kanssa Porvoon tuomiokirkossa Tahdon. Edelleen tahdon ja tahdon tahtoa. Yksin olisi orpoa. Se sanotaan jo Raamatun alkulehdillä: Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se, että saa sitoutua toisen omaksi maailman ja omien tunteidensakin myllerryksessä on arvokasta. Toisen omana olo on kannattanut taisteluista huolimatta – ja juuri siksi. Onneksi matkaan on toki mahtunut muutakin kuin taisteluita. Pitkä yhteinen historia auttaa siinä, että on vaikea kuvitella elämää ilman toista. Kiitos Ritarini, että olet jaksanut olla omanani.

Toisen ihmisenkään varaan ei voi elämäänsä laskea. Rakkaus voi loppua ja elämäkin katketa hetkessä naps noin vain. Emme me ketään ihmistä lopulta omista. Kun omamme täältä lähtevät, kenen omia me sitten olemme?

Näin sanoo Hän, joka sanoo olevansa alku ja loppu: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju”. Tähän en osaa enää lisätä mitään. Olen vain kiitollinen, että näin on ja tiedän sen olevan juuri näin. Kukaan muu ei tunne minua paremmin. Saan olla Jumalan oma. Ikioma.

Totta kuin rotta

Pikku-Wii katsoo syyllisenä eteensä, eikä osaa selittää, miksi on lyönyt Herra Merirosvoa. Lyöminen on ehdottomasti kielletty ja siitä joutuu jäähylle . Jos on viisi vuotta, selviää viidellä minuutilla. Jos minä löisin jotakuta Villa sukan asukasta tai vierasta, joutuisin vaatekaappiin miettimään 37 minuutiksi. Sellaiset ovat säännöt. Tosin minusta olisi mukavaa istua puolisen tuntia rauhassa yksikseni. Toistaiseksi en ole kuitenkaan alkanut lyömään ketään, saadakseni omaa aikaa ja rauhaa:).

Mutta moninaiset ovat syyt lyömiseen ja muihin ei-hyväksyttäviin käyttäytymisiin. Lapsena minulla oli tapana valehdella vanhemmilleni luokkakavereitteni koenumeroita numeron alaspäin – varsinkin jos olin itse saanut numeroksi 8 tai huonomman. Jos olisin jäänyt kiinni ja minulta olisi kysytty, että miksi näin teet, en olisi osannut kertoa. En osannut tulkita, että halusin hyväksyntää vanhemmiltani ja yritin säästää heitä pettymykseltä, että en olekaan kympin tyttö. En valehdellut tuhmuuttani, vaan pelkuruuttani. Jos olisin kertonut totuuden, vanhemmat olisivat suuttuneet ja sitä taas pelkäsin paljon.

Jäähyn jälkeen pakkaudumme autoon oman perheen kanssa ja jatkamme lyömisepisodin käsittelyä. Pikku-Wii on piinapenkissä ja yrittää sopertaa, mitä tilanteessa tapahtui. Sanomme Köyhän Ritarin kanssa uudestaan ja uudestaan, että aina pitää puhua totta ja valehdella ei saa. Valehtelu on pahempi kuin lyömisen tunnustaminen. Toki tiedämme, ettei totuuden puhuminen ole aikuisillekaan helppoa. Jos on mokannut ja virheen myöntäminen kirpaisee jokaista.

Tilanne on vaikea meille kaikille ja Pikku-Wii puhuu hiljaa ja yrittää muistella: ”Meillä oli dinosaurukset käsissä ja mun dino lensi ja sitten minä löin Herra Merirosvoa”. Mutta miksi? Tekikö Herra Merirosvon dino tai Merirosvo itse jotakin ensin? Ei tehnyt. Tämä on jo huolestuttavaa, jos lyö ilman syytä. Pitkän selvityksen jälkeen alan tuntea sääliä sopertavaa lasta kohtaan ja hän saa sanottua, että Herra Merirosvon käsi oli vain siinä. Oliko lyöminen vahinko? Miksi hän on sitten niellyt syyllisen roolin ja istunut rangaistuksena syyttä? Vai onko syyllisyytensä myöntäminen vain niin kamalan vaikeaa, että on helpompi keksiä valkoinen valhe Herra Merirosvon kädestä ”siinä vain”? Vahingossa lyöminen ei ole kuitenkaan niin paha kuin tahallaan lyöminen, sen tietää lapsikin. Toivoisin, että lapseni osaisi olla totta, niin totta kuin vain voi. Että vanhemmille ei tarvitsisi esittää jotakin muuta, mitä sisimmässään kokee olevansa.

Yksi lempiraamatunkohtani on Jeesuksen sanat: Totuus tekee teidät vapaaksi. Mutta totuuden selvittäminen on vaikeaa. Miksi löit, on liian vaikea kysymys viisivuotiaalle. Mitä tapahtui kysymykseen on helpompi vastata. Samaa miksi kysymystä yritän selvittää asiakkaitteni kanssa; miksi petit, miksi huudat, motkotat tai et osallistu kotitöihin. Selvitystyö on pitkällinen prosessi ja kovin vaikea usein myös aikuisille.

Ihminen joka ei koskaan kohtaa tai edes yritä kohdata totuutta itsestään ja sen pimeistä puolista, jää jotenkin vajaaksi mörökölliksi, joka päästää suustaan sammakoita ja valkeita valheita, joita ei itsekään toivoisi kuulevansa. Niitä vain tulee. Kun sielu on etääntynyt tarpeeksi omista puheista, kulkee omissa harhoissaan ja itse luodussa ”totuusmaailmassa”. Totuushan on sitä, minkä uskot todeksi. Minä uskon, että itsensä kanssa on helpompi elää, jos ei tarvitse valehdella. Ja jos oppii olemaan valehtelematta lapsena, rehellisyys on luultavasti helpompaa aikuisena. Ilman rakkautta ei ole mahdollista olla totta. Jos vain sanotaan julmasti, sä mokasit, sä olet ihan läpimätä, siihen murtuu, eikä sanominen rakenna. Sydämen ympärille tarvitaan kokemus siitä, että mokasta huolimatta on hyväksytty.

Pikku-Wii alkaa itekä lohduttomasti. Koska olemme autossa, en voi ottaa häntä syliin, mutta kädestä otan kiinni. Pikkuhiljaa itku lakkaa, pian nauramme yhdessä. Emme vieläkään tiedä oliko lyöminen tahallista vai vahinko. Asiakas itkee vastaanotolla ja sanoo, että vaikka elämä on edelleen sekaisin, on helpottunut olo. Itku tekee paljaaksi, jaettu salaisuus muuttuu yhteiseksi ongelmaksi ja sen kanssa on helpompi elää. Totuus todella vapauttaa. Tämä siitä huolimatta, että moni asia jää yrityksistä huolimatta salaisuuden peittoon eikä valkene vasta kuin ehkä tuonpuoleisuudessa.

Jokaisella meillä on omat totuuskäsitykset: Tontilla siivotessa näin ison rotan ja pelästyin. Mies väitti, ettei se ollut rotta vaan sammakko. Ehkä se oli sammakko, mutta minulle se oli rotta. Niin kauhea se oli. Näin on myös meidän henkisten rottiemme kanssa.

Väliraportti

Villa Sukassa on kuuma - varsinkin öisin. On vaikea nukkua, kun ilma ei vaihdu. Tällaista se on vanhoissa taloissa, talvella valitetaan vetoa ja kesällä liikaa kuumuutta. Vaikka taaskaan ei oikein saisi valittaa. Tällaista kesää kokee Suomessa harvoin. Tätä kirjoittaessa villasukkaelämä on puolivälissä. Viisi ja puoli kuukautta on hurahtanut. Arvion mukaan uusien kotiemme ala-kerrat valmistuvat asumiskuntoisiksi samaisen ajan päästä. Väliaikaista kaikki on vaan. Olemme kaikki selvinneet kommuunielämästä paremmin kuin osasimme kuvitella, vaikka toki yllätyksiä on tullut natruligtvis. Eikä vain ihmisissä, koneet eivät kestä meitä. Tähän mennessä Villa Sukassa on hajonnut astianpesukone, kuivausrumpu ja jääkaappi. Niin ja tietysti wc-pytty menee aika-ajoin tukkoon. Mutta kaikki on saatu korjattua tai ostettua uudet. Suihku on niin surkea, että siellä ei huvittaisi käydä. Niinpä peseydymme vähemmän kuin yleensä.

Matka kartanon rouvaksi tuntuu edelleen vähän jonkun toisen matkalta, mutta kartano kasvaa silmissä. Ulkoseinät, katto ja ikkunat ovat paikoillaan. Seinäverhoilua tehdään parhaillaan. Talon väristäkin olemme päässeet Köyhän Ritarin kanssa yhteiseen lopputulokseeen. Vaikka rahat loppuisivat kesken, jonkinlainen pytinki sieltä on nousemassa. Sääliksi käy raksamiehiä näillä kuumuuksilla. Omalla vastuullanihan on lähinnä maalaushommia ja sisustusratkaisujen valintoja ja hankintoja yhdessä Ritarini kanssa. Laattojen ja laminaattien valintakin on työlästä näillä helteillä, saati sitten ruumiillinen työ. Tontti on saanut viralliseksi nimekseen Joutsenlahti ja talosta on kasvamassa todennäköisesti Villa Swanvik. Jännää, miten nimi tekee maapläntistä ja laudoista paljon konkreettisempaa.

Puolivälissä on myös toinen välitila, joka alkaa r:llä ja jonka todenperäisyyttä on taloakin vaikeampi uskoa todeksi. Mutta minäkin kasvan silmissä. Jos saisin valita, voisin tosin näyttää vähän vähemmän nyt jo maitokoneelta. En rehellisesti ymmärrä niitä, jotka teettävät itselleen tällaiset hinkit. Hulluja. Mutta muuten voin endometrioosipotilaana paremmin kuin vuosiin, joten en valita. Ajatella, että voin elää ilman särkyjä ja särkylääkkeitä. Siunattu tila on nimensä veroisesti monessa mielessä sanansa mukaista. En varsinkaan valita siksi, että eihän tällaista pitänyt käydä meille. Raskauden piti olla mahdotonta – tai siis lähes mahdotonta. Joitakin psykofyysiskehityshistoriallisia selityksiä olemme Köyhän Ritarin kanssa mielestämme keksineet mysteerille miksi juuri nyt. Tiettyjä prosesseja on ollut pakko käydä loppuun ja ihminenhän on kokonaisuus. Mutta lopulta eihän ihmettä voi järkisyillä perustella. Mutta ainakin meidän kohdalla elämän paradoksi ”saat sen mistä luovut” pitää paikkaansa. Ja se, että elämä on aina Suuremmassa Kädessä. Itse ei tästä Sukkasesta oikein voi kunniaa ottaa.

Alan kutsua masuasukkia Villaseksi, mutta joka kerta nimen sanoessani näen mielessäni yläasteaikaisen kaverini Pasi Villasen. Vaikka hän oli oikein hyvä tyyppi (ja on varmasti vieläkin) ajatus Pasista koputtelemassa ja potkimassa kohdussani vierastuttaa :). Sukkasesta ei tule mieleen kukaan muu kuin meidän Sukkanen. Pienin Villa Sukka –yhteisön jäsen.

Vaikka elämän mieli ja menestys on lopulta enemmän sisäistä kuin ulkoista, voi elämässä välillä mennä onneksi myös ulkoisten mittapuiden mukaan hyvin. Tätä onnea en aio nyt kätkeä. Ensinnäkin sitä ei voi enää piilotella ja toiseksi ajattelen, että siunattu tilamme on tarkoitettu toivon kipinäksi myös kaikille muille, joiden elämän syvimmät toiveet eivät tunnu toteutuvan. Toivoa ei saisi koskaan menettää. Vaikka biologinen lapsi ei ollutkaan meille enää ”must”, olemme hänestä erittäin kiitollisia. Kaikki tapahtuu ajallaan.

Väliraportin loppuyhteenvetona totean, että takana on pimeä ja kylmä talvi, jonka aikana tuntui, ettei tapahdu oikein mitään näkyvää. Ja kuitenkin roudan alla muhivat kaikki ne suunnitelmat ja siemenet, jotka viitoittavat tulevaisuutta. Vaikka Villa Swanvik tai Sukkanen eivät syystä tai toisesta näkisi päivänvaloa ja jäisivät keskeneräisiksi, tulee heidän jälkensä olemaan osa loppuelämäämme. Heidän syntymiseen taas on tarvittu aika Villa Sukassa.

Vaihto-oppilaana

Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Se kaikki. Neiti Kesäheinän romanssi, Herra Merirosvon ja Pikku-Wiin jatkuva tappelu ja miehen vatsatauti. Minä en enää tiennyt kuka olen ja missä. Olin ihan kotona vaan, tai ainakin paikassa, jota olen tottunut viimeisten kuukausien aikana kutsumaan kodiksi. Mutta kotonani en ollut. En tiennyt miten tämä neljän alle kouluikäisen lapsen arjen pyörittämiskoodisto toimii, olin hidas, huonosti organisoitunut ja minulta katosivat viimeisetkin omat ajatukseni. Niihin ei ollut aikaa. Puhumattakaan, että olisin ehtinyt lukea jotakin. Oli jatkuva väsymys ja päässä jyskyttävä ajatus: Yritä selviytyä, pidä nämä lapset hengissä.

En ole koskaan ollut vaihto-oppilaana sanan varsinaisessa mielessä. Monissa paikoissa minulla on kuitenkin usein vaihto-oppilasolo. Vaihto-oppilas on kotonaan jossain muualla, mutta yrittää suhtautua uteliaan positiivisesti ihmisiin ja tapahtumiin ympärillään – tai sitten hän saa shokkireaktion ja pasmat menevät sekaisin. Kepeän positiivisesti hän voi suhtautua ilmiöihin ympärillään, koska tietää olevansa vain käymässä. Kotivaihto-oppilaaksi pääsin aika helposti. Minun ei tarvinnut edes lähettää hakemusta, jossa olisin yrittänyt antaa valheellisen positiivisen kuvan itsestäni. Minä jäin lomalle ja koska Nytriitti on kiltisti katsonut ilmaiseksi lähes puoli vuotta Pikku-Wiitä, oli minustakin ihan kohtuullista, että hän sai vuorostaan istua viikon kirjastossa opiskelemassa draamakasvatusta. Varsinaisesti me emme kyllä vaihtaneet osia, sillä minä en saa käyttää päiviäni opiskeluun. Tai varmaankin saisin, jos niin päättäisin, mutta siitä ei kyllä maksettaisi palkkaa. Anyway, varsinaiseen draamaan törmäsin siis heti vaihto-oppilaspestini ensimmäisenä päivänä.

Kolme lasta neljästä vietti kolme päivää pestini neljästä päivästä seurakunnan kesäkerhossa. Päivän vaativin tehtävä oli saada aamutoimet neljän kera suoritettua ja kuskattua pesua ajoissa yhdeksäksi kerhoon. Kolme tuntia, jotka kolme neljästä olivat poissa, olivat lähes omaa aikaa . Seuranani oli vain vuoden ikäinen CC. Kello, nyt jo onneksi sairaalakierteestään tervehtynyt hurmuritaapero. CC.Kello oli hyvää ja helppoa kaupunki-, tori- ja siivousseuraa. Hän sopeutui kaikkeen. Ja miten helppoa ja kevyttä onkaan vain yhden lapsen kanssa!

Mutta draama, se alkoi jo maanantaina kerhon loputtua. Autossa pojat jatkoivat aamulla jo hyvin käynnistynyttä valtataisteluaan, mutta hiljentyivät sentään hetkeksi jymyuutisen äärelle: Juuso on tunnustanut rakkautensa Neiti Kesäheinälle ja hän Neiti Kesäheinäkin rakastaa myös Juusoa, mutta ei ole vielä uskaltanut sitä Juusolle kertoa. Autossa elämän tärkeintä teemaa mietitään naisissa oikein kunnolla. Kesäheinä ei osaa oikein sanoa, miksi juuri Juuso, mutta luulee tietävänsä, miksi Juuso rakastaa juuri häntä. Varmaankin siksi, että hän Kesäheinä on niin kiva ja kaunis. Komppaan häntä. Vaikka lapsikin tietää jo sen, että kauniit saavat helpommin rakkautta osakseen kuin rumat, toivon, että hän näkisi itsensä jatkossakin kauniina ja kivana. Säilyttäisi tämän itsetunnon . Ja sen, että hän tahtoo kertoa kaikille kommuunin jäsenille tärkeimmät kuulumisensa. Siitäkin huolimatta, että pojat ovat ihan pihalla ja aikuisetkin vähän naureskelevat. Hänelle nämä tunteet ovat totta ja hänellä on jo ”niin ikävä Juusoa”.

Tiistaiaamuna Juuso hyökkää Neidin kimppuun ja sitoo tämän hyppynarulla pylvääseen. Neiti Kesäheinä ei millään lailla yritä edes piilotella onneaan tai esittää vaikeasti tavoiteltavaa. Herra Merirosvo ryhtyy puolustamaan sisartaan ja hyökkää vihollisjuuson kimppuun. Mutta Kesäheinä huutaa hätääntyneenä veljelleen: ”Ei ei, kyllä Juuso saa minut sitoa”.

Mutta voi pojat, miten raskasta on olla poika kommuunissa. Kaikesta on tapeltava, kun toinen saa tietynlaisen lautasen, on se ”ihan eppää” ja tuo lautanen kuuluisi oikeasti minulle. Sääliä he eivät juurikaan toisiaan kohtaan tunnu tuntevan: isompi antaa olan takaa sanansäilästä ja pienempi nyrkistä. Jäähyhuone on ahkerassa käytössä. Ensimmäisenä päivänä tunnen itseni valittavaksi jäkättäväksi ämmäksi. Alan hyperventiloida: ” ei saa, nyt irti, jos tämä ei heti lopu, niin yhtään Wiitä ei pelata eikä TV:tä katsota” jne. Päätän yrittää rauhoittua, kai itsekin voi jotenkin vaikuttaa siihen, kuinka mukavaa vaihto-oppilaana on. Voihan?

Viikon aikana zeniläistyn, osaksi väsymystäni, osaksi siksi, että kiljuvaksi ämmäksi en halua. Torstaina löydän lastenhuoneen lattialta jotakin märkää, en enää kilju ja totean tyynen huvittuneesti: ”Onkohan tuo pissaa vai mehua?” En saanut selvyyttä, että kumpaa. Kukaan muukaan ei tunnu tietävän – ei tietenkään. Sen verran olen kuitenkin huolestunut poikien kinastelusta, että soitan alueen päivähoitoja läpi. Onnistun saamaan Pikku-Wiille osahoitopäiväkotipaikan syksyksi. Saavatpahan pojat toisistaan ja tappelusta vähän lepoa. Ja muutenkin, viisivuotiaalle tekee hyvää olla ryhmässä. Jospa sieltä sitten niitä kaivattuja kavereitakin löytyisi.

Keskiviikkona raahaudun koko konkkaronkan kanssa avoimeen päiväkerhoon. Täällä on muitakin äitejä ja lapsia. Olen edelleen kömpelö noviisiäiti. Pikku-Wii haluaa minut mukaan vessaan. En ole osannut arvioida, kuinka kauna siellä menee. Tyynesti olen jättänyt kakki muut lapset pihalle ja kun tulen vessasta, huomaan kaikkien tulleen jo sisälle. Myös Neiti Kesheinän ja Herra Merirosvon – mutta CC. Kello istuu yksin hiekkalaatikolla. Nolona selitän eräälle äidille, että olen pestissä kovin kömpelö, koska olen juuri aloittanut vaihto-oppilaana. Katseesta huomaan, ettei vitsi mennyt perille. Tunnen itseni vieläkin omituisemmaksi pidemmälle pyhittyneiden äitien keskellä. Arvatenkin Pikku-Wii ja Herra Merirosvo eivät jaksa istua kauan toimintahetkessä hiljaa ja olen taas neuvoton. Satu on heistä liian tylsä ja olisi kiva päästä jo leikkimään. Yritän houkutella poikia leikkimään muiden lasten kanssa, täällä ei tarvitse olla kahdestaan. Mutta he valitsevat isossa joukossakin mieluiten tutun tappelukaverin. En voi ymmärtää.

Lähtiessä tekisi mieli sanoa lastenohjaajalle suomalaisittain: Kiitos ja anteeksi. Tyydyn kiitokseen ja vähän kyselen, miten pojat normaalisti kesäkerhossa leikkivät ja ovat. Kuulemma paremmin kuin nyt. Minun seurassa he uskaltavat myös rikkoa rajoja. Jään miettimään, aiheutanko minä tämän tappelubuumin. Ja kuinka isosta huomionkipeydestä tässä nyt taistellaan? Vai testaavatko he vain minun rajojani näin rankasti vai mistä tässä on oikein kyse? Lastenohjaajan mukaan nämä pojat ovat normaaleja poikia, joista ei tarvitse olla sen enempää huolissaan. Koska en ole koskaan ollut poika ja lapsena leikin vain tyttöjen kanssa, en todella osaa sanoa, onko tämä nahistelu normaalia. Minusta se ei vaikuta siltä. Poikien maailma on niin kummallinen.

Viikko kotiäitinä on avartava. Mieluusti olisin ollut pestissäni monessa mielessä parempi ja ennen kaikkea paremmalla tuulella. Neljän päivän jälkeen arvostan entisestään kotiäitejä, perhepäivähoitajia ja kaikkia lasten kanssa työskenteleviä. Eritoten kotiäitiys vaatii psyykkisesti hyvää kuntoa. Täysin vaihto-oppilaana en ollut, sillä perjantaina tein ”oman alani töitä”: hautaansiunasin mummini. Vaihto-oppilasviikon illat suunnittelin ja kirjoitin siunauspuhetta ja koko toimitusta. Tämä ehkä entisestään kuormitti muutenkin erikoista viikkoa.

Vaihto-oppilasviikon vaihtuessa normaaliin työviikkoon lapset olivat yhä hengissä, Juusosta ei enää puhuttu, Pikku-Wiin kaksi hammasta heilui, mummi oli saatettu haudan lepoon, Victoria ja Daniel olivat saaneet toisensa, jalkapallon MM-kisoissa oli kuulemma tehty lukuisia maaleja, mies parantunut vatsataudista ja minä lihonut kaksi kiloa. Viikko sitten maanantaina kaupasta ostetut vessapaperit lojuivat edelleen eteisen lattialla: Herra Kaaos voitti tämän erän. Maanantaina töissä kerroin rauhassa kahvikupposen äärellä vaihto-oppilasviikostani. Työkaverit hymyilivät.

Ankeuttaja

Hänet voi kohdata missä vaan ja milloin vaan – ja yleensä hän iskee puun takaa. Hän osaa yllättää myös, vaikka olisikin tuttu.

Jos olet hänen luonaan kylässä, ihmettelet pian, miksi ylipäänsä tulit. Vaikka hän olisi itse pyytänyt sinut käymään, hän osoittaa monin eri tavoin, ettet ole tervetullut. Useimmiten hän häipyy näköpiiristäsi autotalliin tai vaikka kauppaan, jonnekin missä hänen ei tarvitse olla kanssasi. Tai sitten hän osoittaa vimmatunlaisella vihaisella työnteolla ja siivoamisella, että olet tullut sotkemaan hänen elämänsä järjestyksen. Kun heräät klo 8.30, hän luettelee listan asioita, joita hän on jo aamutuimaan ehtinyt tekemään. Jos pyydät saada auttaa, hän osoittaa pian, että olet auttanut väärin. Jos täytät tiskikoneen, hän täyttää sen perässäsi uudestaan ja saattaa myös opastaa täyttämisessä. Tai jos olet pilkkonut hänelle puita ja laittanut ne omasta mielestäsi siistiin kasaan, hän purkaa pinon ja lataa sen uudelleen. Jos pyydät saada auttaa ruoanlaitossa, saat pian kuulla, että käytät liikaa astioita, olet tehnyt liikaa ruokaa tai liian juhlavaa. Vaatimattomampi olisi ollut parempi. Hän ei voi sietää tuhlailevaisuutta.

Kehuja ja kiitosta on turha häneltä odottaa, mutta kritiikin kohteena olet hänelle mainiota riistaa. Kritiikki osoitetaan usein julkisesti. Hänen mielestään on täysin oikeutettua huomauttaa, jos olet lihonut tai et ole saanut opintojasi päätökseen tai sinulla on puhevika. Mikäli olet joutunut lonkkaleikkaukseen, hän kysyy, mikäs vanhus sieltä köpöttelee. Jos annat hänelle palautetta siitä, että tuollainen arvostelu on loukkaavaa, hän ihmettelee suureen ääneen, kun ei huumoria ymmärretä tai varsinkaan kritiikkiä siedetä. Sitä paitsi hän vain haluaa kasvattaa.

Häntä itseään ei saa kritisoida. Yleensä hän on saavuttanut sellaisen aseman ja yhteisön sanattoman sopimuksen, ettei kukaan uskalla niin tehdä. Hän osaa kostaa ja on saanut muut omalla omituisella tavallaan uskomaan olevansa sietämättömyydessään korvaamaton. Mutta jos joku tietämättömyyttään tai uhkarohkeuttaan sanoo hänelle poikkipuolisen sanan, hän joutuu mustalle listalle – ikuisesti. Hän tietää olevansa täydellinen.

Lapsia hän ei siedä. Varsinkaan pieniä ja villejä. Hiljaiset ja näkymättömäksi alistetut vielä menevät, sellaiset jotka eivät häiritse hänen valmista maailmaansa. Jokaisen yksivuotiaankin tulisi elää niin kuin hän. Siksi hän ei poista arvokkaita posliiniesineitä taaperoikäisen korkeudelta. Kyllä lapsen on opittava pienestä pitäen varomaan. Muistoesineiden takaa hän saa hyvän syyn taas arvostella lapsen vanhempia huonosta kasvatuksesta.

Yleensä hän inhoaa taiteita ja muuta kummallisuutta, johon uskonto myös lasketaan. Elämää on hallittava, ei antauduttava hölynpölyn vietäväksi. Jos hän sattuu kuitenkin olemaan uskonnollinen ja peräti hengellinen työntekijä, hänen jumalansa peräänkuuluttaa sääntöjä ja kuria. Armon hän mainitsee silloin kun hän tahtoo muistuttaa armon väärinkäytöstä. Armo ei totisesti kuulu kaikille eikä sitä ilmaiseksi jaella.

Hän ei yleensä vieraile muiden kotona, mutta jos hän sattuu niin tekemään, muistuttaa hän suoraan tai ikään kuin seinille ääneen puhuen isäntäväen vääristä ratkaisuista ruoan, sisustuksen ja ylipäänsä elämäntavan vuoksi. Sama pätee matkusteluun. Se on hänestä rahantuhlausta ja sen kerran kun hän on ulkomailla käynyt, olivat nämä muukalaiset tehneet kaiken väärin: Talot ja sillat oli väärin rakennettu, ruoka pahaa ja ihmiset liian lai hoja, lihavia tai väärän värisiä. Ja puhuivat kummallisesti. Hän ei voi ymmärtää, miten jotkut kuskaavat vuodesta toiseen rahansa tällaiseen humpuukkiin. Tämänkin matka-ajan olisi voinut käyttää rikkaruohojen kitkemiseen. Onneksi Suomessa tai ainakin hänen omassa kodissaan asiat ovat paremmin. Kotiin palattuaan hän kokee hetkien helpotusta siitä, että saa noudattaa turvallisia rutiinejaan ja tampata matot lauantaisin klo 10.00 oli päivä sitten joulu tai juhannus. Rutiinit pitävät hänet kasassa.

Toki elämä tuo hänenkin eteensä ennalta arvaamattomia asioita ja on tuonutkin aikoinaan jotakin niin ennalta arvaamatonta ja kauheaa, että sen kauheuden uudelleen avaamiseen ja ekäsittelyn pakenemiseen hän käyttää paljon energiaa. Ei hänkään ole aina ollut ankeuttaja, mutta jokin ajaa hänet ikuiselle pakomatkalle. Kaikki ennalta arvaamaton, kuten lapset ja toisenlainen tapa täyttää tiskikone muistuttavat hämärästi jostakin tästä syvälle tiedostamattomaan painetusta. Se hermostuttaa häntä ja siksi se on työnnettävä pois. Niin hän elää kunnes jälleen tapahtuu jotakin megaoutoa, jota hän ei saa siivoamalla ja huutamalla vaiennettua. Se jokin voi olla sairaus tai läheisen kuolema, tai se, että puoliso ei jaksa enää olla syypää hänen tai heidän yhteisiin ongelmiinsa, saa tarpeekseen ja jättää hänet. Tai se voi olla hänen oma pahimmanlaatuinen moka, joka pakottaa myöntämään oman heikkouden ja riittämättömyyden. Mutta voi olla, ettei hän tartu tähänkään lahjaan, vaan löytää syyn tapahtuneeseen jälleen kerran jostakusta toisesta. Näin voi helposti käydä, sillä hänen on vaikea erottaa, mistä muut alkavat ja mihin hän loppuu. Mutta toisinkin voi käydä. Muutos voi olla aina myös mahdollinen – mutta vaikea.

Jäähyväiset hänen kanssaan ovat mielenkiintoisia. Manipuloinnillaan hän voi saada kanssamatkustajan sopertamaan lähtiessä jotakin sellaista kuin, ”anteeksi, että meillä oli väärää ruokaa tai anteeksi, että tulimme aiheuttamaan sinulle niin paljon vaivaa”. Usein hänelle tekisi mieli sanoa: ”Olen pahoillani, että olet tuollainen. Jos en ole varuillani, imet minusta kaiken elämänilon. Mutta olen oppinut selviytymään sinusta kasvattamalla tarpeeksi nahkaa, enkä päästä sinua lähelle sieluani. Aina en ole ollut näin varuillani ja silloin olet imenyt minut mukaan kammottavaan maailmaasi. Nykyään muistan rukoilla itselleni suojelusta, se auttaa”.

Lähtiessä on vaikea keksiä sopivia sanoja. Hei hei, hyvää matkaa ja aurinkoista kesää ovat hyväksi todettuja, neutraaleja mutta kuitenkin positiivisia. Ja sitä hänelle todella toivon: paljon aurinkoisempia päiviä. Toivotukseni taitavat olla hukkaan heitettyjä sanoa, sillä hän ei taida osata auringosta paljonkaan nauttia.

Tapaamisten jälkeen tulen aina surulliseksi. Hän tekee kaikkensa, ettei hänestä vain tarttisi välittää himpun vertaa. Mutta en usko, että sellainen tarve voi syvimmiltään olla kenenkään toive. Olen yrittänyt välittää ja olla välittämättä. Joskus kun olen päättänyt jättää hänet ylhäiseen yksinäisyyteensä, olenkin nähnyt hänen muurissaan pienen pienen toivoa antavan reiän, pienen inhimillisyyden ja heikkouden häivähdyksen. Toivon, että se pienen pieni merkki saisi kasvaa ja murtua lisää. En kirjoittaisi hänestä, jos hän olisi vain yksi miljardista. Hän on kovin kovin yksin, mutta olen tavannut hänet usein. En ole tavannut läheskään kaikkia maailman ihmisiä, siksi luulen, että hän on vielä aika monessa muussakin paikassa.

Väärinkäsityksiltä välttyäksemme on vielä todettava, ettei ankeuttaja tietääkseni asu Villa Sukassa. Niin, ellen sitten itse ole saanut tartuntaa. Ankeuttajia on kovasti liikkeellä ja tauti on salakalavan tarttuvaa, siksi siltä ei koskaan voi liikaa suojautua. Tauti tappaa hitaasti mutta varmasti.

Mummi

Mummi on vihainen. Se on outoa ja pelottavaa. Mummi ei ole koskaan vihainen. En tunne tällaista mummia. Hänen mielestään olen käyttänyt liikaa shampoota hiusteni pesuun. Ja aiemmin päivällä olen tiputtanut kuistin ikkunan hurjassa hippajuoksussa.
Lähtiessä hän kuitenkin halaa ja alkaa yllättäen itkemään, hänelle tulee kuulemma niin ikävä minua. Olen hämmentynyt enkä tiedä mitä sanoa tai tehdä. Ainakaan mummi ei ole siis enää minulle vihainen. Mummi on ainoa, joka sanoo minulle lapsena tällaisia. Siksi kai mummista on helppo pitää.

Jouluksi tulevat mummin neulomat sukat tai lapaset tai molemmat ja synttäreiksi ja nimipäiviksi hienot isot kortit, joissa lukee mummin käsialalla Paljon Onnea. t. Mummi ja Kalevi. Kalevi on isän nuorin veli ja aikuinen ja omillaan elävä. Mutta niin kauan kun ihminen ei ole naimisissa, hän kuuluu samaan perhekuntaan, eikä avoliittoa lasketa.

Kun mummi tulee meille, hän on kylässä monta päivää. Mummi on odotettu vieras. On kivaa, että hän viipyy pitkään. Tuliaisiksi hän tuo leipomiaan karjalanpiirakoita. Kukaan ei leivo niin hyviä piirakoita kuin mummi. Koulussa saan aiheesta väittelyn aikaiseksi luokkakaverin kanssa. Hänen mumminsa tekee kuulemma vielä parempia. Tiedän olevani oikeassa, vaikka en saakaan kaveria puolelleni. Kun mummi on meillä, pelaamme Kimbleä ja Afrikan tähteä. Minä voitan aina, siksikin mummista on helppo tykätä.

Joskus mummi alkaa yllättäen itkeä jonkun sukulaisen kovaa kohtaloa ja hän puhuu suureen ääneen Suuresta Kirjasta, siitä Raamatusta. Minua vaivaannuttaa. Koska en tiedä, mitä nyt pitäisi sanoa, minua alkaa myös omituisesti naurattamaan. En ole tottunut, että joku puhuu näin arkipäiväisesti Raamatusta tai, että aikuinen ihminen itkee näin avoimesti.

Mummia ja mummolaa on vaikea erottaa. Kun ajattelen mummia, näen mielessäni Onkamon ja mummin talon. Hassua, miten joku ihminen voi linkittyä niin voimakkaasti tiettyyn paikkaan. Onkamo on samaan aikaan lämmin ja jännä. Ison tuvan leivinuunissa on aina ruokaa lämpiämässä tai vähintäänkin kahvi keittimessä tippumassa. Tuvan nurkassa istuu joku mummin naapureista, häntä ei ajeta pois, vaikka lapset ja lapsenlapsetkin ovat tulleet. Kaikki saavat tulla. Yleensä Onkamossa on kesä ja aurinkoista. Myös serkkuni ovat siellä kaikki. Mummolan vintti houkuttelee kertomaan kummitusjuttuja - varsinkin sateella. Mutta kun ukonilma kovenee ja salamoi, kipuamme suosiolla tupaan varmistamaan mummilta, että eihän salama iske tähän taloon. Mummi vakuuttaa, ettei iske. Minä uskon mummia.

Toisin kuin äitiä, mummia ei haittaa, vaikka puemme hänen mekkojaan ja alushameitaan päälle ja pidämme ”esityksiä”. Minulla on mummilta peritty yöpaita edelleen käytössä. Se sopii minulle hyvin: Yöpaidan lisäksi olen perinyt mummilta pituuden ja ruumiinrakenteen.

Ukkia en ole koskaan tavannut, hän kuoli silloin kun isä oli kuusitoista ja mummi kolmekymmentäviisi. Ukin dramaattista moottoripyöräonnettomuutta aikuiset muistelevat yleensä silloin kuin lapset ovat jo nukkumassa ja ollaan otettu yömyssyt. Minua kiinnostaa aikuisten jutut ja hiippailen mukaan kuuntelemaan, eivätkä ne aja minua pois . Olen kuullut tarinan monta kertaa ja aina haluan kuulla sen uudelleen. Ukki on sankari, joka teki paljon töitä ja oli aina samalla hauska ja kiva. Ukista ei kukaan koskaan ole puhunut pahaa. Ei koskaan. Kun minä olen aikuinen ja mummi jo hieman dementoitumaan päin, hän muistelee kaihoten ukkia ja pitää kunnia-asiana sitä, että on ollut yhden miehen nainen. ”Olisihan noita kosijoita ollut, vaan minä annoin kaikille rukkaset”, toteaa mummi topakkana ja harmittelee sitä, ettei saanut elää Einon kanssa pidempään. ”Hyvähän meidän olisi tässä ollut”, jatkaa hän. Niin minäkin luulen. Arvostan mummin uskollisuutta, vaikka itse olisin luultavasti valinnut toisin. Luulen, että Eino olisi suonut mummille vähän vähemmänkin yksinäisiä iltoja seuraaviin 49-vuoteen, jolloin hän ei enää voinut olla mummin iltoja lämmittämässä. Mutta mummin sydän oli sitkeä tässäkin asiassa.

Kun mummi joutui terveyskeskukseen lonkkaleikkauksen jälkeen, hänen huonetoverinsa pälpätti yhtämittaa. Ja kun mummi hermostui ja käski häntä olemaan hiljaa, iski lääkäri mummiin sellaisen piikin, joka pisti hänet loppuelämäksi hiljaiseksi. Maallikkona ei voi ymmärtää, miksei hiljaisuuspiikkiä annettu hänelle, joka sitä olisi enemmän tarvinnut. Pälpättäjä sai jatkaa juttujaan. Seuraavat kahdeksan vuotta mummi vain makasi ja odotti. Hiljaisuuspiikki oli hoitovirhe. Mutta mummin sydäntä se ei hiljentänyt.

Mummi nukkui eilen pois.

Niin vaikka mummista on puhuttu imperfektissä jo monta vuotta. En ymmärrä, miksei hän päässyt lepäämään taivaallisiin onkamoihin jo monta monta vuotta sitten. Mutta minä ymmärränkin maailmankaikkeudesta kovin vähän. Tänään olen onnellinen mummin puolesta. Hän on vihdoin päässyt perille rakkaidensa luokse. Perille Rakkauden luokse.

Tänään muistelen hymyillen mummin aitoutta ja tapaa olla aikuinen. Arvostan niitä, jotka uskaltavat hämmentää muodollisuuden pakkaa ja näyttää tunteitaan. Ja niitä jotka puhuvat muittamutkitta Suuresta Kirjasta. Jotakin sellaista toivoisin voivani itsekin olla. Mummi oli ehkä kuitenkin avoimempi kuin minä osasin olla hänelle. Monen muunkin nykylapsen lapsen tavoin, ajattelin, että mummia on parempi suojella– omalta monimutkaiselta ja nykyaikaiselta maailmalta. Viimeisinä vuosina suojelin itseäni myös mummilta. Mummi ei ollut enää se mummi, jonka olin tuntenut. Oli helpompi olla menemättä ja katsomatta, kohtaamatta. Vierauden muuri oli liian paksu murrettavaksi. Olisiko mummi tehnyt samoin minulle? Enpä usko. Tänään tunnen syyllisyyttä, niin kuin ihmiset kai useimmiten juuri nyt. Kuolema saa sen aikaiseksi; tein liian vähän, kävin katsomassa liian vähän, välitin liian vähän, olen huono ihminen. Syyllisyyttä ei saa puhuttua pois pitkillä matkoilla ja vähillä lomilla.

Itsesyytöksien keskellä muistot ja kiitollisuus nousevat myös pintaan. Olen iloinen, että saan olla jostakin kotoisin. Enkä mistä tahansa. Mummin juuret ovat mielenkiintoiset ja vahvat. Rakkaus on tallella – ja se on väkevämpi kuolemaa.