Ankeuttaja

Hänet voi kohdata missä vaan ja milloin vaan – ja yleensä hän iskee puun takaa. Hän osaa yllättää myös, vaikka olisikin tuttu.

Jos olet hänen luonaan kylässä, ihmettelet pian, miksi ylipäänsä tulit. Vaikka hän olisi itse pyytänyt sinut käymään, hän osoittaa monin eri tavoin, ettet ole tervetullut. Useimmiten hän häipyy näköpiiristäsi autotalliin tai vaikka kauppaan, jonnekin missä hänen ei tarvitse olla kanssasi. Tai sitten hän osoittaa vimmatunlaisella vihaisella työnteolla ja siivoamisella, että olet tullut sotkemaan hänen elämänsä järjestyksen. Kun heräät klo 8.30, hän luettelee listan asioita, joita hän on jo aamutuimaan ehtinyt tekemään. Jos pyydät saada auttaa, hän osoittaa pian, että olet auttanut väärin. Jos täytät tiskikoneen, hän täyttää sen perässäsi uudestaan ja saattaa myös opastaa täyttämisessä. Tai jos olet pilkkonut hänelle puita ja laittanut ne omasta mielestäsi siistiin kasaan, hän purkaa pinon ja lataa sen uudelleen. Jos pyydät saada auttaa ruoanlaitossa, saat pian kuulla, että käytät liikaa astioita, olet tehnyt liikaa ruokaa tai liian juhlavaa. Vaatimattomampi olisi ollut parempi. Hän ei voi sietää tuhlailevaisuutta.

Kehuja ja kiitosta on turha häneltä odottaa, mutta kritiikin kohteena olet hänelle mainiota riistaa. Kritiikki osoitetaan usein julkisesti. Hänen mielestään on täysin oikeutettua huomauttaa, jos olet lihonut tai et ole saanut opintojasi päätökseen tai sinulla on puhevika. Mikäli olet joutunut lonkkaleikkaukseen, hän kysyy, mikäs vanhus sieltä köpöttelee. Jos annat hänelle palautetta siitä, että tuollainen arvostelu on loukkaavaa, hän ihmettelee suureen ääneen, kun ei huumoria ymmärretä tai varsinkaan kritiikkiä siedetä. Sitä paitsi hän vain haluaa kasvattaa.

Häntä itseään ei saa kritisoida. Yleensä hän on saavuttanut sellaisen aseman ja yhteisön sanattoman sopimuksen, ettei kukaan uskalla niin tehdä. Hän osaa kostaa ja on saanut muut omalla omituisella tavallaan uskomaan olevansa sietämättömyydessään korvaamaton. Mutta jos joku tietämättömyyttään tai uhkarohkeuttaan sanoo hänelle poikkipuolisen sanan, hän joutuu mustalle listalle – ikuisesti. Hän tietää olevansa täydellinen.

Lapsia hän ei siedä. Varsinkaan pieniä ja villejä. Hiljaiset ja näkymättömäksi alistetut vielä menevät, sellaiset jotka eivät häiritse hänen valmista maailmaansa. Jokaisen yksivuotiaankin tulisi elää niin kuin hän. Siksi hän ei poista arvokkaita posliiniesineitä taaperoikäisen korkeudelta. Kyllä lapsen on opittava pienestä pitäen varomaan. Muistoesineiden takaa hän saa hyvän syyn taas arvostella lapsen vanhempia huonosta kasvatuksesta.

Yleensä hän inhoaa taiteita ja muuta kummallisuutta, johon uskonto myös lasketaan. Elämää on hallittava, ei antauduttava hölynpölyn vietäväksi. Jos hän sattuu kuitenkin olemaan uskonnollinen ja peräti hengellinen työntekijä, hänen jumalansa peräänkuuluttaa sääntöjä ja kuria. Armon hän mainitsee silloin kun hän tahtoo muistuttaa armon väärinkäytöstä. Armo ei totisesti kuulu kaikille eikä sitä ilmaiseksi jaella.

Hän ei yleensä vieraile muiden kotona, mutta jos hän sattuu niin tekemään, muistuttaa hän suoraan tai ikään kuin seinille ääneen puhuen isäntäväen vääristä ratkaisuista ruoan, sisustuksen ja ylipäänsä elämäntavan vuoksi. Sama pätee matkusteluun. Se on hänestä rahantuhlausta ja sen kerran kun hän on ulkomailla käynyt, olivat nämä muukalaiset tehneet kaiken väärin: Talot ja sillat oli väärin rakennettu, ruoka pahaa ja ihmiset liian lai hoja, lihavia tai väärän värisiä. Ja puhuivat kummallisesti. Hän ei voi ymmärtää, miten jotkut kuskaavat vuodesta toiseen rahansa tällaiseen humpuukkiin. Tämänkin matka-ajan olisi voinut käyttää rikkaruohojen kitkemiseen. Onneksi Suomessa tai ainakin hänen omassa kodissaan asiat ovat paremmin. Kotiin palattuaan hän kokee hetkien helpotusta siitä, että saa noudattaa turvallisia rutiinejaan ja tampata matot lauantaisin klo 10.00 oli päivä sitten joulu tai juhannus. Rutiinit pitävät hänet kasassa.

Toki elämä tuo hänenkin eteensä ennalta arvaamattomia asioita ja on tuonutkin aikoinaan jotakin niin ennalta arvaamatonta ja kauheaa, että sen kauheuden uudelleen avaamiseen ja ekäsittelyn pakenemiseen hän käyttää paljon energiaa. Ei hänkään ole aina ollut ankeuttaja, mutta jokin ajaa hänet ikuiselle pakomatkalle. Kaikki ennalta arvaamaton, kuten lapset ja toisenlainen tapa täyttää tiskikone muistuttavat hämärästi jostakin tästä syvälle tiedostamattomaan painetusta. Se hermostuttaa häntä ja siksi se on työnnettävä pois. Niin hän elää kunnes jälleen tapahtuu jotakin megaoutoa, jota hän ei saa siivoamalla ja huutamalla vaiennettua. Se jokin voi olla sairaus tai läheisen kuolema, tai se, että puoliso ei jaksa enää olla syypää hänen tai heidän yhteisiin ongelmiinsa, saa tarpeekseen ja jättää hänet. Tai se voi olla hänen oma pahimmanlaatuinen moka, joka pakottaa myöntämään oman heikkouden ja riittämättömyyden. Mutta voi olla, ettei hän tartu tähänkään lahjaan, vaan löytää syyn tapahtuneeseen jälleen kerran jostakusta toisesta. Näin voi helposti käydä, sillä hänen on vaikea erottaa, mistä muut alkavat ja mihin hän loppuu. Mutta toisinkin voi käydä. Muutos voi olla aina myös mahdollinen – mutta vaikea.

Jäähyväiset hänen kanssaan ovat mielenkiintoisia. Manipuloinnillaan hän voi saada kanssamatkustajan sopertamaan lähtiessä jotakin sellaista kuin, ”anteeksi, että meillä oli väärää ruokaa tai anteeksi, että tulimme aiheuttamaan sinulle niin paljon vaivaa”. Usein hänelle tekisi mieli sanoa: ”Olen pahoillani, että olet tuollainen. Jos en ole varuillani, imet minusta kaiken elämänilon. Mutta olen oppinut selviytymään sinusta kasvattamalla tarpeeksi nahkaa, enkä päästä sinua lähelle sieluani. Aina en ole ollut näin varuillani ja silloin olet imenyt minut mukaan kammottavaan maailmaasi. Nykyään muistan rukoilla itselleni suojelusta, se auttaa”.

Lähtiessä on vaikea keksiä sopivia sanoja. Hei hei, hyvää matkaa ja aurinkoista kesää ovat hyväksi todettuja, neutraaleja mutta kuitenkin positiivisia. Ja sitä hänelle todella toivon: paljon aurinkoisempia päiviä. Toivotukseni taitavat olla hukkaan heitettyjä sanoa, sillä hän ei taida osata auringosta paljonkaan nauttia.

Tapaamisten jälkeen tulen aina surulliseksi. Hän tekee kaikkensa, ettei hänestä vain tarttisi välittää himpun vertaa. Mutta en usko, että sellainen tarve voi syvimmiltään olla kenenkään toive. Olen yrittänyt välittää ja olla välittämättä. Joskus kun olen päättänyt jättää hänet ylhäiseen yksinäisyyteensä, olenkin nähnyt hänen muurissaan pienen pienen toivoa antavan reiän, pienen inhimillisyyden ja heikkouden häivähdyksen. Toivon, että se pienen pieni merkki saisi kasvaa ja murtua lisää. En kirjoittaisi hänestä, jos hän olisi vain yksi miljardista. Hän on kovin kovin yksin, mutta olen tavannut hänet usein. En ole tavannut läheskään kaikkia maailman ihmisiä, siksi luulen, että hän on vielä aika monessa muussakin paikassa.

Väärinkäsityksiltä välttyäksemme on vielä todettava, ettei ankeuttaja tietääkseni asu Villa Sukassa. Niin, ellen sitten itse ole saanut tartuntaa. Ankeuttajia on kovasti liikkeellä ja tauti on salakalavan tarttuvaa, siksi siltä ei koskaan voi liikaa suojautua. Tauti tappaa hitaasti mutta varmasti.

Mummi

Mummi on vihainen. Se on outoa ja pelottavaa. Mummi ei ole koskaan vihainen. En tunne tällaista mummia. Hänen mielestään olen käyttänyt liikaa shampoota hiusteni pesuun. Ja aiemmin päivällä olen tiputtanut kuistin ikkunan hurjassa hippajuoksussa.
Lähtiessä hän kuitenkin halaa ja alkaa yllättäen itkemään, hänelle tulee kuulemma niin ikävä minua. Olen hämmentynyt enkä tiedä mitä sanoa tai tehdä. Ainakaan mummi ei ole siis enää minulle vihainen. Mummi on ainoa, joka sanoo minulle lapsena tällaisia. Siksi kai mummista on helppo pitää.

Jouluksi tulevat mummin neulomat sukat tai lapaset tai molemmat ja synttäreiksi ja nimipäiviksi hienot isot kortit, joissa lukee mummin käsialalla Paljon Onnea. t. Mummi ja Kalevi. Kalevi on isän nuorin veli ja aikuinen ja omillaan elävä. Mutta niin kauan kun ihminen ei ole naimisissa, hän kuuluu samaan perhekuntaan, eikä avoliittoa lasketa.

Kun mummi tulee meille, hän on kylässä monta päivää. Mummi on odotettu vieras. On kivaa, että hän viipyy pitkään. Tuliaisiksi hän tuo leipomiaan karjalanpiirakoita. Kukaan ei leivo niin hyviä piirakoita kuin mummi. Koulussa saan aiheesta väittelyn aikaiseksi luokkakaverin kanssa. Hänen mumminsa tekee kuulemma vielä parempia. Tiedän olevani oikeassa, vaikka en saakaan kaveria puolelleni. Kun mummi on meillä, pelaamme Kimbleä ja Afrikan tähteä. Minä voitan aina, siksikin mummista on helppo tykätä.

Joskus mummi alkaa yllättäen itkeä jonkun sukulaisen kovaa kohtaloa ja hän puhuu suureen ääneen Suuresta Kirjasta, siitä Raamatusta. Minua vaivaannuttaa. Koska en tiedä, mitä nyt pitäisi sanoa, minua alkaa myös omituisesti naurattamaan. En ole tottunut, että joku puhuu näin arkipäiväisesti Raamatusta tai, että aikuinen ihminen itkee näin avoimesti.

Mummia ja mummolaa on vaikea erottaa. Kun ajattelen mummia, näen mielessäni Onkamon ja mummin talon. Hassua, miten joku ihminen voi linkittyä niin voimakkaasti tiettyyn paikkaan. Onkamo on samaan aikaan lämmin ja jännä. Ison tuvan leivinuunissa on aina ruokaa lämpiämässä tai vähintäänkin kahvi keittimessä tippumassa. Tuvan nurkassa istuu joku mummin naapureista, häntä ei ajeta pois, vaikka lapset ja lapsenlapsetkin ovat tulleet. Kaikki saavat tulla. Yleensä Onkamossa on kesä ja aurinkoista. Myös serkkuni ovat siellä kaikki. Mummolan vintti houkuttelee kertomaan kummitusjuttuja - varsinkin sateella. Mutta kun ukonilma kovenee ja salamoi, kipuamme suosiolla tupaan varmistamaan mummilta, että eihän salama iske tähän taloon. Mummi vakuuttaa, ettei iske. Minä uskon mummia.

Toisin kuin äitiä, mummia ei haittaa, vaikka puemme hänen mekkojaan ja alushameitaan päälle ja pidämme ”esityksiä”. Minulla on mummilta peritty yöpaita edelleen käytössä. Se sopii minulle hyvin: Yöpaidan lisäksi olen perinyt mummilta pituuden ja ruumiinrakenteen.

Ukkia en ole koskaan tavannut, hän kuoli silloin kun isä oli kuusitoista ja mummi kolmekymmentäviisi. Ukin dramaattista moottoripyöräonnettomuutta aikuiset muistelevat yleensä silloin kuin lapset ovat jo nukkumassa ja ollaan otettu yömyssyt. Minua kiinnostaa aikuisten jutut ja hiippailen mukaan kuuntelemaan, eivätkä ne aja minua pois . Olen kuullut tarinan monta kertaa ja aina haluan kuulla sen uudelleen. Ukki on sankari, joka teki paljon töitä ja oli aina samalla hauska ja kiva. Ukista ei kukaan koskaan ole puhunut pahaa. Ei koskaan. Kun minä olen aikuinen ja mummi jo hieman dementoitumaan päin, hän muistelee kaihoten ukkia ja pitää kunnia-asiana sitä, että on ollut yhden miehen nainen. ”Olisihan noita kosijoita ollut, vaan minä annoin kaikille rukkaset”, toteaa mummi topakkana ja harmittelee sitä, ettei saanut elää Einon kanssa pidempään. ”Hyvähän meidän olisi tässä ollut”, jatkaa hän. Niin minäkin luulen. Arvostan mummin uskollisuutta, vaikka itse olisin luultavasti valinnut toisin. Luulen, että Eino olisi suonut mummille vähän vähemmänkin yksinäisiä iltoja seuraaviin 49-vuoteen, jolloin hän ei enää voinut olla mummin iltoja lämmittämässä. Mutta mummin sydän oli sitkeä tässäkin asiassa.

Kun mummi joutui terveyskeskukseen lonkkaleikkauksen jälkeen, hänen huonetoverinsa pälpätti yhtämittaa. Ja kun mummi hermostui ja käski häntä olemaan hiljaa, iski lääkäri mummiin sellaisen piikin, joka pisti hänet loppuelämäksi hiljaiseksi. Maallikkona ei voi ymmärtää, miksei hiljaisuuspiikkiä annettu hänelle, joka sitä olisi enemmän tarvinnut. Pälpättäjä sai jatkaa juttujaan. Seuraavat kahdeksan vuotta mummi vain makasi ja odotti. Hiljaisuuspiikki oli hoitovirhe. Mutta mummin sydäntä se ei hiljentänyt.

Mummi nukkui eilen pois.

Niin vaikka mummista on puhuttu imperfektissä jo monta vuotta. En ymmärrä, miksei hän päässyt lepäämään taivaallisiin onkamoihin jo monta monta vuotta sitten. Mutta minä ymmärränkin maailmankaikkeudesta kovin vähän. Tänään olen onnellinen mummin puolesta. Hän on vihdoin päässyt perille rakkaidensa luokse. Perille Rakkauden luokse.

Tänään muistelen hymyillen mummin aitoutta ja tapaa olla aikuinen. Arvostan niitä, jotka uskaltavat hämmentää muodollisuuden pakkaa ja näyttää tunteitaan. Ja niitä jotka puhuvat muittamutkitta Suuresta Kirjasta. Jotakin sellaista toivoisin voivani itsekin olla. Mummi oli ehkä kuitenkin avoimempi kuin minä osasin olla hänelle. Monen muunkin nykylapsen lapsen tavoin, ajattelin, että mummia on parempi suojella– omalta monimutkaiselta ja nykyaikaiselta maailmalta. Viimeisinä vuosina suojelin itseäni myös mummilta. Mummi ei ollut enää se mummi, jonka olin tuntenut. Oli helpompi olla menemättä ja katsomatta, kohtaamatta. Vierauden muuri oli liian paksu murrettavaksi. Olisiko mummi tehnyt samoin minulle? Enpä usko. Tänään tunnen syyllisyyttä, niin kuin ihmiset kai useimmiten juuri nyt. Kuolema saa sen aikaiseksi; tein liian vähän, kävin katsomassa liian vähän, välitin liian vähän, olen huono ihminen. Syyllisyyttä ei saa puhuttua pois pitkillä matkoilla ja vähillä lomilla.

Itsesyytöksien keskellä muistot ja kiitollisuus nousevat myös pintaan. Olen iloinen, että saan olla jostakin kotoisin. Enkä mistä tahansa. Mummin juuret ovat mielenkiintoiset ja vahvat. Rakkaus on tallella – ja se on väkevämpi kuolemaa.

Salaisuuslapset

Olipa kerran nainen, joka ei voinut pitää synnyttämäänsä lasta. Olipa kerran samaan aikaan nainen ja mies, jotka eivät saaneet biologista lasta ja olipa kerran pieni vastasyntynyt poika, joka etsi kotia.

Olipa sitten onneksi sosiaalityöntekijä, joka johdatti nämä kohtalot yhteen. Hän antoi pienen pojan pariskunnalle ja ohjasi heidät saman tien vertaisryhmään, jossa oli muitakin samalla tavoin perheeksi tupsahtaneita. Kaikki koolle kutsutut olivat odottaneet adoptiolasta ulkomailta, mutta kaikille olikin sitten adoptioneuvonnan loppuvaiheessa tarjottu yllätysvauvaa Suomesta. Ryhmän nimeksi annettiin A-ryhmä. Myöhemmin ryhmä on kasvanut thaimaalaisilla ja etelä-afrikkalaisella pikkusisaruksilla.

Viiden vuoden jälkeen on hyvin vaikea kuvitella elämää ilman ”taivaasta tipahtanutta” poikaa ja ilman A-ryhmää. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään, omien salaisuuksiensa ja kysymystensä kanssa, se on niin arvokasta, ettei sen arvoa oikein osaa edes sanoa.

Täällä me olemme jokavuotisella ”kevätristeilyllä”. Tällä kertaa risteilemme Ikaalisissa ja käymme läpi kuulumisiamme. Adoptioperhe on samanlainen perhe kuin keskimäärin perheet yleensäkin. Niissä mietitään, mitä tänään syötäisiin, tapellaan, sovitaan ja kasvetaan yhteen perheeksi erinäisten mutkien ja suorien kautta. Ja koska esikoisen tehtävä on tehdä aikuisista vanhempia, nämä yllätysvauvat todella järjestävät meille hämmentäviä yllätyksiä pitkin matkaa – niin kuin missä tahansa perheissä. Ja kuitenkin jokaisen meidän perhe-elämän keskellä on jokin lisä, jokin salaisuus.

Täällä risteilylläkin me vanhemmat pohdimme sitä, mikä omasta hämmennyksestämme johtuu lapsen erilaisesta temperamentista tai kulttuuritaustasta ja mikä siitä, että jokaisella lapsellamme on varhaisissa kiintymyssuhteissaan katkos. Kuinka ison jäljen ja millaisen se on jättänyt? Me emme tiedä. Mutta sen tiedämme, että jokainen näistä lapsista kantaa salaisuutta mukanaan. Juuret jäävät osittain aina hämärän peittoon. Jokainen heistä tulee kohtaamaan omat salaiset juurensa tavalla tai toisella. Ennemmin tai myöhemmin heidän on tunnetasolla kohdattava tosia-asia, että heidän biologinen äitinsä antoi heidät pois. Heidät on hylätty. Se on meidän perheille samalla sekä hyvin surullinen että hyvin iloinen asia. Mutta lapsen surulle on annettavaa tarvittaessa myös tilaa. Vuosien varrella olemme pohtineet, miten olemme lapsiemme tukena silloin, kun kaikkiin juurikysymyksiin ei koskaan tule vastauksia? Miten auttaa lasta elämään salaisuutensa ja pettymystensä kanssa? Salaisuuksien verkkoa on ainakin yritettävä purkaa ja aikuisina meidän olisi osattava kantaa lapsiemme varhaisiin vaiheisiin liittyvä tarina voivottelematta sitä liikaa. Valheessa eläminen tai voivottelu ei ole kenenkään etu, siksi näille lapsille on jokaiselle kerrottu mahdollisimman ehjä tarina heidän syntymästään ja perheeseen tulosta – niin ehjä ja tosi kuin jokaisen tarinasta voi vaan kertoa.

Pikku-Wiille on kerrottu, että hän on kasvanut masuäidin vatsassa, sitten hän on ollut sijaisäidin luona ihan pikkiriikkisenä vauvana ja sieltä äiti ja isi hakivat hänet autolla kotiin. Kun häneltä kysyy, miltä hänestä tuntuu, että hän on tullut näin meidän perheeseen, hän vastaa ”kivalta” ja haluaa, että koko perhe tekee yhteishalin. Jokin tässä alkutarinassa herättää halimisrefleksin, enkä ihmettele. Hän ei ole vielä alkanut kysymään taustastaan sen enempää, mutta hänelle perheen muodostus näin on aivan luonnollinen asia. Hänen ei tarvitse lukea sosiologian oppikirjoista erilaisten perheiden syntyhistoriasta, hän elää sitä, on aina elänyt. Sitä paitsi hän on tullut maailmaan samoin kuin nämä muutkin A-ryhmäläiset. Ei hän niin kummallinen ole. Tosin hän oli kertonut Nytriitille, että CC Kello on tullut Nytriitin masusta, mutta hän Pikku-Wii on tullut suoraan taivaasta :)

Jotkut säälivät meitä, ainakin siitä, ettemme ole saaneet kokea syntymän ihmettä . Mutta jotkut myös kadehtivat. Jaettua vanhemmuutta ei kuulemma esiinny niin luontevasti muissa kuin adoptioperheissä, totesi tuohtuneena eräs uupunut ystäväni. Se voi olla, tai ainakin jaettuun vanhemmuuteen on helpompi kasvaa, kun imetys ei ole ollut mahdollista. Surumielisyys ja kateus ovat luonnollisia tunteita, joita molempia olen minä myös joskus kohdannut tarkkaillessani ns. normiperheiden elämää . Toisen elämässä on joskus jotakin, jonka luulisi tuovan itselle palapelin puuttuvan palan. Oletus puuttuvasta palasta on tietysti harhaa. Erilaisten harhojemme kanssa me täällä vaeltelemme, eihän elämän palapelin kuulukaan olla valmis vielä pitkään aikaan. Joka väittää saaneensa elämänsä täysin valmiiksi, on luultavasti kuollut. Henkisesti tai fyysisesti.

Risteilyn jälkeen tunnen itseni taas aavistuksen kokonaisemmaksi. Palapelini palat ovat jälleen vaihtaneet kohtaamisten myötä jotenkin paikkaa. Tiedän, että adoptiovanhempana olen vastuussa siitä, ettei lapseni saisi lisää traumoja – ja kuitenkin tulen kolhuja hänelle antamaan. Se on tehtäväni äitinä. Lasta ei voi elämältä säästää. Omien pettymysteni ja itseni sietoon tarvitsenkin tätä ryhmää jatkossakin, sen tiedän. Ryhmässä on voimaa. Ilman A-ryhmää meidän perheen elämästä puuttuisivat juuri nämä thaimaalaiset, etelä-afrikkalaiset, pohjalaiset ja helsinkiläiset värit. Sitten olisi ehkä joitain muita värejä, mutta nyt tuntuu, että olisipa se vaan kovin harmaata.

Äitienpäivä

Vuosia tämä päivä oli vuoden ikävin päivä, ei ollut äitiä, ei anoppia, eikä varsinkaan lasta, miksi siis edes viettää koko äitienpäivää. Tänään on toisin.

Tänään olen äiti sinun haudallasi poikani kanssa syömässä eväitä. Toimme sinulle valkovuokkoja, vähän keksejä ja hapankorppuja. Yleensä kai haudalla ei pidetä eväsretkiä, mutta olen varma, että sinun haudallasi eväitä saa ja voi syödä. Esittelen sinulle uunituoretta äitienpäivälahjaani: Hello Kitty -rannekelloa. Eikö olekin hieno? Sinä et varmaankaan saanut koskaan tällaista lahjaa ainakaan meiltä lapsilta. Kenellekään meistä ei olisi tullut mieleen ostaa sinulle tällaista.

Kerron Pikku-Wiille, että on harmi, ettette te saaneet oppia tuntemaan toisianne. Olen varma, että teillä kahdella olisi synkannut. Mutta kaikkea ei voi elämässä saada, pitää olla iloinen, jos on saanut edes hetken pitää jotakuta lähellään. Siksi jokainen hetki on tärkeä, tämäkin eväsretki haudalla on juuri sitä. Vaikka ei se kenenkään lähellä eläminenkään aina niin helppoa ole, sinulla ja minullakin taisi mennä paremmin sitten, kun minä en enää asunut kotona. Mutta tänään en kerro lapselleni meidän erinäisistä vaiheista, kerron hänelle, että sinä olit hyvä leipomaan. Ja jos meillä olisi mukanamme sinun tekemäsi eväät, niin me söisimme itse tehtyjä pullia ja sämpylöitä. En ymmärrä miten jaksoit joka viikko niitä tehdä. Joka viikko oli erikseen pullapäivä, erikseen sämpyläpäivä ja erikseen vielä lauantain pizzapäivä.

Ja kun olen päässyt muisteluiden vauhtiin, kerron kuinka sinä pidit kukista ja osasit niitä hoitaa - paljon enemmän kuin minä . Siinä te kaksi mummu ja lapsenlapsi olisitte ainakin yhteisen kiinnostuksen äärellä. Voisitte haistella kukkia, hoitaa niitä ja puhua niistä. Se olisi varmasti teistä mukavaa puuhaa.

Monta kertaa olen kaivannut sinua, varsinkin siitä saakka, kun minusta tuli äiti. Haluaisin tietää, mitä me teimme yhdessä ja millainen minä olin kulloinkin oman lapseni ikäisenä. Isä ei oikein tunnu muistavan, mutta sinä muistaisit, siitä olen varma. Minä ihmettelen usein lastani, välillä ylpeänä, välillä vähemmän ylpeänä. Lasten tehtävä on kasvattaa meitä äitejä, eikö niin? Tällä viikolla viimeksi en oikein tiennyt mitä sanoa, kun Pikku-Wii esitteli minulle kerhokaveriaan:” Tässä on äiti nyt se Atte, joka aina kiusaa meitä ja varsinkin Herra Merirosvoa”. Minä en olisi koskaan lapsena tai aikuisena esitellyt sinulle ketään tuon tapaisesti. Enhän? Minä olin lapsena varsinkin ihan yliarka ja siksi ajattelen, että Wii on kyllä rohkea poika. Olitkohan sinä joskus minusta ja meistä lapsistasi ylpeä? Siihen aikaan ei ainakaan lapsille ollut tapana tyytyväisyyksistään kertoa. Mutta muistan kuinka hyvältä minusta tuntui kun kerran jo aikuisena sain hyvän kesätyöpaikan ja sinä sanoit, etteivät ne parempaa työntekijää olisi voineet saadakaan. Niinpä, olenkin aina satsannut työhön. Siinäkin olen aika erilainen äiti kuin sinä.

Sinä sanoisit minulle nyt, että teen liian pitkiä työpäiviä ja muutenkin minulla on liikaa kaikkea mielessä. Siinä sinä olet varmaankin oikeassa. Varmaan enemmän pitäisi osata olla. Minulla on aika monia muitakin rooleja ja tehtäviä kuin olla äiti. Ja siksipä siksi ihmettelen sitä, miten jaksoit olla 16 vuotta kotona vain meitä lapsia ja hoitolapsia varten. Minusta ei olisi siihen. Tarvitsen aikuiskontakteja ja kun minulla on muutakin elämää, jaksan paremmin olla myös äiti pojalleni. Mutta sinä halusit keskittyä todella äitinä olemiseen. Olen tarkistanut tämän isältäni – ja kotiäitiys oli sinun oma valintasi. Nostan sille hattua.

Tässä haudalla en voi olla miettimättä, että en tiedä sinusta esimerkiksi sitä, miksi sinä valitsit niin: itsesi vuoksi vai meidän. Luulen, että meidän. Olit aika uhrautuvaista sorttia. Välillä liiaksikin. Mutta en tiedä lopullista syytä valinnallesi, tälle tai monille muillekaan. Toista ihmistä ei voi täysin tuntea, vaikka olisi asunut hänen kanssaan ja olisi hänestä kotoisin. Samoin on lapsenkin kanssa. On harhaa kuvitella tuntevansa hänet täysin, tai tietävänsä aina mikä on hänelle parasta.

Mutta siinä me äiti olemme samanlaisia, että me haluamme ottaa lapsistamme selvää. Tänään arvostan sitä, että sinä tulit hakemaan minua teininä kaupungilta kotiin, kun minua ei alkanut kuulumaan ja odotit ja valvoit aina siihen saakka, että olin kotona. Vaikka silloin olit mielestäni tietenkin kaikista kaikista kalkkiksin ja idiootein äiti koko maailmankaikkeudessa, nyt ajattelen, että se oli välittämistä. Nyt ymmärrän sinua. Minäkin tekisin juuri niin, valvoisin ja odottaisin lasta kotiin- ja tarkistaisin kunnon. Niin, koska on se ainainen huoli toisesta. Se ei kai lopu koskaan? Toivottavasti sinä olet nyt kuitenkin jo lakannut huolehtimasta minusta.

Vaikka en sinua kaikissa asioissasi ymmärrä, niin kuin et sinäkään minua, olen varma, että sinä yritit äitinä parhaasi– ja vähän ylikin. Sen täytyy riittää. Sen suurempaa jälkeä ei kai kukaan voi toiseen jättää, kuin äiti lapseensa. Meillä äideillä on hurjasti valtaa. Sinun jäljestäsi iso kiitos. Taivaassa toivottavasti tavataan! Siellä voitte sitten Pikku-Wiin kanssa hoidella yhdessä taivaallisia kukkasia ja tutustua toisiinne.

Nähdään,
tyttäresi Retriitti

Perustukset

Olen viime vuosina lähinnä rakentanut parisuhteen palikat -palikkataloja ja katson siksi talonrakennustakin palikkasilmälasien läpi. Ennen kuin perustuksia on edes päästy rakentamaan, koko tontti on myllätty ylösalaisin. Vanha sauna on purettu ja omenapuut tuhottu. Maan alta löytyi suuria kiviä – ja ne heitettiin tietenkin pois. Sitten on tasoitettu maapohja soralla ja asennettu anturat ja muotit ja niiden päälle on valettu betonia. Vasta nyt alkaa perustusharkkojen asentaminen – parisuhteen palikat kielellä sitoutumisen kivijalka.

Sitoutumisen maapohjat ovat erilaisia. Meidän tontilta löytyy enemmän kiviä, kuin naapurin puolelta. Toisia perustuksia pitää paaluttaa, mutta kaikki tarvitsevat vähintäänkin anturat. Kun ihminen sitoutuu, vähintäänkin tältä näyttää siis sisäinen ja ulkoinenkin myllerrys: Kaikki menee uusiksi. Myös hyvää tulee tuhottua uuden tullessa tilalle. Talomme perustukset nousevat silmissä. Näin salamasitoutuvat eräät, jotka tietävät että ”tässä on se oikea”. Samat henkilöt saattavat tietää näin monta kertaa joko saman tai eri henkilön edessä. Joskus sitoutuminen on hitaampaa, joskus jopa mahdotonta. Kivijalan juuret ovat lapsuutemme kiintymyssuhteissa. Tasan eivät käy onnen lahjat. Jos olemme saaneet osaksemme varhaislapsuuden turvallista kiintymystä ja ennustettavuutta vaipanvaihdossa ja ruokahuollossa, on mahdollista nuorena ja aikuisena luottaa ja kiintyä toiseen niinkin paljon, että haluaa rakentaa tämän jonkun kanssa yhteistä henkistä kotia.

Harva rakentaa nykyään talotalonsa alusta loppuun omin pikkukätösin, on viisasta ja yleisesti hyväksyttyä hyödyntää ammattimiesten asiantuntevuutta kaikissa eri vaiheissa. Mutta kuka paaluttaisi meidät valmiiksi parisuhdetta varten? Mielessäni hykertelen ajatukselle, että parisuhteen kussakin vaiheessa elämässämme häärisi erilaisia suunnit-telijoita, lupa-asiakirjojen antajia ja konsultteja. Ajatus hymyilyttää, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Talonrakennuksessa nämä eri tahot ovat ”luonnollisia”. Ainakin se esitetään niin. Yksistään rakennuslupa tuli maksamaan 1500 €. Ajatelkaa jos sitoutumislupa olisi saman hintainen? Suomeksi se olisi kai avioliiton esteiden tutkintapaperi, eli asiakirja,jossa ilmenee,että virallinen sitoutuminen on juridisesti ja lääketieteellisesti mahdollista. Holhouksena alaisia ja jo naimisissa olevia ei Suomessa vihitä. Jos yksi paperi maksaisi näin paljon, menisikö kukaan enää virallisesti naimisiin? Edelleenkin sitoutusmiskammojen ja erojen huippulukemien aikana, yhä vaan on vallalla käsitys, että henkisen parisuhdekodin rakentaminen on luontainen kyky, johon ei ammattimiesten tukea tarvita. Poikkeus ovat tietysti katoliset, joille avioliitto on sakramentti, siis pyhempi toimitus kuin vaikka luterilaisille. Heitä ei noin vain avioliiton satamaan päästetä. Eri katolisilla mailla on eri käytäntöjä, mutta mieleen on jäänyt Irlannin malli, jossa sakramenttia ei saa, ellei osallistu konsultin marriagebriefingiin. Se maksaa 265 €/pari, vaatii parisuhteensa menneisyyden ja tulevaisuuden kotitehtäväanalyysit ja kestää konsultin luona noin kolme tuntia. Ja koska avioero on teoriassa mahdoton (mutta käytännössä mahdollinen), marriagebriefing pitää Irlannissa tapana pintansa.

Parisuhteen palikkatiimissä kivijalka on määritelty tahtomiseksi ja mielihaluista riippumattomaksi valinnaksi pysyä yhdessä. Hieno määritelmä, joka on tämän päivän ihmiselle vaikeampaa kuin edellispäivän sisarille ja veljille. Minä en taida tuntea yhtäkään ystävää, jolle parisuhteeseen sitoutuminen olisi ollut kaikissa vaiheissa helppoa. Mutta subjektiivinen otos ystävistäni ei tietenkään kerro koko totuutta sitoutumisesta. Kokemukset parisuhdekursseilta ja parineuvonnasta puhuvat samaa kieltä: tärkeämpää kuin pakkositoutuminen on olla uskollinen omille tunteilleen.Yleisen käsityksen mukaan sitoutumista tuleekin kyseenalaistaa aika-ajoin, kehittyäkseen ns. seuraavalle tasolle. Jatkuvan kyseenalaistamisen tärkeyden haluan minä ainakin kuitenkin kyseenalaistaa.

Mutten millään myöskään koe samaistuvani siihen erääseen vanhempaan mieshenkilöön, jonka tapasin taannoin erässä parisuhdekoulutuksessa. Hän kertoi, että hän on ilman muuta aina sitoutunut vaimoonsa, koska on kerran sanonut ”tahdon”. Kaikki muut parisuhdeasiat olivat hänelle vaikeita. Näillä muilla hän tarkoitti puhumista, tunteiden tunnistamista ja ilmaisua, ristiriitojen esille ottoa ja selvittelyä. Tunsin olevani aivan vastakkainen hänen kanssaan: Mitäs vaikeaa nyt puhumisessa on, varsinkaan ristiriitojen esille otossa? Mutta mistä voi tietää, että jaksaa tuijottaa samaa naamaa koko elämän ajan, kun ei oikein itseäänkään aina jaksaisi? Eri sukupolvilla on erilaiset haasteet parisuhderintamalla. Ja vaikka keskivertosuomalainen elää nykyisin kuulemma kolmessa pitkässä liitossa, suurin osa kaipaa yhä pysyvyyttä, sitä, että tämänkertainen sydämen valittu saisi olla se lopullinen vanhuuden kumppani.

Sitoutuminen on haastavuudesta huolimatta yhä edelleen in - myös minulle. Vaikka talon kivijalan konkreettinen rakentaminen on varmasti helpompaa kuin henkisen kivijalan muuraaminen. Tänään rakennetutut talomme kivijalan osat kestävät todennäköisesti kauemmin kuin me. Siltikin on hienoa olla mukana rakennuttamassa jotakin, joka katsoo maailmaa vielä meidän jälkeenkin. Talo ja eritoten sen perustukset luovat pysyvyyttä ja juurruttavat minut ja meidät juuri tähän maaplänttiin ja toisiimme. Perustuksia katsoessani muistan erään ystäväni turhautuneet pohdinnat siitä, miksi parisuhteet aloitetaan liian keskeneräisinä. Hänen mukaansa parisuhteet pysyivät vankemmalla pohjalla silloin jos kumpikin sitoutumista harkitseva tuntisi perusteellisesti itsensä, olisi kääntänyt pitkässä terapiassa jo kaikki oman maaperän kivet ja heittänyt häiritsevät pois. Yhdessä totesimme sen olevan mahdollista yksilöstä riippuen vasta kovin vanhana – ainakin hedelmällisen iän jälkeen. Parisuhteisiin syöksyminen on kai kuitenkin pakko aloittaa keskeneräisenä kivistään kaikkea tietämättömänä. Haluan uskoa, että kivet on mahdollista löytää ja kääntää ja tasoittaa yhdessä - ja heittää niitä yhdessä myös pois. Siksipä siksi maaperän kivenkääntäjiä, tasoittajia ja paaluttajia peräänkuulutan yhtä luonnollisina parisuhteen kehittymisprosessiin kuuluvina hahmoina, kuin heitä satelee konkreettisen talotalon rakennusprosessissa.

Lopulta en minä ainakaan kadu yhtäkään sitoutumistani tai sitoutumisen yritystä, mutta elämätöntä elämää kylläkin. Surulliseksi tulen erityisesti niiden puolesta, jotka eivät koskaan ole syystä tai toisesta päässeet mielitietyn aiheuttamaan maapohjansa myllerrysvaiheeseen. Elämän mieli on tässä tontilla näkyvässä myllerryksessä, sen aiheuttamassa samanaikaisessa kutkuttavassa kaaoksessa ja selkeydessä.

Onnellisuuden oikeudesta

Se iskee juuri tällaisina päivinä, tavallisen hyvinä ja aurinkoisina. Istun tontilla ihmettelemässä kaivuumiesten nopeaa työtä ja syön eväitä. Lapset kantavat risuja ja miehet keskustelevat siitä, mitä olisi hyvä tehdä itse valmiiksi ja mitä jättää ammattilaisten vastuulle. Ja sitten se tulee, ajatus, joka alkaa pyörimään isosti ja kovaa päässäni: Tämän täytyy olla jonkun toisen elämä. En ole ansainnut tätä. Minul-le riittäisi vähän vaatimattomampikin luukku tai sataisi nyt edes vaikka vettä. Asiat ovat nyt liian hyvin. Eikä tämä taloprojekti ole millään lailla ollut sitä, mitä olen elämässäni ensisijaisesti tavoitellut. On jotenkin syyllinen olo. Varmuu-den vuoksi olen siis aavistuksen alakuloinen. Huono omatunto ei ole alakuloisena niin syyttävä. Vaikka jossainhan ihmisen on asuttava. Miksi en soisi itselleni kivaa taloa ja kaunista maisemaa? Tai jos en itselleni, niin edes perheelleni. Miehen ja pojan takia uskon tähän projektiin ja yritän siksi olla luomatta uhkakuvia rahojen riittämättömyydestä tai avioerosta kesken talonrakennuksen. Mutta tällaisina liian hyvinä hetkinä uhkakuvat saavuttavat minut.

Samalla on kai ihan hyvä tiedostaa, ettei isoin ja kauneinkaan talo takaa onnea – pikemminkin päinvastoin. Luulen, että se on niin, että mitä tyhjempi sisin, sitä suurempi houkutus on yrittää täyttää tyhjyys materialla. Talo harvoin halaa takaisin ja mukaankaan sitä ei täältä saa. Liian auvoisia päiviä kartanon rouvana en myöskään näe mielessäni: saavutettu onni kun on harvoin sitä, mitä on sen on luullut olevan. Useimmiten onni tulee yllättäen. Sitä paitsi liian onnelliset ihmiset ovat jotenkin ärsyttäviä, tai ainakin sellaiset, jotka kehuskelevat onnellaan. Mutta sittenkin: kai sitä nyt on oikeus onnestakin haaveilla? Se miten itselleen puhuu, vaikuttaa niin paljon mielialaan ja alkaa tulla todeksi. Sopivasti onnelliset ovat kuitenkin ainakin minun mielestäni parasta seuraa niin töissä kun kotona.

Herra Merirosvon huuto palauttaa minut arkeen takaisin. - Ottakaa mukaan, Pikku Wii ja Neiti Kesäheinä ei ota mukaan. - Niin, no kun Herra Merirosvo lyö. Ja taas sama jokapäiväinen keskustelu: Kaikki pitää ottaa mukaan, varsinkin pienemmät. Pienempiä pitää ymmärtää. Tunnen sympatiaa Merirosvoa kohtaan. Kolmivuotiaan on ymmärrettä-västi vaikea hahmottaa, mikä ihme on tämä väliaikaiskoti ja miksi tuo toinen perhe ei koskaan lähde kylästä pois. Miksi ne on täällä meidän tontillakin risuja keräämäs-sä? Eikö niistä koskaan pääse eroon? Ja kun kaikki lelut ja huomio pitää jakaa, niin kyllä siinä oma paikka on ymmärrettävästi hakusessa. Minunkin on välillä vaikea löy-tää paikkaani tässä yhteisössä. Vaikka meteli väsyttää, en lyö tai huuda, mutta vetäydyn helposti katsomaan hulabaloota ikään kuin ulkopuolelta. Asiantuntijoiden mukaan uuteen perhekombinaatioon sopeutuminen kestää keskimäärin vuoden ja ihmiset sopeutuvat eri tahtiin ja reagoivat stressiin erilaisin puolustusmekanismein. Se, joka ei reagoi uuteen mitenkään ja noin vain sopeutuu, voi oikeasti voida kaikista huonoiten.

Kolmevuotiaan sopeutumisohjelmaksi kehitämme hänen oman paikkansa hahmottamista. Tässä on sinun sänkysi, nämä lelut ovat vain sinun. Näitä sinun ei tarvitse jakaa. Aikuisellekin oma paikka on tärkeää hahmottaa. Se, että saa kuulua johonkin joukkoon omana itsenään on aikamoista luksusta. Kuinka paljon oma itse sitten voi olla? Toisten ainutlaatuisuudet kun on helpompi hyväksyä kuin toisten. Olen satavarma, ettei minulta ainakaan hyväksyttäisi vastaavaa huutoa ja itkua kuin Herra Merirosvol-ta. Tosin en ole uskaltanut kokeilla. Toisaalta itkupotkuraivarit vievät kamalasti energia. Rauhallisempi reagointi on vähemmän kuluttavaa. Mutta kumpi elämä on enem-män elämää?


Toisen elämää pitäisi päästä testaamaan. .On kovin mielenkiintoisa, mikä rooli kenellekin annetaan ja mikä otetaan. Mitä minä esimerkiksi voisin oppia heittäytymi-sestä kolmivuotiaalta Herra Merirosvolta? Miten voisin tukea enemmän väsynyttä miestä, joka on haalinut itselleen kovin paljon rakennusprojektista? Roolinvaihto-viikko olisi tervetullut teemaviikko meidän Villa Sukassa. Toisten saappaista kun ei oikein voi sanoa mitään ennen kuin niissä on kulkenut edes hetken.

Muistokirjoitus

Hesaria lukiessa voi järkyttyä. Vieläpä pitkäperjantaina. Muistokirjoituksessa minua katsovat tutut nuorekkaat kasvot. Vielä joulukuussa istuin Anteron kanssa kirkkohallituksen ruokalassa ja puhuimme töistämme, lapsista, talonrakennuksesta ja hänen maratonharrastuksesta. Aivan, hän harrasti maratoneja. Muistokirjoitus ei kerro, mihin hän menehtyi, se puhuu vain lyhyestä sairaudesta. Tiesiköhän hän jo silloin viimeksi keskustellessamme olevansa – kuoleman sairas? Ja jos tiesikin, miten tuollaisen asian ilmaisee puolitutulle: ”By the way, siltä varalta, ettemme enää tapaa: Heippa ja hyvää jatkoa, olen kuolemassa lähiaikoina”. Olisin voinut vaikka luulla sitä joksikin huonoksi herjaksi, omituiseksi läpäksi.

Ei sellaisesta voi puhua, ei edes kirkkohallituksessa. Ei missään. Kuolemasta puhuminen ei kuulu sallittuihin lounaskeskusteluihin. Jonkun vanhan sukulaisen hautajaisista voi toki kertoa ja jonkun julkkiksen yllättävää kuolemaa saa luvalla lounaskeskusteluissakin päivitellä. Mutta se, että kertoisi itse tekevänsä kuolemaa –sellaiselta säästäisin minä ainakin mieluusti lounasseuraani. Niin vain on täällä tapana. Kuolema on tabu.

Kyllä minä olen tietysti ennenkin ymmärtänyt, ettei kukaan ole täällä ikuisesti. Lopulliseen kotiin on kutsuttu lähisukulaisia ja olen puhunutkin tästä monen monituista kertaa: Olemme toisillemme lahjaa ja lainaa. Näin se on. Mutta siltikin, tähän ei totu. Minun on vaikea ymmärtää, että minua viisi vuotta vanhempi, hyväkuntoinen, mukava ja erityisen elämänhaluinen tuttu poistuu kesken matkan. Noin vain. Se on minusta väärin. Hänellähän oli kolme pientä lastakin.

Pohdin vanhenemista. Olen tottunut löytämään tuttuja nimiä lehdistä kohdasta ”vihittyjä” ja varsinkin vanhempien nimiä kohdasta ”syntyneitä”, mutta se, että tuttuni ovat siirtyneet lehdessä kohtaan ”kuolleet”, se aika tuli minusta nyt kyllä liian varhain. En ole vielä neljääkymmentä ja tutkin kuolinilmoituksia. Yhä useammin huomaan keskustelevani ystävieni kanssa maailmanparannuksen sijasta terveydestä. Keski-ikäistä kuin mikä. Sairaskertomuksemme verenpaineista, diabeteksesta ja masennuksesta ovat tehneet ainakin alitajuisesti tehtävänsä ja ymmärrän, että minunkin fyysinen ”parasta ennen – päivä” meni jo. Hassua sen sijaan on havaita, että henkisesti alan pikkuhiljaa tulla itseni kanssa paremmin toimeen. Onneksi.

Anteron muistokirjoitus ja saa minut miettimään myös omaa kuolemaani. Olisinko siihen valmis, jos olisi pakko? Ja mitä omassa muistokirjoituksessani lukisi? Siinä tuskin olisi samanlaista menestyslistaa kuin Anterolla. Minä en ole ollut mukana politiikassa, tehnyt levyä, pitänyt omaa taidenäyttelyä, perustanut olutseuraa tai juossut yhden yhtä maratonia. Luulen, etteivät nämä saavutukset olleet Anterollekaan tärkeintä. Ei hän niistä ainakaan lounaskeskusteluissa puhunut – paitsi maratonista. Toivon, että omassa muistokirjoituksessani olisi edes puolittainen viittaus siihen, että olen osannut olla perheelle ja ystävilleni läsnä ja lähellä. Se on kyllä aika vaikea taito. Helpompaa minulle ainakin on osallistua erinäisiin ”merkittäviin hankkeisiin”.

Anteron puolesta pitäisi kristittynä olla enemmän onnellinen kuin järkyttynyt. Pitäisi varmaan. Mutta en ainakaan vielä osaa. Ajattelen häntä enemmän hänen perheensä jaksamista ja kysyn: Eikö Jumala olisi voinut kutsua kotiin jonkun toisen? Siksi omallekin kohdalle toivon, ettei viikatemies ihan vielä tulisi ja veisi taivaallisiin kultakaupunkeihin – toivottavasti siis sinne kultapuolelle kuitenkin. Vielä olisi minun mielestäni tallattavaa täällä pölyisemmilläkin teillä, mikäli Luoja vain suo.

Jeesus sanoi kerran: ”Joka uskoo minuun, hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään”. Minun käsitykseni mukaan tässä puhutaan kai jo nykyhetkestä eikä pelkästään tulevaisuudesta taivaassa. Kuoleman vastakohta on elämä ja ilo. Elämäniloa voi ja saa olla jo ennen taivasta ja elämää tulisi rakastaa enemmän kuin sen tarkoitusta. Nämä ohjeet saarnaan tänään itselleni. Terveys on osa elämäniloa, siksi siitä puhuminen ja sen vaaliminen ei kai sittenkään ole niin tylsän keski-ikäistä. Eihän? Samalla tämä Hesarista löydetty yllättävä uutinen oli muistutus siitä, että katoavaisuuden oivaltaminen on yksi onnen kokemisen ydin.