Hesaria lukiessa voi järkyttyä. Vieläpä pitkäperjantaina. Muistokirjoituksessa minua katsovat tutut nuorekkaat kasvot. Vielä joulukuussa istuin Anteron kanssa kirkkohallituksen ruokalassa ja puhuimme töistämme, lapsista, talonrakennuksesta ja hänen maratonharrastuksesta. Aivan, hän harrasti maratoneja. Muistokirjoitus ei kerro, mihin hän menehtyi, se puhuu vain lyhyestä sairaudesta. Tiesiköhän hän jo silloin viimeksi keskustellessamme olevansa – kuoleman sairas? Ja jos tiesikin, miten tuollaisen asian ilmaisee puolitutulle: ”By the way, siltä varalta, ettemme enää tapaa: Heippa ja hyvää jatkoa, olen kuolemassa lähiaikoina”. Olisin voinut vaikka luulla sitä joksikin huonoksi herjaksi, omituiseksi läpäksi.
Ei sellaisesta voi puhua, ei edes kirkkohallituksessa. Ei missään. Kuolemasta puhuminen ei kuulu sallittuihin lounaskeskusteluihin. Jonkun vanhan sukulaisen hautajaisista voi toki kertoa ja jonkun julkkiksen yllättävää kuolemaa saa luvalla lounaskeskusteluissakin päivitellä. Mutta se, että kertoisi itse tekevänsä kuolemaa –sellaiselta säästäisin minä ainakin mieluusti lounasseuraani. Niin vain on täällä tapana. Kuolema on tabu.
Kyllä minä olen tietysti ennenkin ymmärtänyt, ettei kukaan ole täällä ikuisesti. Lopulliseen kotiin on kutsuttu lähisukulaisia ja olen puhunutkin tästä monen monituista kertaa: Olemme toisillemme lahjaa ja lainaa. Näin se on. Mutta siltikin, tähän ei totu. Minun on vaikea ymmärtää, että minua viisi vuotta vanhempi, hyväkuntoinen, mukava ja erityisen elämänhaluinen tuttu poistuu kesken matkan. Noin vain. Se on minusta väärin. Hänellähän oli kolme pientä lastakin.
Pohdin vanhenemista. Olen tottunut löytämään tuttuja nimiä lehdistä kohdasta ”vihittyjä” ja varsinkin vanhempien nimiä kohdasta ”syntyneitä”, mutta se, että tuttuni ovat siirtyneet lehdessä kohtaan ”kuolleet”, se aika tuli minusta nyt kyllä liian varhain. En ole vielä neljääkymmentä ja tutkin kuolinilmoituksia. Yhä useammin huomaan keskustelevani ystävieni kanssa maailmanparannuksen sijasta terveydestä. Keski-ikäistä kuin mikä. Sairaskertomuksemme verenpaineista, diabeteksesta ja masennuksesta ovat tehneet ainakin alitajuisesti tehtävänsä ja ymmärrän, että minunkin fyysinen ”parasta ennen – päivä” meni jo. Hassua sen sijaan on havaita, että henkisesti alan pikkuhiljaa tulla itseni kanssa paremmin toimeen. Onneksi.
Anteron muistokirjoitus ja saa minut miettimään myös omaa kuolemaani. Olisinko siihen valmis, jos olisi pakko? Ja mitä omassa muistokirjoituksessani lukisi? Siinä tuskin olisi samanlaista menestyslistaa kuin Anterolla. Minä en ole ollut mukana politiikassa, tehnyt levyä, pitänyt omaa taidenäyttelyä, perustanut olutseuraa tai juossut yhden yhtä maratonia. Luulen, etteivät nämä saavutukset olleet Anterollekaan tärkeintä. Ei hän niistä ainakaan lounaskeskusteluissa puhunut – paitsi maratonista. Toivon, että omassa muistokirjoituksessani olisi edes puolittainen viittaus siihen, että olen osannut olla perheelle ja ystävilleni läsnä ja lähellä. Se on kyllä aika vaikea taito. Helpompaa minulle ainakin on osallistua erinäisiin ”merkittäviin hankkeisiin”.
Anteron puolesta pitäisi kristittynä olla enemmän onnellinen kuin järkyttynyt. Pitäisi varmaan. Mutta en ainakaan vielä osaa. Ajattelen häntä enemmän hänen perheensä jaksamista ja kysyn: Eikö Jumala olisi voinut kutsua kotiin jonkun toisen? Siksi omallekin kohdalle toivon, ettei viikatemies ihan vielä tulisi ja veisi taivaallisiin kultakaupunkeihin – toivottavasti siis sinne kultapuolelle kuitenkin. Vielä olisi minun mielestäni tallattavaa täällä pölyisemmilläkin teillä, mikäli Luoja vain suo.
Jeesus sanoi kerran: ”Joka uskoo minuun, hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään”. Minun käsitykseni mukaan tässä puhutaan kai jo nykyhetkestä eikä pelkästään tulevaisuudesta taivaassa. Kuoleman vastakohta on elämä ja ilo. Elämäniloa voi ja saa olla jo ennen taivasta ja elämää tulisi rakastaa enemmän kuin sen tarkoitusta. Nämä ohjeet saarnaan tänään itselleni. Terveys on osa elämäniloa, siksi siitä puhuminen ja sen vaaliminen ei kai sittenkään ole niin tylsän keski-ikäistä. Eihän? Samalla tämä Hesarista löydetty yllättävä uutinen oli muistutus siitä, että katoavaisuuden oivaltaminen on yksi onnen kokemisen ydin.
lauantai 3. huhtikuuta 2010
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Dialogi hiljaisuudessa
Olen enneagrammiretriitissä. Lepäämässä. Täällä meitä on kymmenen itsetuntemusmatkaajaa. Ja kurjet. Ne ovat saapuneet. On kevät. Aurinko ehkä ärsyttäisi juuri nyt, mutta sumu luo turvallisen hunnun, jonka alla voimme rauhassa tarkkailla kompastuskiviämme. Olen iloinen noista kahdesta: Sumusta ja kurjista. Ne kertovat, että pitkän talven jälkeen kevät tulee sittenkin – myös minulle.
Täällä työstämme omia ei-toimivia toimintamalleja enneagrammin ja AA:n käyttämän 12 askeleen avulla. Itsetutkiskelua rytmittävät rukoushetket ja mietiskelyt. Työskentelemme sekä hiljaisuudessa että puhuen. Keskuudessamme vilisee yhdeksästä persoonallisuustyypistä viisi eri numeroa. Kukin meistä tarkastelee maailmaa omasta toisistaan poikkeavasta vinkkelistä käsin. Kuulemme, että mikään tapa hahmottaa elämää ei ole toistaan parempi, ne ovat vain erilaisia. Tosin tietyllä hallinnalla ja menestyspyrkimyksellä varustetut tyypit tuntuvat kulttuurissamme pärjäävän paremmin kuin eräät toiset. Tai ainakin heitä arvostetaan työmarkkinoilla. Mutta kuka on todellinen sankari ja kuka luuseri?
Täällä me olemme ainakin kaikki oman elämämme sankareita. On mielenkiintoista havaita, kuinka eri tavoin me puhumme ja toimimme. On meitä, jotka puhumme ja suuntamme asioihin tunnekeskus edellä, niitä joiden toimintaa ohjaa järki ja toisia taas vaisto. Kaikissa meissä on kaikkea, mutta jokin osa-alue on aina vahvin. Ja kaikilla meillä on kuolemansyntimme ja sokeat pisteemme. Jokainen meistä kamppailee joko vihan, ylpeyden, petollisuuden, kateuden, kitsauden, pelon, ahneuden, himon tai laiskuuden kanssa. Synkkyyden vastapainoksi etsimme hyvää elämää joko hyvyyden, rakkauden, oikean toiminnan, aitouden, viisauden, uskollisuuden, ilon, voiman tai rauhan avulla. Mitä enemmän olemme yhdessä, sitä tarkemmin alkaa jokaisen luonnetyyppi tulla esille. Tämä on uskomatonta. On ihanaa kohdata samaa luonnetyyppiä edustavia kulkijoita. Nauramme yhdessä omille kummallisuuksillemme.
Hiljaisuudessa muut aistit kuin puhe vahvistuvat. Ruoka maistuu täällä enemmän. Ja se todella maistuu. Voisin syödä hevosen. Itsensä prosessointi on energiaa vievää työtä. Hiljaisuudessa luomme yhteyttä katseella ja hymyllä. Ja kun joku laittaa huolimattomasti lautasen paikalleen, se todella kolisee. Tulin tänne lepäämään, mutta itsestäni en pääse lepoon. Näitä syväsukellustreffejä olenkin odottanut. Villa Sukassa ja uudessa työssä on vaikea kuulla oman sisimmän ääntä. Käyn kohtaamassa itseäni myös retriitin vetäjän kanssa. Hän on läsnä ja tekee tarkentavia kysymyksiä, hyväksyy ja kannustaa.
En tiennyt tänne tullessani, että syväsukellus johtaa minut kohtaamaan parikymppisen itseni. Tuo nuori nainen on huolissaan, eikä tajua, miten hän voi selvitä siitä, jos elämä ei mene niin kuin hän on itse suunnitellut. Kerron hänelle, etteivät kaikki hänen unelmansa tule toteutumaan. Eikö Jumala sitten vastaakaan? Unohtaako Jumala minut?, hän kysyy. Ei suinkaan. Tulet saamaan vastauksia rukouksiisi. Sen todella täällä näen, että huolta on pidetty, mutta eri tavoin kuin itse odotin.
Nuori nainen on vihainen minulle. Hänen mielestään olen luopunut ihanteistani. Hän paheksuu keskiluokkaista keskinkertaista elämääni, joka tuhoaa luonnonvaroja. Sellaiseksi hän elämääni nimittää. Aika julma tuomio, sanon. Hän pysyy tiukasti kannassaan. Hän välttää tavallisuutta ja keskinkertaisuutta. Halveksii suorastaan. Hän on järkyttynyt, etten ole ollut lähetystyössä tai ottanut sijaislapsia. Etkö kumpaakaan? Niin, en sellaista lähetystyötä kuin hän käsittää, enkä sijaislastakaan. Adoptiolapsi saa häneltä vähän ymmärrystä. Mutta kun kerron, että Pikku-Wiitä emme olisi saaneet maailmanparannussyistä, ajaudumme taas konfliktiin. - Ole vain pettynyt. Saat olla, sanon. Se on aikuisen tehtävä, yrittää ymmärtää ja tukea. Yritän nyt myös kuunnella nuoruuden ehdottomuutta, en vain tuomita.
Toivon, että hän ottaisi itsensä vähän rennommin ja nauttisi elämästä. Ei vaatisi itseltään niin paljon. Mutta turhaan. Hän sanoo kadottavansa itsensä ja uskon, ellei elä oikeiksi kokemiensa sääntöjen mukaan, eikä kuulemma kaipaa keski-ikäiseltä täti-ihmiseltä neuvoja. Hän tarvitsee oman tiukan maailmansa. Kohta hänet pakotetaan siitä hiljalleen luopumaan. Kohta hänen ajattelunsa laajenee ja hän löytää teologeista samanhenkisiä ystäviä – ja iloa. Ei minun tarvitsekaan olla hänestä huolissaan.
Enhän kadota uskoani, hän tivaa ja mikä minusta tulee, hän kysyy vähän hädissään. Et kadota, mutta uskosi tulee kyllä muuttumaan, vastaan. Ja sinusta tulee vaikka mitä, tiedän kertoa. Teet monenlaisia juttuja täydestä sydämestäsi. Yhtäkkiä olen suunnattoman ylpeä tuosta parikymppisestä konservatiivisesta nuoresta naisesta. Hänessä on voimaa ja sisua. Kerron sen hänelle.
Se tuntuu riittävän. Mutta vielä hänellä on liuta kysymyksiä peräkanaan, ennen kuin tarkoitus on erkaantua: Onko lapsia? Onko intohimoa? Onko rakkautta? Lupaan hänelle kaikkea sitä ja hän on tyytyväinen. Mutta muistutan: Intohimo on passiota, siis kärsimystä. Hän sanoo tietävänsä, eikä varsinkaan sitä haluaa välttää. Siitä olemme siis edelleen samaa mieltä. Intohimoton elämä on – no jos ei nyt aivan turha, niin jotain sinne päin. Myöhemmin päästyään tutustumaan enneagrammeihin hän oivaltaa, miksi näin on hänen kohdallaan. Toisten kohdalla on toiset lainalaisuudet. Ja hei, tätä sun kannattaa miettiä, huikkaan: ”Kun etsit niin paljon syvää yhteyttä muista ihmisistä, niin muista, että kadotat senkin yhteyden, ellet ole lujasti kiinni omassa sisimmässäsi ja Jumalassa”. Sanoistani huolimatta, hän tulee silti hukkaamaan vielä itsensä. Niin se vain menee.
Lähden kotiin mukanani tuo parikymppinen itseään haparoiden etsivä nuori ihana nainen. Jotenkin hän tuntuu roikkuvan siinä liepeillä. Roikkukoon nyt sitten hetken kannoilla tirkistelemässä. Saan hänestä nuoruuden energiaa. Vaikka hän ei myönnä, hän tuntuu imevän minusta juuri sitä, mitä hän eniten välttää: tavallista arkea. Hänen kauttaan maailma ei ole minullekaan vielä täysin suljettu. Ja silti olen niin iloinen, että olen käynyt läpi jo erinäisiä asioita, joita hän ei vielä ole kokenut. Olen myös iloinen, etten näe edessä olevaa tietäni mutkaa pidemmälle. En tiedä löytyykö sieltä tukipilari vaiko kompastuskivi. Luultavasti molemmat. Mutta millaiset?
Kurjet huutavat hyvästejään. Minulla ei enää ole nälkä, mutta jano on. Mietin kirkkoisä Augustinuksen sanoja: ”Muista Herra, että janoni Sinun puoleesi, on Sinun omaa työtäsi”. Olen kiitollinen janosta. Kotona Villa Sukassa minua odottavat enneagrammin kielellä sanottuna ainakin optimistinen seikkailija, luotettava kyseenalaistaja ja valovoimainen menestyjä. Tai niin luulen. Heille on jaksettava tuoda evääksi jotakin oleellista. Se ainakin on oleellista, ettei enneagrammin avulla koko totuus itsestä ratkea. Mutta se voi olla käyttökelpoinen alku ja avain, alkuavain.
Täällä työstämme omia ei-toimivia toimintamalleja enneagrammin ja AA:n käyttämän 12 askeleen avulla. Itsetutkiskelua rytmittävät rukoushetket ja mietiskelyt. Työskentelemme sekä hiljaisuudessa että puhuen. Keskuudessamme vilisee yhdeksästä persoonallisuustyypistä viisi eri numeroa. Kukin meistä tarkastelee maailmaa omasta toisistaan poikkeavasta vinkkelistä käsin. Kuulemme, että mikään tapa hahmottaa elämää ei ole toistaan parempi, ne ovat vain erilaisia. Tosin tietyllä hallinnalla ja menestyspyrkimyksellä varustetut tyypit tuntuvat kulttuurissamme pärjäävän paremmin kuin eräät toiset. Tai ainakin heitä arvostetaan työmarkkinoilla. Mutta kuka on todellinen sankari ja kuka luuseri?
Täällä me olemme ainakin kaikki oman elämämme sankareita. On mielenkiintoista havaita, kuinka eri tavoin me puhumme ja toimimme. On meitä, jotka puhumme ja suuntamme asioihin tunnekeskus edellä, niitä joiden toimintaa ohjaa järki ja toisia taas vaisto. Kaikissa meissä on kaikkea, mutta jokin osa-alue on aina vahvin. Ja kaikilla meillä on kuolemansyntimme ja sokeat pisteemme. Jokainen meistä kamppailee joko vihan, ylpeyden, petollisuuden, kateuden, kitsauden, pelon, ahneuden, himon tai laiskuuden kanssa. Synkkyyden vastapainoksi etsimme hyvää elämää joko hyvyyden, rakkauden, oikean toiminnan, aitouden, viisauden, uskollisuuden, ilon, voiman tai rauhan avulla. Mitä enemmän olemme yhdessä, sitä tarkemmin alkaa jokaisen luonnetyyppi tulla esille. Tämä on uskomatonta. On ihanaa kohdata samaa luonnetyyppiä edustavia kulkijoita. Nauramme yhdessä omille kummallisuuksillemme.
Hiljaisuudessa muut aistit kuin puhe vahvistuvat. Ruoka maistuu täällä enemmän. Ja se todella maistuu. Voisin syödä hevosen. Itsensä prosessointi on energiaa vievää työtä. Hiljaisuudessa luomme yhteyttä katseella ja hymyllä. Ja kun joku laittaa huolimattomasti lautasen paikalleen, se todella kolisee. Tulin tänne lepäämään, mutta itsestäni en pääse lepoon. Näitä syväsukellustreffejä olenkin odottanut. Villa Sukassa ja uudessa työssä on vaikea kuulla oman sisimmän ääntä. Käyn kohtaamassa itseäni myös retriitin vetäjän kanssa. Hän on läsnä ja tekee tarkentavia kysymyksiä, hyväksyy ja kannustaa.
En tiennyt tänne tullessani, että syväsukellus johtaa minut kohtaamaan parikymppisen itseni. Tuo nuori nainen on huolissaan, eikä tajua, miten hän voi selvitä siitä, jos elämä ei mene niin kuin hän on itse suunnitellut. Kerron hänelle, etteivät kaikki hänen unelmansa tule toteutumaan. Eikö Jumala sitten vastaakaan? Unohtaako Jumala minut?, hän kysyy. Ei suinkaan. Tulet saamaan vastauksia rukouksiisi. Sen todella täällä näen, että huolta on pidetty, mutta eri tavoin kuin itse odotin.
Nuori nainen on vihainen minulle. Hänen mielestään olen luopunut ihanteistani. Hän paheksuu keskiluokkaista keskinkertaista elämääni, joka tuhoaa luonnonvaroja. Sellaiseksi hän elämääni nimittää. Aika julma tuomio, sanon. Hän pysyy tiukasti kannassaan. Hän välttää tavallisuutta ja keskinkertaisuutta. Halveksii suorastaan. Hän on järkyttynyt, etten ole ollut lähetystyössä tai ottanut sijaislapsia. Etkö kumpaakaan? Niin, en sellaista lähetystyötä kuin hän käsittää, enkä sijaislastakaan. Adoptiolapsi saa häneltä vähän ymmärrystä. Mutta kun kerron, että Pikku-Wiitä emme olisi saaneet maailmanparannussyistä, ajaudumme taas konfliktiin. - Ole vain pettynyt. Saat olla, sanon. Se on aikuisen tehtävä, yrittää ymmärtää ja tukea. Yritän nyt myös kuunnella nuoruuden ehdottomuutta, en vain tuomita.
Toivon, että hän ottaisi itsensä vähän rennommin ja nauttisi elämästä. Ei vaatisi itseltään niin paljon. Mutta turhaan. Hän sanoo kadottavansa itsensä ja uskon, ellei elä oikeiksi kokemiensa sääntöjen mukaan, eikä kuulemma kaipaa keski-ikäiseltä täti-ihmiseltä neuvoja. Hän tarvitsee oman tiukan maailmansa. Kohta hänet pakotetaan siitä hiljalleen luopumaan. Kohta hänen ajattelunsa laajenee ja hän löytää teologeista samanhenkisiä ystäviä – ja iloa. Ei minun tarvitsekaan olla hänestä huolissaan.
Enhän kadota uskoani, hän tivaa ja mikä minusta tulee, hän kysyy vähän hädissään. Et kadota, mutta uskosi tulee kyllä muuttumaan, vastaan. Ja sinusta tulee vaikka mitä, tiedän kertoa. Teet monenlaisia juttuja täydestä sydämestäsi. Yhtäkkiä olen suunnattoman ylpeä tuosta parikymppisestä konservatiivisesta nuoresta naisesta. Hänessä on voimaa ja sisua. Kerron sen hänelle.
Se tuntuu riittävän. Mutta vielä hänellä on liuta kysymyksiä peräkanaan, ennen kuin tarkoitus on erkaantua: Onko lapsia? Onko intohimoa? Onko rakkautta? Lupaan hänelle kaikkea sitä ja hän on tyytyväinen. Mutta muistutan: Intohimo on passiota, siis kärsimystä. Hän sanoo tietävänsä, eikä varsinkaan sitä haluaa välttää. Siitä olemme siis edelleen samaa mieltä. Intohimoton elämä on – no jos ei nyt aivan turha, niin jotain sinne päin. Myöhemmin päästyään tutustumaan enneagrammeihin hän oivaltaa, miksi näin on hänen kohdallaan. Toisten kohdalla on toiset lainalaisuudet. Ja hei, tätä sun kannattaa miettiä, huikkaan: ”Kun etsit niin paljon syvää yhteyttä muista ihmisistä, niin muista, että kadotat senkin yhteyden, ellet ole lujasti kiinni omassa sisimmässäsi ja Jumalassa”. Sanoistani huolimatta, hän tulee silti hukkaamaan vielä itsensä. Niin se vain menee.
Lähden kotiin mukanani tuo parikymppinen itseään haparoiden etsivä nuori ihana nainen. Jotenkin hän tuntuu roikkuvan siinä liepeillä. Roikkukoon nyt sitten hetken kannoilla tirkistelemässä. Saan hänestä nuoruuden energiaa. Vaikka hän ei myönnä, hän tuntuu imevän minusta juuri sitä, mitä hän eniten välttää: tavallista arkea. Hänen kauttaan maailma ei ole minullekaan vielä täysin suljettu. Ja silti olen niin iloinen, että olen käynyt läpi jo erinäisiä asioita, joita hän ei vielä ole kokenut. Olen myös iloinen, etten näe edessä olevaa tietäni mutkaa pidemmälle. En tiedä löytyykö sieltä tukipilari vaiko kompastuskivi. Luultavasti molemmat. Mutta millaiset?
Kurjet huutavat hyvästejään. Minulla ei enää ole nälkä, mutta jano on. Mietin kirkkoisä Augustinuksen sanoja: ”Muista Herra, että janoni Sinun puoleesi, on Sinun omaa työtäsi”. Olen kiitollinen janosta. Kotona Villa Sukassa minua odottavat enneagrammin kielellä sanottuna ainakin optimistinen seikkailija, luotettava kyseenalaistaja ja valovoimainen menestyjä. Tai niin luulen. Heille on jaksettava tuoda evääksi jotakin oleellista. Se ainakin on oleellista, ettei enneagrammin avulla koko totuus itsestä ratkea. Mutta se voi olla käyttökelpoinen alku ja avain, alkuavain.
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Elämä on luopumista
Tällä viikolla olen aloittanut uuden työn. Kun kolmen kuukauden sisällä on kaksi kertaa vaihtanut työpaikkaa ja kerran asuntoa, alkaa muuttamisessakin kehittyä. Tai ainakin tavaroita pakatessa ja purkaessa tulee jännä olo: Ihan kuin olisin kokenut tämän ennenkin :)
Muutto, muutos, muutosprosessi, oleminen ei missään, vanhan kaipaaminen ja uuden ja uusien tapojen ihmetteleminen. Niistä on tämä viikko tehty. Vanhasta työstä ja työpaikasta pakkasin muistojen laatikkoon monta mukavaa ihmistä ja monta mielenkiintoista kokemusta. Kaikkinensa olisi ollut mukavaa olla omavarainen ja pärjäävä, kaiken noin vain hahmottava yli-ihminen, mutta siltikin kasvattavinta olivat tehtävät, joista en selviytynyt yksin. Minusta oli nöyrryttävää tarvita apua ja myöntää, että monet tehtävät olivat vaikeita. Kyllä minä vielä ihan näppärästi Yläkerran Isännälle huokailin huolijani, mutta avun pyytäminen kanssamatkustajilta oli huomattavasti vaikeampaa. Joku on viisaasti sanonut, että todellinen kasvu on aina kasvua pienemmäksi. Sitä ilmeisesti sitten Kannelmäessä tapahtui. Tunsin monta kertaa itseni kovin pieneksi. Jokusen kerran tuli katseltua itseä vähän niin kuin ulkopuolelta ja väistämättä heräsi kysymys: Miten MINÄ olen tätäkin tehtävää toimittamassa? Eikö joku muu olisi paljon sopivampi? Ja varmasti olisikin ollut. Minä nyt vain satuin olemaan työvuorossa tai muuten vastuullisena. Erilaisiin tehtäviin ei toisaalta kasva, jos ei uskalla astua uutee. Näissä hommissa ei toisaalta voi koskaan olla varma, mikä on osa Suurempaa Suunnitelmaa. Olen satavarma, että monissa työksi kutsutuissa tehtävissä en todellakaan ollut yksin.
Kerran sain nimettömän kirjeen, jossa minua kehotettiin luopumaan pappeudestani, koska uskon ja opetan väärin. Silloin kirpaisi – ja pitkään. Ajattelin, että nyt olin mokannut ja pääsen piispan puhutteluun. Uskonnon nimissä uhkailu kun vielä osuu niin perustavanlaatuisiin olemassaolon luihin ja ytimiin. Mietin, joudunko ehkä kuitenkin Helvettiin. Sielun rippeiden kokoamiseen tarvitsin silloinkin muiden tukea ja onneksi sitä sain. Silloin en olisi uskonut, että koittaa tämäkin päivä, jolloin olen kiitollinen juuri siitä kirjeestä. Ihmiselle, joka on tottunut selviytymään olemalla kiltti ja miellyttämällä muita, värin näyttäminen mielipiteissä oli aikuiseksi kasvamista. Liian kiltti ei saa olla. Kiltit jyrätään.
Muuttaessa on se hyvä puoli, että tavaroita pakatessa ja purkaessa voi samalla päättää, mitä pakkaa muistojen laatikkoon ja mitä heittää pois. Olen huono heittämään pois. Haluaisin säilöä kaiken, ihan vain siksi, että kaikkeen voi joskus perusteellisemmin palata ja kääntää ja vääntää ymmärtääkseen itseään ja oppiakseen tästäkin kokemuksesta lisää. Sellainen vatvominen on kyllä aika raskasta ja siitähän voi vaikka pimahtaa. Siksi jotakin on heitettävä pois. Se on fakta.
Uudet työkaverini ihmettelevät kirjojeni ja mappieni määrää – varsinkin kun ne koskevat rippikoulua. Ethän sinä täällä enää pidä rippikouluja, huomauttaa eräs ystävällisesti. En niin, mutta mutta… luopuminen on raskasta, ovien sulkeminen tekee surulliseksi. Enkö minä saisi vielä hetken elätellä toivetta rippikoululeirin mahdollisuudesta oppilaitostyössä? Hetken se on vielä mahdollista, kohta rippikoulumateriaalit hautautuvat uusien materiaalimappien alle. Sitten on taas tehtävä päätöksiä.
Villa Sukassa soi jälleen kerran Risto Räppääjä. Neiti Kesäheinä katsoo minua silmiin ja laulaa: Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin…lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa. Illalla Pikku-Wii kertoo, että hänellä on ikävä vanhan päiväkodin kavereita. Sydäntä särkee. Oliko muutto sittenkään viisasta? Jos lapset eivät juurru uuteen asuinpaikkaan, saan syyttää loppuelämäni itseäni. Kerron, että minullakin on monia ihmisiä ikävä ja sitten niitä ihmisiä voi muistella, joita ei näe. Selitys on minulle totta, mutta kuulostaa ontuvalta. Lupaan Pikku-Wiille, että menemme käymään joku päivä vanhassa päiväkodissa. Ja lupaus täytyy pitää, muistuttaa viisas viisivuotias.
Ihan jo ammattinikin puolesta olen mestarikaipaaja. Aavan meren tuolla puolen on maa, josta puhumisesta minulle jopa maksetaan. Kaipaus on minulle tuttu olotila. Ja siksipä siksi, en toivo, että lastenkin sielut ovat riepoteltuina ympäriinsä. Kaipaus voi olla aika riipivää. Vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tunnistaa taivaskaipuuta tai muistojen synnyttämää ikävää, on osata elää tässä ja nyt. Sen taidon osaavat kuitenkin paremmin Villa Sukan lapset kuin näitä sanoja rustaava aikuinen. Niin ainakin luulen. Lapset ainakin vaativat sitä, että läsnä on oltava ja puurot on keitettävä, vaikka kuinka olisi pää täynnä suunnitelmia ja muuta mietittävää.
Ja siltikin ikävä on osa elämää. Mitään tai ketään me emme saa pitää lopullisesti itsellämme, luopumista on opeteltava. Jätskikin loppuu aina ja päivän päätteeksi on mentävä nukkumaan. Mutta jos ikävästä ei saa puhua, tulee vatsa kipeäksi tai pää. Tätä eivät lapset tiedä, mutta kun laulamme yhdessä vanhan pihan oravasta ja harakasta, liitymme kansakuntamme slaavilaisen melankolian juuriin. Sellaisia me suomalaiset olemme. Tässä ja nyt me tiedämme ja tunnemme, että jaettu ikävä yhdistää. Laulun jälkeen onkin turvallista liimautua syliin nukkumaan.
Muutto, muutos, muutosprosessi, oleminen ei missään, vanhan kaipaaminen ja uuden ja uusien tapojen ihmetteleminen. Niistä on tämä viikko tehty. Vanhasta työstä ja työpaikasta pakkasin muistojen laatikkoon monta mukavaa ihmistä ja monta mielenkiintoista kokemusta. Kaikkinensa olisi ollut mukavaa olla omavarainen ja pärjäävä, kaiken noin vain hahmottava yli-ihminen, mutta siltikin kasvattavinta olivat tehtävät, joista en selviytynyt yksin. Minusta oli nöyrryttävää tarvita apua ja myöntää, että monet tehtävät olivat vaikeita. Kyllä minä vielä ihan näppärästi Yläkerran Isännälle huokailin huolijani, mutta avun pyytäminen kanssamatkustajilta oli huomattavasti vaikeampaa. Joku on viisaasti sanonut, että todellinen kasvu on aina kasvua pienemmäksi. Sitä ilmeisesti sitten Kannelmäessä tapahtui. Tunsin monta kertaa itseni kovin pieneksi. Jokusen kerran tuli katseltua itseä vähän niin kuin ulkopuolelta ja väistämättä heräsi kysymys: Miten MINÄ olen tätäkin tehtävää toimittamassa? Eikö joku muu olisi paljon sopivampi? Ja varmasti olisikin ollut. Minä nyt vain satuin olemaan työvuorossa tai muuten vastuullisena. Erilaisiin tehtäviin ei toisaalta kasva, jos ei uskalla astua uutee. Näissä hommissa ei toisaalta voi koskaan olla varma, mikä on osa Suurempaa Suunnitelmaa. Olen satavarma, että monissa työksi kutsutuissa tehtävissä en todellakaan ollut yksin.
Kerran sain nimettömän kirjeen, jossa minua kehotettiin luopumaan pappeudestani, koska uskon ja opetan väärin. Silloin kirpaisi – ja pitkään. Ajattelin, että nyt olin mokannut ja pääsen piispan puhutteluun. Uskonnon nimissä uhkailu kun vielä osuu niin perustavanlaatuisiin olemassaolon luihin ja ytimiin. Mietin, joudunko ehkä kuitenkin Helvettiin. Sielun rippeiden kokoamiseen tarvitsin silloinkin muiden tukea ja onneksi sitä sain. Silloin en olisi uskonut, että koittaa tämäkin päivä, jolloin olen kiitollinen juuri siitä kirjeestä. Ihmiselle, joka on tottunut selviytymään olemalla kiltti ja miellyttämällä muita, värin näyttäminen mielipiteissä oli aikuiseksi kasvamista. Liian kiltti ei saa olla. Kiltit jyrätään.
Muuttaessa on se hyvä puoli, että tavaroita pakatessa ja purkaessa voi samalla päättää, mitä pakkaa muistojen laatikkoon ja mitä heittää pois. Olen huono heittämään pois. Haluaisin säilöä kaiken, ihan vain siksi, että kaikkeen voi joskus perusteellisemmin palata ja kääntää ja vääntää ymmärtääkseen itseään ja oppiakseen tästäkin kokemuksesta lisää. Sellainen vatvominen on kyllä aika raskasta ja siitähän voi vaikka pimahtaa. Siksi jotakin on heitettävä pois. Se on fakta.
Uudet työkaverini ihmettelevät kirjojeni ja mappieni määrää – varsinkin kun ne koskevat rippikoulua. Ethän sinä täällä enää pidä rippikouluja, huomauttaa eräs ystävällisesti. En niin, mutta mutta… luopuminen on raskasta, ovien sulkeminen tekee surulliseksi. Enkö minä saisi vielä hetken elätellä toivetta rippikoululeirin mahdollisuudesta oppilaitostyössä? Hetken se on vielä mahdollista, kohta rippikoulumateriaalit hautautuvat uusien materiaalimappien alle. Sitten on taas tehtävä päätöksiä.
Villa Sukassa soi jälleen kerran Risto Räppääjä. Neiti Kesäheinä katsoo minua silmiin ja laulaa: Minä kaipaan vanhaan kotiin takaisin…lasta ei saa uuteen kotiin kuljettaa. Illalla Pikku-Wii kertoo, että hänellä on ikävä vanhan päiväkodin kavereita. Sydäntä särkee. Oliko muutto sittenkään viisasta? Jos lapset eivät juurru uuteen asuinpaikkaan, saan syyttää loppuelämäni itseäni. Kerron, että minullakin on monia ihmisiä ikävä ja sitten niitä ihmisiä voi muistella, joita ei näe. Selitys on minulle totta, mutta kuulostaa ontuvalta. Lupaan Pikku-Wiille, että menemme käymään joku päivä vanhassa päiväkodissa. Ja lupaus täytyy pitää, muistuttaa viisas viisivuotias.
Ihan jo ammattinikin puolesta olen mestarikaipaaja. Aavan meren tuolla puolen on maa, josta puhumisesta minulle jopa maksetaan. Kaipaus on minulle tuttu olotila. Ja siksipä siksi, en toivo, että lastenkin sielut ovat riepoteltuina ympäriinsä. Kaipaus voi olla aika riipivää. Vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tunnistaa taivaskaipuuta tai muistojen synnyttämää ikävää, on osata elää tässä ja nyt. Sen taidon osaavat kuitenkin paremmin Villa Sukan lapset kuin näitä sanoja rustaava aikuinen. Niin ainakin luulen. Lapset ainakin vaativat sitä, että läsnä on oltava ja puurot on keitettävä, vaikka kuinka olisi pää täynnä suunnitelmia ja muuta mietittävää.
Ja siltikin ikävä on osa elämää. Mitään tai ketään me emme saa pitää lopullisesti itsellämme, luopumista on opeteltava. Jätskikin loppuu aina ja päivän päätteeksi on mentävä nukkumaan. Mutta jos ikävästä ei saa puhua, tulee vatsa kipeäksi tai pää. Tätä eivät lapset tiedä, mutta kun laulamme yhdessä vanhan pihan oravasta ja harakasta, liitymme kansakuntamme slaavilaisen melankolian juuriin. Sellaisia me suomalaiset olemme. Tässä ja nyt me tiedämme ja tunnemme, että jaettu ikävä yhdistää. Laulun jälkeen onkin turvallista liimautua syliin nukkumaan.
torstai 11. maaliskuuta 2010
Talovanhus
Olen vanha, viisas ja väsynyt. Olen seissyt tässä pitkään ja nähnyt paljon. Olen vastaanottanut elämän murjomia ihmisiä. Seinäni hohkaavat viisauksia ja vintin perimmäisiin nurkkiin on säilötty salaisuuksia, joita vain harvoille kerrotaan. Sanotaan, että minussa on hyvä henki. Tietysti on, onhan se rakennettu niiden ihmisten kohtaloista, jotka ovat eläneet kanssani. Minun pitäisi olla pelkkä talo, useimmiten väliaikainen, mutta heikkouttani kiinnyn heihin kaikkiin. Kiintyminen on – no kuluttava, mutta antoisaa. Tähän ikään mennessä olen oppinut tuntemaan itseäni jo sen vertaa, etten jaksa enää taistella kiintymystä vastaan. Ja kun tämä villiviikarijoukkio astui ensimmäisen kerran sisään ja herätti minut mietiskelyhorroksesta, olin samalla ärsyyntynyt metelistä ja pian perustuksiani myöten ihastunut heihin kaikkiin.
Kuulin sanoja, joita olin kuullut ennenkin: ”Niin, vanhahan tämä on ja huonossa kunnossa, muovimatot eivät ole minun makuuni, eikö pesuhuoneelle todellakaan voi tehdä mitään”. Ja sitten viimein hunajaa korvilleni: ”Vaikka tämä ei ole viimeisintä huutoa, täällä on jotenkin hyvä henki”. Toki kuulen myös vanhan virren; Olen näillekin asukkaille vain väliaikainen. Olen tottunut tähän. Ei kukaan ennenkään ole suunnitellut minua elämänsä kodiksi. Nuorempana olin kakkosen osastani katkera, mutta vanhemmiten tiedän elämästä jo enemmän. Vaikka minua ei ole valittu ykköskodiksi, olen jättänyt monen sydämeen suuremman jäljen kuin moni ykköseksi suunniteltu. Uusi ja tuore on usein kaunis ja virheetön, mutta hengetön. Ja niin he muistelevat minua lämmöllä, eivätkä osaa selittää, miksi aika minun kanssani oli niin hyvää. Mutta elämä on sellaista, eivät ihmiset aina tiedä, mikä heille on parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä.
Viimeisen puoli vuotta sain olla hiljaa, vetää henkeä, kerätä voimia. Ja sitten nämä tulivat. Nämä ovat antaneet minulle nimenkin. Kutsuvat Villa Sukaksi. Liikuttavaa. En minä nyt sillä nimellä itseäni kutsuisi, mutta se, että on saanut nimen, on sentään jotain se. Nyt en saa hetken rauhaa – mutta nautin siitä, että minun ei tarvitse olla yksin. Yksinäisyys ei näin seuralliselle talolle ole ollut helppoa.
Aamuisin kun linnut heräävät, aukaisee CC Kellokin silmänsä ja suunsa puoli kuusi ja laulaa lintujen kanssa ”äiti”, ”isi”. Minun korvissani jokeltelu on kaunista musiikkia. Mutta ymmärrän asukkejani, jotka ärsyyntyneinä heräävät samaisiin ääniin ja toivovat, että talon nuorin ei olisi niin virkeä.
Jokainen asukas kömpii vuorollaan ylös kuka enemmän kuka vähemmän unen pöppöröisenä. He syövät aaupalaa ja taistelevat vaatteidensa kanssa, etsivät puuttuvia sukkiaan ja ehtivät kuin ehtivätkin töihin, kouluun, esikouluun ja päiväkerhoon. Nytriitti ja CC Kello viettävät eniten aikaa kanssani, tunnen heidät parhaiten. Ihaillen seuraan Nytriitin uutteraa arjenpyöritystä päivästä toiseen ja yritän valaa häneen voimia. Hän on toki hyvä piristämään arkeaan. Hänellä ei näytä olevan harmaan tylsää kotiäityttä. Hän käy hieronnassa, Haikkoon Kartanon naisten jumppapiirissä ja tapaa ystäviään lasten hoidon lisäksi. Hän tutkii taloesitteitä, piirtää huonekaluja uuden talonsa rakennuspiirustuksiin ja haaveilee… onnellisesta elämästä siellä jossain uudessa talossa. Hän ei menetä hermojaan, vaikka Herra Merirosvo, Neiti Kesäheinä ja Pikku-Wii taistelevat joka päivä siitä, kuka saa pimpottaa ovikelloa, kenellä on isoin porkkana ja kuka saa eniten olla äidin pikkuapulainen. Niin, kyllä raskasta sitä on seurata, vaikka ihmiset taitavat kasvavaa itsekseen taistelemalla toistensa kanssa tilasta ja huomiosta.
Kun talon loput aikuiset viimein tulevat tärkeistä työtehtävistään, ovat he usein jo valmiiksi väsyneitä, lysähtävät tuoliin hetkeksi ja joskus jopa nukahtavat. Miksi he uuvuttavat itsensä jossakin vähemmän tärkeässä? Kun he ovat virkeitä, he vievät lapsia luistelemaan ja ulos ja väittelevät keskenään – kummallisista asioista. Tällaisia keskusteluja en olekaan ennen kuullut. Mutta jokaisella perheellä ja perhekunnalla on omat omituisuutensa. Minä en enää jaksaisi väitellä siitä, saako kuistilla jäähdyttää ruokaa vai ei tai häiritseekö se nyt niin kamalasti kun eräskin asukeista puhuu paljon laihduttamisesta.
Ilman heitä en toisaalta tietäisi mitään arkkipiispan vaaleista, facebookista tai LVI-suunnittelun hankaluuksista. He luulevat varmasti olevansa kovinkin vitsikkäitä puhuessaan ”kotikielenään” ruotsia. Se heille suotakoon, sillä ruotsiksi he ovat kyllä hauskempia, ainakin kepeämpiä. Hauskoina iltoina he saavat toisistaan voimaa ja jaksavat suunnitella vielä tulevia talojaan, joskus he vain tiuskivat väsymystään toisilleen. Riitely ei ole minusta vaarallista, mutta se on, kun toinen tai toiset ovat tulleet niin yhdentekeviksi, ettei heille jaksa edes tiuskia. Sellaistakin olen nähnyt. Vuosien hiljaisuutta.
Kun he viimein sulkevat silmänsä, muistelen liikuttuneena sitä, kuinka Pikku-Wii rukoilee viisi kertaa iltarukouksensa, ihan vain varmuuden vuoksi. Ymmärrän tämän, kyllähän jokainen tämänkertainenkin suojattini tarvitsee paljon enkeleitä. Sellaisia en ole vielä saanutkaan pitää luonani, jotka eivät tarvitsisi. Näille aikuisille toivon enkeleitä siihen, että he eivät hajottaisi itseään liian moneen projektiin. Rakennuttaminen on sekin raskasta ja aikaa vievää työtä, mutta puoli vuotta sinne tänne, tuntuu tästä perspektiivistä katsottuna naurettavalta, jos sen hinta on terveyden, hermojen tai ihmissuhteiden menetys.
Näilläkin asukeillani on monenlaista sisäistä kipua ja kroonistakin sairautta, jonka he vaihtaisivat mieluusti pois. Mutta ilman näitä kolhuja, heille ei olisi kasvanut sellaista herkkyyttä, jota he tulevat tarvitsemaan vielä jatkossakin tiellään. Jokainen näistä lapsista on saanut osakseen enemmän kaikkea hyvää kuin moni olisi osannut edes itselleen salaa toivoa. He eivät sitä aina ymmärrä, koska elämän laki tuntuu olevan sellaista, että kiireessä oleellisen helposti kadottaa.
Kutsun lapsiksi myös aikuisia. 85-vuotiaan silmissä jokaisen näiden edessä elämää on vielä paljon kokematta. Ihmisen osa on taistella olemassaolostaan, porkkanoista ja siitä saako pimpottaa ovikelloa. Syntyminen omaksi itsekseen ei ole helppoa, sen huomaan taas seuratessani näitä villasukkalaisia.
Olen saanut vuosien varrella erinäisiltä asukkailta niin paljon, että minulla on varaa jakaa nyt pois sitä, mitä nämä tuoreet elämän versot kasvunsa tueksi tarvitsevat. Tämän lahjani avulla he kestävät toisiaan ja itseään. Se mitä olen saanut ja mitä heille nyt yritän jakaa, alkaa R:llä ja päättyy S:ään, mutta josta puhuminen vaivaannuttaa minua juuri nyt. Minullakin on omat heikkouteni. Sitä paitsi, olen väsynyt puhumiseen. Vanhana on oikeus olla väsynyt, muttei sentään niin väsynyt, ettei jakaisi mitenkään eteenpäin sitä hyvää, mitä on lahjaksi elämältä saanut.
Kuulin sanoja, joita olin kuullut ennenkin: ”Niin, vanhahan tämä on ja huonossa kunnossa, muovimatot eivät ole minun makuuni, eikö pesuhuoneelle todellakaan voi tehdä mitään”. Ja sitten viimein hunajaa korvilleni: ”Vaikka tämä ei ole viimeisintä huutoa, täällä on jotenkin hyvä henki”. Toki kuulen myös vanhan virren; Olen näillekin asukkaille vain väliaikainen. Olen tottunut tähän. Ei kukaan ennenkään ole suunnitellut minua elämänsä kodiksi. Nuorempana olin kakkosen osastani katkera, mutta vanhemmiten tiedän elämästä jo enemmän. Vaikka minua ei ole valittu ykköskodiksi, olen jättänyt monen sydämeen suuremman jäljen kuin moni ykköseksi suunniteltu. Uusi ja tuore on usein kaunis ja virheetön, mutta hengetön. Ja niin he muistelevat minua lämmöllä, eivätkä osaa selittää, miksi aika minun kanssani oli niin hyvää. Mutta elämä on sellaista, eivät ihmiset aina tiedä, mikä heille on parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä.
Viimeisen puoli vuotta sain olla hiljaa, vetää henkeä, kerätä voimia. Ja sitten nämä tulivat. Nämä ovat antaneet minulle nimenkin. Kutsuvat Villa Sukaksi. Liikuttavaa. En minä nyt sillä nimellä itseäni kutsuisi, mutta se, että on saanut nimen, on sentään jotain se. Nyt en saa hetken rauhaa – mutta nautin siitä, että minun ei tarvitse olla yksin. Yksinäisyys ei näin seuralliselle talolle ole ollut helppoa.
Aamuisin kun linnut heräävät, aukaisee CC Kellokin silmänsä ja suunsa puoli kuusi ja laulaa lintujen kanssa ”äiti”, ”isi”. Minun korvissani jokeltelu on kaunista musiikkia. Mutta ymmärrän asukkejani, jotka ärsyyntyneinä heräävät samaisiin ääniin ja toivovat, että talon nuorin ei olisi niin virkeä.
Jokainen asukas kömpii vuorollaan ylös kuka enemmän kuka vähemmän unen pöppöröisenä. He syövät aaupalaa ja taistelevat vaatteidensa kanssa, etsivät puuttuvia sukkiaan ja ehtivät kuin ehtivätkin töihin, kouluun, esikouluun ja päiväkerhoon. Nytriitti ja CC Kello viettävät eniten aikaa kanssani, tunnen heidät parhaiten. Ihaillen seuraan Nytriitin uutteraa arjenpyöritystä päivästä toiseen ja yritän valaa häneen voimia. Hän on toki hyvä piristämään arkeaan. Hänellä ei näytä olevan harmaan tylsää kotiäityttä. Hän käy hieronnassa, Haikkoon Kartanon naisten jumppapiirissä ja tapaa ystäviään lasten hoidon lisäksi. Hän tutkii taloesitteitä, piirtää huonekaluja uuden talonsa rakennuspiirustuksiin ja haaveilee… onnellisesta elämästä siellä jossain uudessa talossa. Hän ei menetä hermojaan, vaikka Herra Merirosvo, Neiti Kesäheinä ja Pikku-Wii taistelevat joka päivä siitä, kuka saa pimpottaa ovikelloa, kenellä on isoin porkkana ja kuka saa eniten olla äidin pikkuapulainen. Niin, kyllä raskasta sitä on seurata, vaikka ihmiset taitavat kasvavaa itsekseen taistelemalla toistensa kanssa tilasta ja huomiosta.
Kun talon loput aikuiset viimein tulevat tärkeistä työtehtävistään, ovat he usein jo valmiiksi väsyneitä, lysähtävät tuoliin hetkeksi ja joskus jopa nukahtavat. Miksi he uuvuttavat itsensä jossakin vähemmän tärkeässä? Kun he ovat virkeitä, he vievät lapsia luistelemaan ja ulos ja väittelevät keskenään – kummallisista asioista. Tällaisia keskusteluja en olekaan ennen kuullut. Mutta jokaisella perheellä ja perhekunnalla on omat omituisuutensa. Minä en enää jaksaisi väitellä siitä, saako kuistilla jäähdyttää ruokaa vai ei tai häiritseekö se nyt niin kamalasti kun eräskin asukeista puhuu paljon laihduttamisesta.
Ilman heitä en toisaalta tietäisi mitään arkkipiispan vaaleista, facebookista tai LVI-suunnittelun hankaluuksista. He luulevat varmasti olevansa kovinkin vitsikkäitä puhuessaan ”kotikielenään” ruotsia. Se heille suotakoon, sillä ruotsiksi he ovat kyllä hauskempia, ainakin kepeämpiä. Hauskoina iltoina he saavat toisistaan voimaa ja jaksavat suunnitella vielä tulevia talojaan, joskus he vain tiuskivat väsymystään toisilleen. Riitely ei ole minusta vaarallista, mutta se on, kun toinen tai toiset ovat tulleet niin yhdentekeviksi, ettei heille jaksa edes tiuskia. Sellaistakin olen nähnyt. Vuosien hiljaisuutta.
Kun he viimein sulkevat silmänsä, muistelen liikuttuneena sitä, kuinka Pikku-Wii rukoilee viisi kertaa iltarukouksensa, ihan vain varmuuden vuoksi. Ymmärrän tämän, kyllähän jokainen tämänkertainenkin suojattini tarvitsee paljon enkeleitä. Sellaisia en ole vielä saanutkaan pitää luonani, jotka eivät tarvitsisi. Näille aikuisille toivon enkeleitä siihen, että he eivät hajottaisi itseään liian moneen projektiin. Rakennuttaminen on sekin raskasta ja aikaa vievää työtä, mutta puoli vuotta sinne tänne, tuntuu tästä perspektiivistä katsottuna naurettavalta, jos sen hinta on terveyden, hermojen tai ihmissuhteiden menetys.
Näilläkin asukeillani on monenlaista sisäistä kipua ja kroonistakin sairautta, jonka he vaihtaisivat mieluusti pois. Mutta ilman näitä kolhuja, heille ei olisi kasvanut sellaista herkkyyttä, jota he tulevat tarvitsemaan vielä jatkossakin tiellään. Jokainen näistä lapsista on saanut osakseen enemmän kaikkea hyvää kuin moni olisi osannut edes itselleen salaa toivoa. He eivät sitä aina ymmärrä, koska elämän laki tuntuu olevan sellaista, että kiireessä oleellisen helposti kadottaa.
Kutsun lapsiksi myös aikuisia. 85-vuotiaan silmissä jokaisen näiden edessä elämää on vielä paljon kokematta. Ihmisen osa on taistella olemassaolostaan, porkkanoista ja siitä saako pimpottaa ovikelloa. Syntyminen omaksi itsekseen ei ole helppoa, sen huomaan taas seuratessani näitä villasukkalaisia.
Olen saanut vuosien varrella erinäisiltä asukkailta niin paljon, että minulla on varaa jakaa nyt pois sitä, mitä nämä tuoreet elämän versot kasvunsa tueksi tarvitsevat. Tämän lahjani avulla he kestävät toisiaan ja itseään. Se mitä olen saanut ja mitä heille nyt yritän jakaa, alkaa R:llä ja päättyy S:ään, mutta josta puhuminen vaivaannuttaa minua juuri nyt. Minullakin on omat heikkouteni. Sitä paitsi, olen väsynyt puhumiseen. Vanhana on oikeus olla väsynyt, muttei sentään niin väsynyt, ettei jakaisi mitenkään eteenpäin sitä hyvää, mitä on lahjaksi elämältä saanut.
perjantai 26. helmikuuta 2010
Yllättävä päivä
Viime päivinä isi on puhunut paljon puhelimessa ja äiti on laittanut paljon huulipunaa ja ollut tärkeän näköinen. Kokoajan on jotain neuvotteluja, joita pitää puhelimessa sopia ja joihin täytyy laittaa huulipunaa. Jos ei käy neuvotteluissa, niin me ei päästä asumaan uuteen isoon taloon, niin ne sanovat. Iso oma talo näyttää kivalta kuvissa, vaikka minä tykkään kyllä asua Villa Sukassakin.
Minä olen ollut eri paikoissa hoidoissa, kun äiti ja isi on neuvottelemassa. Mutta tänään ei ollut mitään hoitopaikkaa minulle eikä edes Neiti Kesäheinälle ja Herra Merirosvolle. Äiti laittoi papiljotit päähän, otti ne pois ja laittoi huulipunaa huuliin ja isi kysyi äidiltä, että voiko näissä vaatteissa mennä pankkiin neuvottelemaan. Äidin mielestä isin vaatteet oli ok. Sitten ne hoputti meitä autoon ja sanoivat, että pitää olla kiltisti ja hiljaa tai muuten - me asutaan Villa Sukassa aina. Niin ja äiti sanoi, että saatte yllätykset, jos olette kiltisti. Sitä minä ihmettelen, että miksi meillä on aina kiire. Sitten kun minä opin kelloa, niin minä kyllä kerron niille, kuinka ajoissa pitää lähteä. Ne ei osaa kelloa, vaikka ne on aikuisia.
Sampopankissa meitä oli vastassa kiltti ja hieno täti, sellainen jota äiti ja isi uskovat ja tottelevat. Ne (äiti ja isi) selitti jotain, että anteeksi anteeksi, piti ottaa lapset mukaan ja kaksi näistä onkin hoidossa ja tässä näin meidän Pikku-Wii, sanokaa nyt kaikki hei tädille. Minä sanoin nopeasti hei ja juoksin liukumäkeen liukumaan, äiti juoksi minun perään ja sanoi vihaisesti, ettei täällä saa liukua. Miksi täällä sitten on liukumäki, jos ei saa liukua, minä en ymmärrä. Äiti sanoi, ettei se ole liukumäki. Miksi tehdään jokin liukumäki, joka ei ole liukumäki?
No se kiltti täti, jolle äiti ja isi hymyilivät iloisesti, vei meidät kaikki isoon huoneeseen, jossa oli meille lapsille oma pöytä. Täti toi meille askartelulehdet ja kyniä. Aikuiset aloitti tärkeän neuvottelun. Neuvottelu on sellaista, että täti kirjoittaa tietokoneelle ja kyselee isiltä ja äidiltä kysymyksiä. Äiti kertoi, että hän on vaihtamassa työpaikkaa. Onko äiti taas vaihtamassa työpaikkaa? Miksi työpaikkoja pitää kokoajan vaihtaa? Minä en ymmärrä aikuisia.
Minusta ne askartelujutut oli vaikeita ja minusta oli mukavampi pyöriä tuolilla ympyrää ja leikkiä linnanmäkeä. Herra Merirosvo aina matkii mua ja sitten me oltiin linnanmäellä. Neiti Kesäheinä piirsi hienosti ja sanoi meille, ettei me saada yllätystä. Äiti mulkoili minua ja sanoi: ”Olkaa hiljaa”. Minä en tykkää neuvotteluista, kun niissä pitää olla hiljaa. Enkä minä tykkää äidistä silloin kun sillä on huulipunaa ja se leikkii tärkeetä.
Sitten pankin täti hymyili minulle ja kysyi haluanko ilmapallon. Jee , ilmapallo jee. Herra Merirosvokin halusi ilmapallon. Neiti Kesäheinä vain piirsi ja valitti ja me pojat heiteltiin uusia ilmiksiä. Sitten minun ilmapallo tarttui kattoon, isi mulkoili minua ja sanoi, että pallo pitää jättää kattoon. Isi on kyllä ihan kiva, mutta välillä se ei tajua mistään mitään. Ilmapalloa ei voi jättää kattoon. Pian Herran Merirosvon ilmapallo oli katossa myös. Ensin minä heitin palloa hatulla ja se lensi suoraan Neidin päähän. Kesäheinä kiljui, että Pikku-Wii kiusaa. Minä en tajua tyttöjä, enhän mä kiusannu, se oli vahinko. No sitten minä otin hanskat ja heittelin niillä palloa. Äiti ja isi sanoivat, ettei saa heitellä ja nyt pitää olla hiljaa (neuvotteluissa ne aina esittää jotain ihan ihmeellistä, ei meillä kotona koskaan olla hiljaa). Pankin täti vain hymyili ja sanoi, että kyllä täällä saa heitellä. Minä tykkään pankin tädistä.
Seuraavaksi pankin täti toi meille kaikille kultaiset kultapossut. Possut oli tosi kivoja ja me leikittiin, että me kaikki ollaan possuja ja että me asutaan karsinassa pöydän alla. Välillä äiti tai isi taas sanoi, ettei saa röhkiä niin kovaa, kun heillä on neuvottelut. Mutta pankin täti taas hymyili meille kauniisti. Mutta sitten Herra Merirosvo ei enää mahtunut karsinaan ja sitä alkoi harmittamaan niin paljon, että kultapossu puraisi Merirosvoa sormesta, sormi juuttui possuun ja Herra Merirosvo huusi ja itki kovaa. Isi sai sormen irti possusta, mutta sormi oli muuttunut punaiseksi ja siihen oli ilmestynyt musta luomi. Isi kertoi, että se on verenpurkauma. Herra Merirosvo vain huusi ja huusi äitiä eikä halunnut kenenkään muun syliin. Äiti ja isi pyysivät kiltiltä tädiltä anteeksi ja puhaltelivat molemmat Merirosvon sormea ja sanoivat, että pipi menee pois. Mutta ei se mennyt. Sitten äiti muisti keksit. Jee keksejä, Herra Merirosvo laittoi käden suoraan keksiin, keksin suoraan suuhun, mutta ei tykännyt keksistä. Merirosvon kädet oli täynnä levinnyttä suklaakeksiä ja ennen kuin kukaan huomasi mitään, hän oli pyyhkinyt käden pyörivään linnanmäkituoliin. Pahaa, huusi Merirosvo ja äiti yritti taas jotenkin lohduttaa Merirosvoa. Mutta Merirosvo on oman äidin poika eikä kenenkään muun syli merirosvolle kelpaa. Sellaisia ovat merirosvot.
Äiti ja isi konttasivat pitkin lattioita ja putsasivat keksin jälkiä. On ne kyllä hassuja. Miksi ne nyt molemmat siellä konttasi paperinenäliinojen kanssa? Pankin täti sanoikin, että ei täällä tarvitse siivota, kun täällä käy siivoojat. Sitten äitikin tuli pois lattialta konttaamasta ja hymyili taas kauniisti pankin tädille. Merirosvo oli rauhoittunut.
Sitten me huomattiin kivat verhot ja niiden sisään me tehtiin pesä. Verhoissa minä olin kummitus ja Neitikin oli, kunnes hän hän huomasi ikkunasta paljon tissiliivejä ja huusi kovaa: "Ihania tissiliivejä, tuollaiset äiti haluaisi. Ja niin me kiivettiin Neiti Kesäheinän kanssa ikkunalaudalle tissiliivejä katsomaan. Isi sanoi, että pitää hetipaikalla tulla ikkunalaudalta alas (tai me asutaan Villa Sukassa aina). Loppua hän ei sanonut, mutta tuota lausetta isi on toistanut niin monta kertaa, että minä tiedän jo mitä hän aina puhuu. Pankin täti taas vain hymyili ja sanoi, että meillä saa istua ikkunalaudalla, jos sieltä ei tipu.
Minä en tipu mistään, mutta Herra Merirosvo on niin pieni, että se voi tippua. Äiti pitikin merirosvosta kiinni ja katseli varmaan niitä tissiliivejä. Kauan hän ei ehtinyt seistä, kun täti antoi hänelle jonkin paperin ja kysyi: ”Tahdotteko te pitää neuvottelutauon?” Äiti katsoi paperia , äiti katsoi isiä ja äiti katsoi tätiä. Äiti näytti hassulta. Voiko tämä pitää paikkaansa hän kysyi? Täti sanoi jotakin ja isi ja äiti alkoivat nauraa omituisesti. Äiti sanoi, ettei tässä mitään neuvottelutaukoja tarvita ja sitten äiti ja isi ja täti kättelivät. Me leikittiin tissiliivikummituksia.
Täti sanoi, että täällä oli tänään niin kilttejä lapsia ja pyysi meitä uudestaan käymään. Me saatiin kotiin kultapossut, ilmapallot ja askartelujutut. Autossa äiti sanoi, että kaikki meni niin hienosti, että me saadaan nyt yllätykset ja kaivoi launtaipussit esille. Minä en ainakaan tajunnu, etä me oltiin kiltisti. Minusta me ei oltu kiltisti. Kotimatkalla isi vielä ajoi huoltoasemalle ja osti meille lisää karkkia ja limsaa ja sanoi, että hän on niin tyytyväinen. Kai me sitten oltiin niin kilttejä pankissa, vaikka äiti ja isi välillä mulkoilikin meitä ja käski olla hiljaa. Ja minä ainakin menen uudestaan Sampopankkiin ja otan possun mukaan. Possulle ei kannata syöttää sormia, se puree niitä, mutta rahasta se tykkää. Nyt minä alan säästämään possun sisään rahaa ja ostan sitten kohta kellon ja kerron äidille ja isille, milloin pitää kotoolta aina lähteä linnanmäelle, hoploppiin, uimahalliin, pulkkikseen ja muihin kivoihin paikkoihin.
Tämän kirjoitti Pikku-Wii
Minä olen ollut eri paikoissa hoidoissa, kun äiti ja isi on neuvottelemassa. Mutta tänään ei ollut mitään hoitopaikkaa minulle eikä edes Neiti Kesäheinälle ja Herra Merirosvolle. Äiti laittoi papiljotit päähän, otti ne pois ja laittoi huulipunaa huuliin ja isi kysyi äidiltä, että voiko näissä vaatteissa mennä pankkiin neuvottelemaan. Äidin mielestä isin vaatteet oli ok. Sitten ne hoputti meitä autoon ja sanoivat, että pitää olla kiltisti ja hiljaa tai muuten - me asutaan Villa Sukassa aina. Niin ja äiti sanoi, että saatte yllätykset, jos olette kiltisti. Sitä minä ihmettelen, että miksi meillä on aina kiire. Sitten kun minä opin kelloa, niin minä kyllä kerron niille, kuinka ajoissa pitää lähteä. Ne ei osaa kelloa, vaikka ne on aikuisia.
Sampopankissa meitä oli vastassa kiltti ja hieno täti, sellainen jota äiti ja isi uskovat ja tottelevat. Ne (äiti ja isi) selitti jotain, että anteeksi anteeksi, piti ottaa lapset mukaan ja kaksi näistä onkin hoidossa ja tässä näin meidän Pikku-Wii, sanokaa nyt kaikki hei tädille. Minä sanoin nopeasti hei ja juoksin liukumäkeen liukumaan, äiti juoksi minun perään ja sanoi vihaisesti, ettei täällä saa liukua. Miksi täällä sitten on liukumäki, jos ei saa liukua, minä en ymmärrä. Äiti sanoi, ettei se ole liukumäki. Miksi tehdään jokin liukumäki, joka ei ole liukumäki?
No se kiltti täti, jolle äiti ja isi hymyilivät iloisesti, vei meidät kaikki isoon huoneeseen, jossa oli meille lapsille oma pöytä. Täti toi meille askartelulehdet ja kyniä. Aikuiset aloitti tärkeän neuvottelun. Neuvottelu on sellaista, että täti kirjoittaa tietokoneelle ja kyselee isiltä ja äidiltä kysymyksiä. Äiti kertoi, että hän on vaihtamassa työpaikkaa. Onko äiti taas vaihtamassa työpaikkaa? Miksi työpaikkoja pitää kokoajan vaihtaa? Minä en ymmärrä aikuisia.
Minusta ne askartelujutut oli vaikeita ja minusta oli mukavampi pyöriä tuolilla ympyrää ja leikkiä linnanmäkeä. Herra Merirosvo aina matkii mua ja sitten me oltiin linnanmäellä. Neiti Kesäheinä piirsi hienosti ja sanoi meille, ettei me saada yllätystä. Äiti mulkoili minua ja sanoi: ”Olkaa hiljaa”. Minä en tykkää neuvotteluista, kun niissä pitää olla hiljaa. Enkä minä tykkää äidistä silloin kun sillä on huulipunaa ja se leikkii tärkeetä.
Sitten pankin täti hymyili minulle ja kysyi haluanko ilmapallon. Jee , ilmapallo jee. Herra Merirosvokin halusi ilmapallon. Neiti Kesäheinä vain piirsi ja valitti ja me pojat heiteltiin uusia ilmiksiä. Sitten minun ilmapallo tarttui kattoon, isi mulkoili minua ja sanoi, että pallo pitää jättää kattoon. Isi on kyllä ihan kiva, mutta välillä se ei tajua mistään mitään. Ilmapalloa ei voi jättää kattoon. Pian Herran Merirosvon ilmapallo oli katossa myös. Ensin minä heitin palloa hatulla ja se lensi suoraan Neidin päähän. Kesäheinä kiljui, että Pikku-Wii kiusaa. Minä en tajua tyttöjä, enhän mä kiusannu, se oli vahinko. No sitten minä otin hanskat ja heittelin niillä palloa. Äiti ja isi sanoivat, ettei saa heitellä ja nyt pitää olla hiljaa (neuvotteluissa ne aina esittää jotain ihan ihmeellistä, ei meillä kotona koskaan olla hiljaa). Pankin täti vain hymyili ja sanoi, että kyllä täällä saa heitellä. Minä tykkään pankin tädistä.
Seuraavaksi pankin täti toi meille kaikille kultaiset kultapossut. Possut oli tosi kivoja ja me leikittiin, että me kaikki ollaan possuja ja että me asutaan karsinassa pöydän alla. Välillä äiti tai isi taas sanoi, ettei saa röhkiä niin kovaa, kun heillä on neuvottelut. Mutta pankin täti taas hymyili meille kauniisti. Mutta sitten Herra Merirosvo ei enää mahtunut karsinaan ja sitä alkoi harmittamaan niin paljon, että kultapossu puraisi Merirosvoa sormesta, sormi juuttui possuun ja Herra Merirosvo huusi ja itki kovaa. Isi sai sormen irti possusta, mutta sormi oli muuttunut punaiseksi ja siihen oli ilmestynyt musta luomi. Isi kertoi, että se on verenpurkauma. Herra Merirosvo vain huusi ja huusi äitiä eikä halunnut kenenkään muun syliin. Äiti ja isi pyysivät kiltiltä tädiltä anteeksi ja puhaltelivat molemmat Merirosvon sormea ja sanoivat, että pipi menee pois. Mutta ei se mennyt. Sitten äiti muisti keksit. Jee keksejä, Herra Merirosvo laittoi käden suoraan keksiin, keksin suoraan suuhun, mutta ei tykännyt keksistä. Merirosvon kädet oli täynnä levinnyttä suklaakeksiä ja ennen kuin kukaan huomasi mitään, hän oli pyyhkinyt käden pyörivään linnanmäkituoliin. Pahaa, huusi Merirosvo ja äiti yritti taas jotenkin lohduttaa Merirosvoa. Mutta Merirosvo on oman äidin poika eikä kenenkään muun syli merirosvolle kelpaa. Sellaisia ovat merirosvot.
Äiti ja isi konttasivat pitkin lattioita ja putsasivat keksin jälkiä. On ne kyllä hassuja. Miksi ne nyt molemmat siellä konttasi paperinenäliinojen kanssa? Pankin täti sanoikin, että ei täällä tarvitse siivota, kun täällä käy siivoojat. Sitten äitikin tuli pois lattialta konttaamasta ja hymyili taas kauniisti pankin tädille. Merirosvo oli rauhoittunut.
Sitten me huomattiin kivat verhot ja niiden sisään me tehtiin pesä. Verhoissa minä olin kummitus ja Neitikin oli, kunnes hän hän huomasi ikkunasta paljon tissiliivejä ja huusi kovaa: "Ihania tissiliivejä, tuollaiset äiti haluaisi. Ja niin me kiivettiin Neiti Kesäheinän kanssa ikkunalaudalle tissiliivejä katsomaan. Isi sanoi, että pitää hetipaikalla tulla ikkunalaudalta alas (tai me asutaan Villa Sukassa aina). Loppua hän ei sanonut, mutta tuota lausetta isi on toistanut niin monta kertaa, että minä tiedän jo mitä hän aina puhuu. Pankin täti taas vain hymyili ja sanoi, että meillä saa istua ikkunalaudalla, jos sieltä ei tipu.
Minä en tipu mistään, mutta Herra Merirosvo on niin pieni, että se voi tippua. Äiti pitikin merirosvosta kiinni ja katseli varmaan niitä tissiliivejä. Kauan hän ei ehtinyt seistä, kun täti antoi hänelle jonkin paperin ja kysyi: ”Tahdotteko te pitää neuvottelutauon?” Äiti katsoi paperia , äiti katsoi isiä ja äiti katsoi tätiä. Äiti näytti hassulta. Voiko tämä pitää paikkaansa hän kysyi? Täti sanoi jotakin ja isi ja äiti alkoivat nauraa omituisesti. Äiti sanoi, ettei tässä mitään neuvottelutaukoja tarvita ja sitten äiti ja isi ja täti kättelivät. Me leikittiin tissiliivikummituksia.
Täti sanoi, että täällä oli tänään niin kilttejä lapsia ja pyysi meitä uudestaan käymään. Me saatiin kotiin kultapossut, ilmapallot ja askartelujutut. Autossa äiti sanoi, että kaikki meni niin hienosti, että me saadaan nyt yllätykset ja kaivoi launtaipussit esille. Minä en ainakaan tajunnu, etä me oltiin kiltisti. Minusta me ei oltu kiltisti. Kotimatkalla isi vielä ajoi huoltoasemalle ja osti meille lisää karkkia ja limsaa ja sanoi, että hän on niin tyytyväinen. Kai me sitten oltiin niin kilttejä pankissa, vaikka äiti ja isi välillä mulkoilikin meitä ja käski olla hiljaa. Ja minä ainakin menen uudestaan Sampopankkiin ja otan possun mukaan. Possulle ei kannata syöttää sormia, se puree niitä, mutta rahasta se tykkää. Nyt minä alan säästämään possun sisään rahaa ja ostan sitten kohta kellon ja kerron äidille ja isille, milloin pitää kotoolta aina lähteä linnanmäelle, hoploppiin, uimahalliin, pulkkikseen ja muihin kivoihin paikkoihin.
Tämän kirjoitti Pikku-Wii
torstai 18. helmikuuta 2010
Ohikiitävää
Kun viimeksi lähdin Porvoosta, ajattelin, etten koskaan muuta takaisin. Voin käydä silloin tällöin, mutta asumaan minusta ei täällä olisi. Olin kyllästynyt pienen paikkakunnan leimoihin: itseeni ja muihin iskostettuihin. Vaikea jälkeenpäin sanoa, johtuivatko leimat ja lokerot silloisesta iästäni vai Porvoosta. Mutta pitkään pystyin hengittämään vapaammin muualla, paikoissa, joissa en tullut kohdatuksi valmiiden ennakkoasenteiden suuntaamina. Ehkä siksi olen käynyt täällä kovin vähän. En jaksaisi selitellä kuka olen ja miksi. Ja kun bussissa joskus törmäsin vanhaan koulukaveriin ja kerroin opiskelevani teologiaa tai myöhemmin, että olen uskonnon opettaja ja vielä myöhemmin, että olen pappi, sain useimmiten vastaukseksi nyökyttelyä ja jotakin sentyyppistä, että ”totta kai, aivan teologiaa, ilman muuta”. Minulle se ei ollut koskaan ilman muuta tai ainakaan se, että minusta tulisi pappi. Mutta nämä kohtaamiset muistuttivat minua siitä pikkukaupunkien mentaliteetista, jossa toisten asiat tiedetään paremmin kuin omat. Se ei tuntunut kivalta. Typerältä tuntui myös selitellä jotakin sellaista, että olen muuttunut. Tottakai olen, kai nyt jokainen on muuttunut. Ja kai minä kohtasin bussissa koulukavereitani vastaavasti omista valmiista lokeroistani käsin.
Viime vuosien aikana olen katsellut sinua Porvoo kauempaa. Olen ajanut toisinaan sinun läpi ja joka kerta yllättynyt kauneudestasi. Olen tuonut ystäviäni sinua katsomaan ja ylpeänä esitellyt katujasi ja vanhan kaupungin idyllisiä kauppoja ja kahviloita, historiaasi ja myös yhteistä historiaamme. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin, minkälaista sinussa oli asua. Turvallista kai, yhteisöllistäkin, tunsin paljon ihmisiä ja harrastusmahdollisuudet olivat hyvät. Niin ja vaikka minulla on äitini puolelta suomenruotsalaiset juuret, elin suomalaisen lapsuuden ja nuoruuden. Ja vaikka sinä näytät turistin silmin erikoiselta, ihan tavallista täällä oli asua.
Kauempaa olen seurannut, kuinka kaikkein pyhimpääsi tuhottiin. Kuvat palavasta tuomiokirkosta näyttivät minusta trikkikuvilta, joltakin huonolta vitsiltä. En tiedä, miksi kirkon tuhopolttoa oli niin vaikea uskoa. Ikään kuin sinä olisit maailman pahuudelta suojassa. Mutta tuhottunakin sinua tultiin maailman ääristä katsomaan ja minäkin kuskasin taas jonkun turistin luoksesi kauhistelemaan. Palo yhdisti porvoolaisia, niin ainakin luulen. Kirkon merkitys ainakin muistettiin taas jälleen kerran. Ainakin ihmisille vastoinkäymiset opettavat usein tervettä nöyryyttä – kaupungeista en tiedä, mutta varmaan sinulle on käynyt juuri niin.
Sitten sinä yllätit ja tarjosit miehelleni töitä ja meille yhtä maailman kauneimmista tonteista. Nytriitti, Mc Hattara ja Köyhä Ritari vuoroin ylistivät sinun turvallisuuttasi, mahdollisuuksiasi ja kauneuttasi. Kutsuun oli vaikea vastata kieltävästi, vaikka epäröinkin sitä, miten tulisin sinun kanssasi taas toimeen. Moni on ylpeä porvoolaisista juuristaan. Kyllä minäkin olen. Se, että on kotoisin Porvoosta, on enemmän kuin olla kotoisin vaikka Vantaalta tai Espoosta. Mikään toinen kaupunki ei kanna juuri tätä historian havinaa. Jotkut ystäväni ovat todenneet, että kun on kerran muuttanut Helsingin keskustasta johonkin lähiöön, on aivan sama missä lähiössä asuu. Olen asunut lähiöissäkin, mutta sinua ei voi mitenkään sanoa Helsingin lähiöksi. Ja vaikka taloudelliseksi pelastukseksi ehdotetaankin Helsinkiin liittymistä, en usko enkä toivo, että sinusta tulisi osa Helsinkiä. Sinussa on ihan omalaatuinen henki. Täällä kuljetaan verkkaisemmin ja ystävällisemmin. Kaupan kassat hymyilevät enemmän kuin Helsingissä ja aerobicryhmässä me hyvin erilaiset naiset olemme yhdessä me naiset. Pikku-Wiin kerhossa kerhonohjaajat ovat erikoisen kiinnostuneita meistä, mistä olemme kotoisin ja mitä teemme työksemme ja miten lapsi viihtyy kerhossa. Olen vuosia elänyt helsinkiläisessä anonyymikulttuurissa enkä ole oikein tottunut tällaiseen ystävälliseen uteliaisuuteen. Ovatko nuo ihmiset ihan oikeasti meistä kiinnostuneita ihmisinä vai kuuluuko tämä paikalliseen smalltalkkulttuuriin?
Muutama porvoolaistaitoni on todellakin kadonnut. En tiedä olenko enää aborginaali. Porvoon kaupunki tai seurakunta voisikin järjestää kotouttamisohjelman paluumuuttajille. En enää esimerkiksi tunnista vastaantulijoista, puhuvatko he äidinkielenään ruotsia vai suomea (arvaukseni ovat osuneet täysin väärin), en myöskään tunnista ylipäänsä ihmisiä kaupoissa ja kaduilla. On vähän vaikea tietää, keitä kaikkia pitäisi tervehtiä, jotkut hahmot näyttävät tutuilta – mutta en ole varma, että näyttävätkö he vain. En ymmärrä Uusimaa-lehden tekstiviestejä (en osaa erottaa, ovatko ne tyylilajiltaan ironiaa, huumoria vai asiaa), joistakin en yksinkertaisesti tajua mitään. Uteliaana seuraan Uusimaata ja yritän päästä perille mm. Hypermarketkeskustelun taustoista. Katson asiaa puhtaasti kuluttajan näkökulmasta ja huomaan ruokaostosten tulevan Porvoossa harmittavan paljon kalliimmiksi kuin Helsingissä. Eroa ei selitä edes yllättävä perhekoon suureneminen. Tietenkään en tiedä, missä täällä on suutari, hyvä kampaamo ja mistä löytää parhaat leivokset. Se kaikki täytyy opetella. Pyydän, ettet Porvoo nyt loukkaannu, mutta silmiinpistävää sinussa on myös karvalakkien suuri määrä sekä omituinen sekakieli. Joskin ne juuri tekevät sinusta suloisen eksoottisen. Juuri tuo suomiruotsisekakieli sai minut vuosi sitten havahtumaan orastavaan keski-ikään: Kuulin sattumoisin Helsingin kadulla lapsuuden sekakieltä ja liikutuin – ja pelästyin omaa reaktiotani.
Niinpä minä sitten muutin tänne takaisin eläkevuosiani viettämään. Ja vaikka todella ihailen sinua monella tavalla, en ainakaan vielä uskalla laittaa kaikkea yhden kortin, yhden kaupungin, varaan. Käyn mieluusti Helsingissä töissä ja otan varovaisia tutustumisaskeleita sinua kohti. Sinä olet muuttunut - vaikka on sinussa toki paljon tuttuakin. Jotakin siitä tutusta , turvallisesta ja nostalgisesta elämästä tahtoisin taas tarttuvan juurevammin minuun. Tahtoisin antaa sinut perinnöksi lapsilleni. Vaikka kai sinä olet kulkenut minussa kaikki nämä vuodet; edelleen parhaat ystäväni ovat sinusta kotoisin. Pari kertaa minulle on käynyt niinkin, että kun joku uusi ihminen on tuntunut erityisen hyvältä tyypiltä, on käynyt ilmi, että hänkin on Porvoosta kotoisin. Ilmankos. Sosiaalinen koodikieli on täällä tietynlaista. Minun mielestäni parasta.
Hamarin Seolla soi Juha Tapion Ohikiitävää ja pöydissä istuvat vanhemmat ihmiset puhuvat juuri sellaista ruotsin murretta, jota äitini ja isovanhempani puhuivat. Näiden ulkoisten muuttujien kombinaatiot koskettavat jotakin jota en osaa selittää. Muistan, että juurihan minä Porvoosta muutin ja kuitenkin siitä on ikuisuus. Juha Tapio ja nämä tuntemattomat ruotsinkieliset istuskelijat saavat minut uskomaan, ettei tämä tyttö enää lähde silmin palavin suureen maailmaan vaan yrittää viimeinkin asettua paikoilleen. Ainakin yrittää. Eikä enää haluaisi lokeroida ihmisiä. Ja toivoo, että ystävyys kotikaupungin kanssa voisi olla jatkossakin samaan aikaan yhtä yllättävää ja tuttua kuin Hamarin Seolla.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Kahdeksan on enemmän kuin kolme
Villa Sukassa on oudon hiljaista. Kommuuniperhe on lähtenyt hautajaisiin ja olemme kolmisin vanhan ydinperheen voimin. Voisi kuvitella, että olisin helpottunut. Mutta mitä vielä. On jotenkin tyhjä olo. Tältäkö tuntuu sitten, kun lapset ovat lähteneet kotoa pois ja olisi aikaa vapauteen, mutta ikävä estää tarttumasta uuteen?
Mennäviikolla, jonka olen ehtinyt viettää kommuunin täysivaltaisena jäsenenä, olen saanut yhden uuden ajatuksen: Kahdeksan on enemmän kuin kolme.
Kahdeksan syö enemmän. Meidän perhe oli viime viikon ruokahuoltovuorossa ja ruoan määrän arvioiminen kahdeksalle on vaikeaa. Sitä tuli valmistettua joko liikaa tai liian vähän. Yksi päivä ns. kotiäitinä ja arvostukseni täysiaikaisia kotiäitejä kohtaan nousi pilviin (lue: arvostukseni siskoani kohtaan on nousussa). Kun sai yhden aterian syötettyä ja syödyksi, alkoikin melkein jo seuraavan valmistus. Siinä välissä ehti hoitaa vain tiskit koneeseen ja selvittää pari kinastelua. Elän keskellä nuoruuden haavekuviani: Silloin kuvittelin itseni suurperheenäidiksi. Jos niin olisi elämä vienyt, olisinkohan kehittynyt suurtaloustaidoissa? Epäilen.
Kahdeksan roskaa enemmän. Ihmettelen jätesäkkien ja tyhjien pullojen määrää. Pyykkiä saa pestä pari koneellista päivässä. Ja imuroida voisi paljon – jos jaksaisi. Kun kuusi kahdeksasta sairastuu vatsatautiin – sekin on enemmän kuin kolme. Mutta se siitä. Jätän likaiset yksityiskohdat kertomatta. Kahdeksan hengen joukkio lietsoo myös kilpailuviettiä. Parin viime päivän suosituin kilpailu on ainakin aikuisten kesken ollut ”Kuka meistä on sairain?” Voittajalla olisi tietysti eniten oikeuksia levätä ja saada palvelua ja hoivaa osakseen. Villa Sukan paras sairas ei ole vielä ratkaistu. Siihen olisi ehkä tarvittu ulkopuolista äänestysraatia. Voi olla, että kilpailu onkin hyvä ottaa pitkällä tähtäimellä. Ehkä alan keräämään sairauspisteitä työyhteisön tykypistekilpailun tapaan.
Reilun viikon kommuunielämä on saanut minut surulliseksi niiden puolesta, jotka asuvat yksin. Ehdotan, että perustatte keskenänne kommuunin. Villa Sukka on sisustettu nyt kahden perheen keskenään erilaisilla huonekaluilla ja muulla rekvisiitalla: Mikä ihana tyylien sekamelska. En olisi yhdistänyt antiikkihuonekaluja ja Ikea-tauluja. En olisi uskaltanut. Ajattele, jos kommuuni olisikin koottu vaikka kahdeksan yksin eläneen aikuisen tavaroilla? Näyttäisi varmasti vielä pirteämmältä.
Olen myös vakavasti sitä mieltä, että jokaisessa perheessä olisi oltava ainakin yksi vauva. Pelkkä CC Kellon läsnäolo saa minut tuntemaan itseni jotenkin enemmän kokonaiseksi. Kunpa hän ei kasvaisi koskaan – ainakaan liian nopeasti. Ja vaikka Pikku-Wii on avannut silmäni pienten poikien ihmeelliseen maailmaan, olen onnellinen siitä, että olen nyt ympäröity myös prinsessa- ja keijukaispölyillä.
Kahdeksan pitää enemmän meteliä. Ja se on hyvä. Sopiva määrä meteliä estää vaipumasta liiaksi omaan päänsisäiseen maailmaan. Ihmiselle on hyväksi metelöidä toisten kanssa, saada palautetta maailmanmenosta ja itsestään. Minulle ainakin.
Terveisin Sisar Retriitti
Mennäviikolla, jonka olen ehtinyt viettää kommuunin täysivaltaisena jäsenenä, olen saanut yhden uuden ajatuksen: Kahdeksan on enemmän kuin kolme.
Kahdeksan syö enemmän. Meidän perhe oli viime viikon ruokahuoltovuorossa ja ruoan määrän arvioiminen kahdeksalle on vaikeaa. Sitä tuli valmistettua joko liikaa tai liian vähän. Yksi päivä ns. kotiäitinä ja arvostukseni täysiaikaisia kotiäitejä kohtaan nousi pilviin (lue: arvostukseni siskoani kohtaan on nousussa). Kun sai yhden aterian syötettyä ja syödyksi, alkoikin melkein jo seuraavan valmistus. Siinä välissä ehti hoitaa vain tiskit koneeseen ja selvittää pari kinastelua. Elän keskellä nuoruuden haavekuviani: Silloin kuvittelin itseni suurperheenäidiksi. Jos niin olisi elämä vienyt, olisinkohan kehittynyt suurtaloustaidoissa? Epäilen.
Kahdeksan roskaa enemmän. Ihmettelen jätesäkkien ja tyhjien pullojen määrää. Pyykkiä saa pestä pari koneellista päivässä. Ja imuroida voisi paljon – jos jaksaisi. Kun kuusi kahdeksasta sairastuu vatsatautiin – sekin on enemmän kuin kolme. Mutta se siitä. Jätän likaiset yksityiskohdat kertomatta. Kahdeksan hengen joukkio lietsoo myös kilpailuviettiä. Parin viime päivän suosituin kilpailu on ainakin aikuisten kesken ollut ”Kuka meistä on sairain?” Voittajalla olisi tietysti eniten oikeuksia levätä ja saada palvelua ja hoivaa osakseen. Villa Sukan paras sairas ei ole vielä ratkaistu. Siihen olisi ehkä tarvittu ulkopuolista äänestysraatia. Voi olla, että kilpailu onkin hyvä ottaa pitkällä tähtäimellä. Ehkä alan keräämään sairauspisteitä työyhteisön tykypistekilpailun tapaan.
Reilun viikon kommuunielämä on saanut minut surulliseksi niiden puolesta, jotka asuvat yksin. Ehdotan, että perustatte keskenänne kommuunin. Villa Sukka on sisustettu nyt kahden perheen keskenään erilaisilla huonekaluilla ja muulla rekvisiitalla: Mikä ihana tyylien sekamelska. En olisi yhdistänyt antiikkihuonekaluja ja Ikea-tauluja. En olisi uskaltanut. Ajattele, jos kommuuni olisikin koottu vaikka kahdeksan yksin eläneen aikuisen tavaroilla? Näyttäisi varmasti vielä pirteämmältä.
Olen myös vakavasti sitä mieltä, että jokaisessa perheessä olisi oltava ainakin yksi vauva. Pelkkä CC Kellon läsnäolo saa minut tuntemaan itseni jotenkin enemmän kokonaiseksi. Kunpa hän ei kasvaisi koskaan – ainakaan liian nopeasti. Ja vaikka Pikku-Wii on avannut silmäni pienten poikien ihmeelliseen maailmaan, olen onnellinen siitä, että olen nyt ympäröity myös prinsessa- ja keijukaispölyillä.
Kahdeksan pitää enemmän meteliä. Ja se on hyvä. Sopiva määrä meteliä estää vaipumasta liiaksi omaan päänsisäiseen maailmaan. Ihmiselle on hyväksi metelöidä toisten kanssa, saada palautetta maailmanmenosta ja itsestään. Minulle ainakin.
Terveisin Sisar Retriitti
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)