Hyvikset ja pahikset

Pahikset on voimakkaita ja siksi mä haluan olla pahis – leikeissä, kertoo Herra Merirosvo. Pikku-Wii ei ole kuulemma pahis, vaikka hänellä on Darth Vader-naamari päällä. Omasta mielestään hän on Luke Skywalker, joka on tietysti hyvis. Neiti Kesäheinän mielestä pojat on pahiksia, kun ne riehuu ja tytöt on yleensä hyviksiä – paitsi leikeissä tytötkin voi olla pahiksia, jos ne haluaa. Entä aikuiset? Mistä aikuisista tietää, onko ne hyviksiä vai pahiksia yritän haastatella kommuunilapsia. Pojat hiljentyvät, mutta Neiti Kesäheinä pohtii: Molemmat voi olla hyviksiä tai pahiksia (siis naiset ja miehet), mutta se on kyllä vaikeaa tietää aikuisista.

Tällä lyhyellä parineuvontakokemuksella, joka minulla on, voisin vetää yhteenvedon, että tyypillisin pariterapiaan tuleva pariskunta on sellainen, jossa nainen on pakottanut tai puolipakolla manipuloinut miehen vastaanotolle mukaan. Alkuhaastatte-lussa nainen esittelee viallisen miehensä puutelistan ja pyytää minua korjaamaan miehen. Joskus saan myös kuulla, että en ole tarpeeksi terävästi tullut naisen puolelle ja sanonut, miten ja miksi nimenomaan tämän viallisen miehen täytyy muuttua. Suhteessa harvoin toinen on pelkästään hyvis ja toinen pahis. Peiliin on yleensä jokaisella katsomista. Joskus hyvikseksi itsensä leimannut on sijoittanut omat pahispiirteensä kumppaniinsa. Pahimmassa tapauksessa suhteen molemmat osapuolet näkevät asian juuri näin: toinen on molempien mielestä kokonaan hyvä ja toinen paha. Yleisempää toki on se, että kukin on asettanut itsensä ja omat voimat hyvän voimapiiriin ja toisen voimat pahuuden voimapiiriin kuuluvaksi.

Olemme saaneet seurata julkisuudessa viime viikkoina erikoista näytelmää, jossa kysymys homoseksuaaleista kirkossa on jakanut ihmiset hyvisten ja pahisten leiriin. Mutta samoin kun Neiti Kesäheinän on vaikea erottaa aikuisten maailman hyvikset ja pahikset, on moni aikuinenkin hämmentynyt kohdatessaan toisen aikuisen. Hyväksyn sinut, mutta en tekojasi (seksuaalisen suuntautumisesi toteuttamista) on niin omituinen lause, varsinkin rakkauden nimissä esitettynä, että se pistää vähintäänkin eroamaan kirkosta. Ja jos tämä ei tarpeeksi hämmennä, niin miltä näyttää uskovaisten keskinäinen tappelu ja erilaisen raamattunäkemyksen omaavan leimaaminen pahiksen leiriin? Hämmentävää tässä keskustelussa on nimenomaan oikeaoppisuuden, rakkauden ja huolen naamioon puettu julmuus ja heteronormatiivisesta aviosäädystä käsin toisen seksuaalisuuden suitseminen. Voiko Jumala olla tällaisen tulkinnan takana? Jos ja kun Jumala on rakkaus, rakkauden hedelmien pitäisi mielestäni näkyä jotenkin toisin. Tämä on minun käsitykseni ja tulkintani. Toki voin olla väärässäkin.

Nuoruuden yksi kehitystehtävä on oppia ymmärtämään, että sekä itsessä että muissa kanssaihmisissä on sekä hyviä että pahoja puolia. Molempien puoliensa kanssa pitäisi oppia tulemaan toimeen – koko elämän ajan. Onko niin, että jos tätä nuoruuden kehitystehtävää ei ole syystä tai toisesta ratkaissut, on vaarana jäädä mustavalkoiseen hyvis- pahis- tulkintamaailmaan? Silloin helposti asettaa itsensä puhtaasti hyvisten leiriin sekä uskonnollisessa että ihmissuhdemaailmas-saan. Kirkossa tämä on nyt aikuisten oikeesti haaste: Siedämmekö me toistemme moninaisuutta, hyvyyttä ja pahuutta vai olemmeko teinikirkko, joka vaatii samanmielisten mustavalkoista maailmaa?

Raamatun tulkinnan moninaisuus on rikkautta, ainakin periaatteessa. Elämän tulkinnan moninaisuus on rikkautta, ainakin periaatteessa. Meidät on tarkoitettu oppimaan toisiltamme. Ahdistavaksi tilanne muuttuu, kun joku vaatii toisia hyväksymään oman tulkintansa paremmuuden eikä pysty kuuntelemaan toista. Pahis voi olla hyviksen naamioon puettu myös aikuisten maailmassa.

Neiti Kesäheinä miettii vielä aikuisten hyvis-pahis-teemaa ja toteaa: Naiset voi joskus olla tosi ilkeitä ja miehet on tosi hassuja, ainakin meidän perheen miehet. Vastaus ei kerro, ovatko meidän perheen naiset juuri niitä lapsen mielestä tosi ilkeitä naisia :).

Yhteisöllisyyden nälkä ja jano

Uskon, että ihminen on yhteisöeläin, toisten kanssa yhteyteen tarkoitettu. Ei voi tietää kuka on, jos ei ole ketään, kenen kanssa elää ja peilaa elämäänsä. Persoonaksi tullaan muiden kanssa. Itsekseen tuleminen ja toisten kanssa eläminen on toki haaste ja rankkaa. Sen tiedän tästä kuluneesta vuodesta kommuunissa. Siksikö niin moni valitsee mieluummin seurakseen yksinäisen sohvan, salkkarit ja big brotherit? Television kautta kukaan ei väitä vastaan ja haasta omaa elämäntapaa. Silti minä en vaihtaisi päivääkään kommuunielämä pois – tai no, ehkä ne päivät, kun jääkaappi, tiskikone ja vessanpönttö hajosivat :)


Luen Rippikoulun kertausharjoitusten palautelomakkeita. Leiri kokosi 22 taustoiltaan erilaista nuorta aikuista tai sellaiseksi itsensä luokittelevaa. Joukossa oli perusluterilaisia, kirkosta vieraantuneita mutta rippikouluun nostalgisen myönteisesti suhtautuvia sekä herätysliike- ja vapaakirkkotaustaisia. Melkein jokainen kertoi palautelomakkeessa olevansa yllättynyt leirin suvaitsevaista ilmapiiriä ja nauttineensa yhteisöllisyydestä.

Yhdessä keskustellen, leikkien, laulaen, rukoillen ja ehtoollista nauttien usko Jumalaan, johdatukseen ja kristittyjen yhteyteen vahvistui. Kertausharjoitukset osoittivat sen, ettei pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Samat rippikoulumetodit leikkeineen ja sketseineen purevat myös aikuisiin. Aikuiset eivät kaipaa uskonelämän kysymyksiin vain älyä hiveleviä luentosarjoja, vaan kokonaisvaltaisempaa tekemistä ja jakamista, toimintaa, jonka kautta saa tunneyhteyden Jumalaan, itseen ja toisiin. Yhteinen viikonloppu jätti jälkeensä yhteisöllisyyden nälän ja janon. Niinpä.

Noin puolet pääkaupunkiseudun talouksista on yhden ihmisen talouksia. Muutama vuosi sitten Helsinki Missio kampanjoi puhuttelevilla mainoksilla bussipysäkeillä ja metroasemilla. Kuvasta katsoivat lasittuneet vanhan ja nuoren ihmisen kasvot ja teksti upposi luihin ja ytimiin: Yksinäisyyteen voi kuolla. Kampanja valaisi nimenomaan vanhusväestön itsemurhia ja itsemurhariskialttiutta. Karua luettavaa ovat olleet myös lööppien tekstit pitkään kuolleena kotonaan maanneesta, sattumalta löydetystä kansalaisesta. Kauhistuttavaa näissä lööpeissä on se, että ne pistävät kysymään, voisiko jollekin läheiselleni käydä noin? Entä minulle itselleni?

En oikein tiedä, mikä meitä suomalaisia vaivaa, mutta joku asia on perustavanlaatuisesti monella pielessä. Luottamusta toisiin ei ole. Kaikki pitäisi tehdä yksin ja omassa varassa. Riippuvaisuus muista on kirosana – jopa parisuhteessa. Ikään kuin riippuvaisuus olisi aina pahasta. Joskus yksinäisyys on toki pahinta kaksin tai suurenkin joukon ympäröimänä. Jos en uskalla olla riippuvainen, puhe yhteisöllisyydestä on sanahelinää.

Tänään valmistaudun erikoiseen ja innostavaan työtehtävään: Sinkkuiltaan Agricolan kirkolla. En edes yritä väittää olevani sinkkuuden asiantuntija. Olen ollut yhdessä saman miehen kanssa 15-vuotta ja sitä ennenkään en ehtinyt elää pitkiä aikoja sinkkuna. Minun on aina ollut suht helppo tutustua ihmisiin. Sinkkuuden yksinäisyys ei ole minulle omakohtaisesti tuttua. Parisuhteessa ja perheessä kärsitty ajoittainen yksinäisyys kylläkin. Mutta minun kokemukseni eivät olekaan keskiössä tänä iltana – onneksi. Luulen, että pääasia on saada koottua samassa elämäntilanteessa olevia yhteen kohtaamaan muita. Sehän sanotaan jo Raamatun alkulehdillä: Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Kumppanin kaipuu ja etsintä on meihin luotu. Ilmassa on tänä iltana suurta odotusta: Löytyykö se oikea täältä. Moni tulee pettymään, jos lähtee mukaan liian suurin odotuksin. Oman ihmisen löytyminen on aina mysteeri, hänestä kiinni pitäminen raskaankin vaivan arvoinen asia. Myös ystävyyssuhteissa.

Toisten ihmisten kautta olen löytänyt palan itseäni. Ja se on tapahtunut eritoten Villasukassa muiden kannustusten ja esimerkiksi tekemättömien vastuutehtävieni muistutuksena. Aina kun olen uskaltanut luottaa toiseen, olen jäänyt saamapuolelle. Jotakin sitä samaa toivoisin tälle illalle sinkkutapaamiseen, edes pienen pientä luottamuksen ja kiinnostuksen liekin alkua. Yhteisöllisyyttä.

Pahin kohtalo on olla jatkuvalla pakomatkalla omassa elämässään. Siksi nostan hattua kaikille niille sinkuille, jotka uskaltautuvat tänään mukaan sinkkutapaamiseen. Matka itseen tapahtuu pitkälti toisen ihmisen kanssa.

Hiljaa hyvä tulee?

Makaan sairaalan lattialla kylmä hiki otsalla, minua pyörryttää ja huimaa. Makuullaan on helpompi hengittää eikä silmissä enää mustene. Hoitaja ohjaa minut viereiseen huoneeseen lepäämään ja tuo mehua. Pian hän sanoo mittaavansa verikokeet, verenpaineet ja vauvan sydänkäyrät- ja äänet. Soperran hänelle, ettei tässä mitään hätää, tällaista aina välillä sattuu enkä kai varsinaisesti pyörtynyt.

Tiedustelen, kauan tutkimukset kestävät, koska minun pitäisi päästä nopeasti töihin ja miehen myös. Kommuunimme Mc Hattara on miehen sijaisena köksäntunnilla ja hänet on ohjeistettu vain yhden oppitunnin ohjelman ajaksi. Hoitaja ei osaa arvioida aikaa, mutta kertoo lääkärin myös tutkivan minut pian. Levossa olo paranee. Hoitaja tulee jälleen huoneeseen ja kerron hänelle olevani jo ihan terve ja tiedustelen taas, koska saan lähteä. Työt odottavat. ”Te pyörryitte, teidät on pakko tutkia ja siksi lääkärille pääsy nyt hieman viivästyy. Ottakaa ihan rauhallisesti”. Rauhallisesti. Olen kaikkea muuta kuin rauhallinen. Asiakastapaaminen odottaa. Sairaalan pediltä selvitän asiakkaan numeron, soitan heille ja kerron myöhästyväni. Nainen kysyy, onko kaikki kunnossa ja vakuutan olevan. Terapeutti ei saa huolestuttaa asiakkaitaan. Myöhäisempi aika käy heille –onneksi.

Lääkärin vastaanotolla hermostun hänen perusteellisuuteen ja hitauteen. Hammasta purren nielen kiukkuni, kun ultralaite yhtäkkiä kadottaa kaikki mittaustulokset. Vauvan koko ja sisäelimet on tutkittava uudelleen. Köksän luokkaan jo kahdeksi tunniksi loukkuun jäänyt Mc Hattara soittaa ja Köyhä Ritari menee kesken tutkimusten käytävään antamaan lisäohjeita ja arvioituja tuloaikojamme. Melkein unohdamme, miksi olemme täällä. ”Kyllä näyttää siltä, että istukka on siirtynyt kohdunsuun päältä ja vauva näyttää kasvavan normaalisti”. Huh, aivan, kaikki on siis hyvin. Sehän on pääasia. Upeaa, me taidamme sittenkin saada tämän vauvan maailmaan. Saan verinäytteet ja muut tulokset. Hoito-ohjeeksi saan raudanlisäystä, kädenpuristuksen ja ystävällisen tiukan ohjeistuksen:” Muista nyt sitten ottaa rauhallisesti”.

Hmm. Raskaus on ihana ihana asia, mutta minun on erittäin vaikea ymmärtää sitä, että tahdin hidastaminen koskee myös minua. Mielelläni olisin näköjään kone, jota elämän normaalit lainalaisuudet eivät koske. Tottakai ymmärrän, että raskaana olevien on hiljennettävä työtahtia. Raskaana olevilla tarkoitetaan ilmeisesti kuitenkin joitain muita, enhän koko tähänastisen elämäni aikana ole voinut kuulua tuon raskaan naisryhmän piiriin. Ilmeisesti mielen on erittäin vaikea tajuta sitä edes nyt, kun vatsa pömpöttää ja häiritsee jo kulkemista. Sana rauhallinen sopii huonosti myös talonrakennukseen, kommuuniasumiseen, työelämään ja opiskeluun. Varsinkaan niihin kaikkiin. Hankala yhtälö. Niin, eikä mikään oikein ole palkitsevampaa kuin ansaittu lepo.

Kävin ultrassa samaisessa paikassa jo alkukesästä. Silloin mukanani oli kolme alle kouluikäistä lasta. Tilanne oli silloinkin vähintäänkin yhtä absurdi. Kommuuniasumisen kiemuroista, ruuhkavuosien ruuhkista ja nykyisen asuinpaikkamme toistaiseksi hatarasta apuverkostosta johtuen minun oli pakko ottaa lapset mukaan. CC Kello makasi samaisessa sairaalassa keuhkokuumeessa oman äiti vierellään ja ultraus oli ajoitettava niin, että Nytriitti kiiruhti käytävälle lapsia vahtimaan siksi aikaa, kun uusimman mahdollisen kommuunitulokkaan kuvia skannattiin.

Laboratorion terveydenhoitajalle en jaksanut enää selvitellä, etten ole synnyttänyt näistä yhtäkään. En raaskinut rikkoa idylliä, kun hän niin ystävällisesti selosti lapsille, että äidistä otetaan nyt muutama verinäyte, teidän täytyy olla rauhassa ja kohta saatte sitten uuden pikkusiskon tai veljen. Jokin tilanteessa lähinnä vain hymyilytti.

Välillä minuuttiaikataulut sananmukaisesti pyörryttävät. Onneksi minulla on työ, jossa saan pitää julkisia puheita itselleni. Mitä kiireisempää, sitä enemmän puhun hiljaisuuden, rauhoittumisen ja verkkaisuuden merkityksestä. Eräs lempilauseeni on: Tehokkuuden ihannointi johtaa pinnallisuuteen. Ja johtaahan se, aamuisessa ultrassa meinasi lapsi mennä pesuveden mukana. On haastavaa elää kahden todellisuuden maailmassa, ajassamme vallitsevan kiireen, tehokkuuden ja aikaansaamisen maailmassa ja sen maailman, jota Jeesus olisi kutsunut ”pyhäksi huolettomuudeksi”. Hän sanoi: ”Kuka teistä voi murehtimisella lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.”

Katson lintuja ja kadehdin heitä, katson ruuhkassa edessäni liian hitaasti ajavia autoja ja hermostun. Ristiriita sisälläni yrittää saada minut hiljentymään, mutta vasta makuuasento sairaalan odotustilan lattialla pakottaa minut hiljentämään tahtia. Nyt minulla on hetki aikaa kuunnella. Jumala taitaa yrittää sanoa jotakin hyvin oleellista.

Synodaalia

Olen istunut kaksi päivää Helsingin tuomiokirkossa Helsingin hiippakunnan papiston kanssa synodaalikokouksessa. Papittomaan säätyyn kuulumattomat kaverit ja tuttavat ovat ihmetelleet omituista synodaali-sanaa. Joku kuuli sen olevan syanidi-kokous. Minua hymyilyttää. Synodaali tuntui minusta jo ihan luontevalta sanalta. Olen papillistunut?

Nykyisen kirkkojärjestyksen mukaan (KJ 18:9) piispa kutsuu hiippakuntansa papit ja lehtorit vähintään joka kuudes vuosi synodaalikokoukseen. Kokouksen tehtävänä on käsitellä teologisia kysymyksiä, seurakuntien hoitoa, sekä muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita.

Tämänkertaisten kokoontumisajojen teemana on: ”Kristus. Nyt. ” Tuomiokirkon ovelta silmiin pistää mustiin pingviinipukuihin pukeutuneiden hahmojen joukko. Mieleeni tulee muutama vuosi sitten tehty katugallup, jossa ihmisiä pyydettiin kertomaan ”jos kirkko olisi ihminen, millainen ihminen hän olisi.” Satunnaisten kadulla kävelevien vastaajien keskiarvon mukaan kirkko oli juuri tällainen: Vanha, harmaa mies. Hieman pelottava tai hieman tylsä.

Luulen, että näiden harmaiden vanhojen miesten joukossa on paljon viisautta, huumoria, elämää, uskoa, hiljaista tietoa, jota minun olisi nuorempana pappiskollegana tärkeää saada tietää. Mutta koska en tunne heitä, jäykistyn tämän harmaan miesmassan edessä, enkä koe kuuluvani joukkoon. Etsin katseellani orpona omia ystäviäni.

Muistan kauppakorkeakoulun vahtimestarin, joka vuoroin jäykistyy, vuoroin huvittuu minun astuessani ovelle. Hänen on ilmiselvästi vaikea suhtautua. Meille on kehkeytynyt syksyn aikana mielenkiintoinen sanailusuhde. Lopulta hän paljastaa pelkäävänsä ”tuota kaulusta”. Sokeripala jäykistää. Ymmärrän sen hyvin nyt juuri. Minäkin olen helpottunut, kun löydän oman ikäisiäni ja samanhenkisiä ystäviäni. Jälleennäkemisen riemu. Istun omieni joukkoon ja saan tämän tästä kuulla ”kauniista vatsastani”. Niinpä, vain raskaana olevien vatsaa voidaan kutsua näillä termeillä. Joitakin en ole nähnyt pitkään aikaan ja tahtoisin malttamattomana päästä vaihtamaan jo kuulumisia.

Vastavihitty piispa Irja Askola toimittaa messun. Hän säteilee – iloa, lämpöä, armoa, viisautta. Ihmisyyttä. Lehdistä olen juuri lukenut, kuinka jotkut kristilliset tahot ovat alkaneet boikotoida häntä raamatunvastaisena. Mutta siinä hän hymyilee ja peräänkuuluttaa rohkeaa ristiriitojen esilleottoa ja käsittelyä Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Ristiriitoja ei tarvitse pelätä. Niin hän väittää.

Minä pelkään ristiriitoja. En pidä niistä yhtään, enkä nauti niistä. Tiedän toki, että ristiriidat ovat aina mahdollisuus eikä ristiriidatonta elämää oikein voi elää. Muutos ei ole muuten mahdollista. Ei edes oma muutos. Usein puhunkin siitä, ettei maton alle asioiden lakaisu auta. Puhun itselleni. Oikeasti toivon usein, että vaikeat asiat vain haihtuisivat jonnekin. Täälläkin tuomiokirkossa on ihmisiä, joiden kanssa tiedän keskustelujen olevan turhaa.

Ristiriitojen, niin uskonnollisten erimielisyyksien, kuin muidenkin vaikeiden asioiden käsittely on tietenkin elämän helmihetki, jos keskustelu on aitoa vuorovaikutusta ja toisen kunnioittamista ilman ylimielistä valta-asetelmaa tai käännytysmentaliteettia. Minullakin on kokemusta siitä, kuinka ristiriitojen käsittely voi johtaa molemminpuoliseen toisen näkökulman ymmärtämiseen. Ne hetket ovat lähes taivaallisia. Mutta harvinaista - ja sikatyöläitä. Ja vaativat molemmilta osapuolilta kyspyyttä ja tahtoa. Tälläkin hetkellä minulla olisi ainakin pari matonkääntöprojektia – jos vain jaksaisi. Jos vain olisi energiaa. Joku viisaus kai siihen piilee, että kissan nostaminen pöydälle on aina yhtä vaikeaa. Ja varsinkin ensimmäinen selvittelyn askel on aina yhtä kauhistuttava.

Ihailen Irja-piispan rohkeutta sanoa ääneen vaikeita asioita. Ainakin sanojen tasolla vallitseva todellisuus tuodaan näkyväksi ja läsnä olevaksi. On helpompi hengittää. Irjan rohkeus tarttuu. Niin, toivoa ei saa menettää. Ei koskaan. Hän puhuu intohimosta ja innosta ja niiden merkityksestä. Onpa hän esimerkillinen. Kirkossa on lupa olla siis intohimoinen. Vau.

Kaksi päivää synodaalia on takana. Olen nauranut ja tavannut tuttuja. Keskustellut siitä kuoleeko luterilaisuus ja millaisia eettisiä valintoja Jeesus tekisi tämän päivän Suomessa. Ainakaan Hän ei osallistuisi piispaboikottiin – vaan katsoisi aina ihmistä yksilönä, boikotoimatta ketään. Niin luulen. Koen myös oudon kokemuksen kristillisessä meditaatioharjoituksessa. Kylmä hiki nousi otsalle ja minua pyörrytti. En tiedä, johtuiko se harjoituksesta vai heilahtelevista sokeriarvoista. En osaa sanoa oliko se maallinen vai hengellinen kokemus. Pyhä jää joskus salaisuudeksi. Salaisuuden peittoon jäivät myös vanhat harmaat herrat. En tutustunut heihin vieläkään.

Jään miettimään piispan pohdintoja, mikä on riittävä syy muuttaa vallitsevia oloja kirkossa. Ja mitä Kristus tähän kaikkeen sanoisi. Jeesus piispan suulla kehottaa meitä hyväksymään toistemme vajavaisuuksia kirkon sisällä. Vaikeaa se tuntuu usein olevan ja siihen tarvitaan yliluonnollisia voimia, Jumalan apua. Kunpa kirkko olisi tuollainen, jonka Irja eteemme maalaa. Jospa se jo osaksi on?

Me papit saarnaamme kyllä syntien anteeksiannon välttämättömyydestä ja siitä kuinka moka on lahja. Täydellisiä ihmisiä ei ole - ja silti me kirkossa pelkäämme liikaa mokia.

Moka kääntyy lahjaksi usein vasta ehtoollispöydässä. Siinä me eri ikäiset, eri tavoin ajattelevat ja uskovat ja erilaisin temperamentti- ja toimintatavoin varustetut papit olemme samanarvoisia. Yhtä Kristuksessa – ainakin tämän hetken. Se on lahjaa. En ymmärrä ehtoollista järjelläni, en kaikkia kollegojani ja lähimmäisiäni, en edes itseäni. Mutta tässä mystisessä sakramentissa voin hetken olla kokonainen. Tuomiokirkon ovella Irja- piispa hymyillen kättelee kaikki, minutkin. Siunausta sinulle Irja lähes messiaaniseen tehtävääsi.

On hienoa olla pappi tämän päivän Suomessa. Armosta. Nyt.

Jotakin uutta

Tommy Hellsten on sanonut, ettei kukaan muutu, ennen kuin muuttumisesta kieltäytyminen on liian tuskallista.

Olen tullut retriittiin. Vanhaan tuttuun paikkaan, samassa paikassa olin jo keväällä. Silloin täällä olivat kurjet, nyt kohtaan joutsenperheen. Silloin satoi ja oli sumua, nyt syksy avaa hiljalleen oveaan. Sataa taas vähän ja jotkut puiden lehdistä ovat vaihtaneet väriään. Punaiset omenat kasvavat puissa. Törmään metsäpolulla haperoihin ja rouskuihin ja johinkin, joita en tunnista. Löydän hiuksistani myös uusia tuttavuuksia, hirvikärpäsiä. Aurinko hyvästelee meitä loppukesän väreillään. Pidän tästä auringosta eniten. Ehkä siksi, että tämä aurinko ei ole niin kirkas ja varmaankin lähimpänä omaa sielunmaisemaani: Se kertoo kesästä luopumisesta. Luopuminen on aina haikeaa. Mutta myös vapauttavaa.

Tänne tullessani olen luopunut työ-ja perheminästäni. Olen jättänyt kotiin arkiset askareet. Viikonlopun ajaksi luovun televisiosta, netistä, puhelimesta, lehdistä ja kaikesta mediasta. Luovun kaikista velvollisuuksista, joita pääni yrittää jatkuvasti minulle tarjota. Kun luvun puhumisesta, tilalla on hiljaisuus. Ihana hiljaisuus. Sen myötä löydän syvemmin omat ajatukseni.

Meitä on täällä 13. Haluamme muutosta. Ainakin jonkinlaista. Olemme täällä vähän eri syistä, toiset puoliksi jopa vahingosssa. Olemme osaksi hiljaisuuden retriitissä, osaksi työstämme asioitamme puhumalla pareittain ja ryhmässä. Hybridiretriitti. Yritämme myöntää itsellemme, jollekin täällä olevalle ja Jumalalle, mistä tavastamme olla ja elää, haluamme kasvaa pois. Muutos ei ole mahdollista ilman jostain luopumista.

Muutostarpeemme ovat eritasoisia ja erilaisia. Kamppailemme mm. levottomuutemme, kiireen, ainaisen tavaran keräämisen, asioiden varmistelujen, luopumisen pelon, kateuden, ymmärtämisen ja hyväksytyksen tulemisen tarpeen, laiskuuden tai ei:n sanomisen vaikeuden kanssa. Eräs harjoittelee luopumista toisten asioiden menemisestä omien tarpeiden edelle, yksi opettelee työelämästä luopumista, yksi osallistujista on juuri saanut kuulla puolisonsa parantumattomasta sairaudesta. Tällä viikolla olen saanut kuulla olevani raskausajan diabeetikko: Oma yritykseni luopua edes jonkin verran sokerista ja rasvasta on hieman eri tasoista kuin puolisosta luopuminen. Ihan hävettää. No tosiasiassa en ole ilmoittautunut tänne sokerin, vaan vieläkin sitovampien ajatusrakennelmien takia.

Jatkan prosessiani, jota olen jatkanut ainakin 10 vuotta. Uudenlainen tapa ajatella ja toimia ei noin vain nappia painamalla muutu. Tavat ja uskomukset ovat lujasti kiinni selkäytimessä. Täällä kysymme, kuka sitten olen kun luovun levottomuudestani tai kiireestäni tai kateudestani? Mistä sitten puhun tai mitä sitten teen? Saanko jotain tilalle? Entä jos saan tilalle vieläkin ikävämmän heikkouden?

Aloitan helpommasta: Konkreettisesti minun on opeteltava luopumaan tähänastisista elintavoista, suklaasta ja muista herkuista. Jostain pitäisi saada voimia lähteä lenkille. Muuten sokeriarvot eivät laske ja masuasukki kasvaa liian suureksi. Olen päättänyt onnistua muuttamaan ruokavaliota, en itseni, mutta vauvan takia.

Siirryn vaikeampaan luopumistyöstöön: Jään miettimään voisinko vihdoinkin antaa itselleni luvan päästää irti yhteyden ja hyväksynnän etsimisestä erään elämäni ratkaisevan ihmisen kanssa. Täällä työstämme itseämme enneagrammi- kirjallisuuden avulla ja tulen tietoisemmaksi siitä, että minun edustamalleni luonnetyypille yhteyden etsintä on tärkeämpää kuin monelle muulle. Siksi olen kai juuttunut tähän yhteysajatukseen. Mutta jos mitään ei ole kymmeneen vuoteen muuttunut, olisiko vihdoinkin aika päästää toiveesta irti? Ja jos en tätäkään osaa tehdä itseni, niin edes vauvan ja Pikku-Wiin takia? Tunnetaakkojen perässä kuljettaminen vie energiaa - liikaa. Eniten niistä kärsin minä itse ja vaikka en sitä suostu myöntämään, niin tämä vaikuttaa myös lapsiini ja muihin läheisiini. Lapset ainakin aistivat kaiken.

Viimeksi retriitissä sanoin ääneen erään asian, josta halusin luopua, pelkäsin luopumista ja tapahtui jotakin. Pian retriitin jälkeen sain raskaustestistä positiivisen tuloksen. Luulen, että mitä syvemmin liityn ja kiinnityn itseeni, teen asioita joista pidän ja seison itseni puolella –sitä enemmän ihmeeksi luultuja tapahtumia alkaa näkyä ympärilläni. Uskon, että psyykkisellä kiinnittymiselläni on yhteys myös alkion kiinnittymiseen.

Viikonloppu on antanut uusia kontakteja, olen kuullut elämäntarinoita ja kohtaloita, joista en tietäisi mitään ilman täällä oloa. Tavallisten ihmisten tavallisen ihmeelliset elämät ovat elokuvia ihmeellisempiä. Ja kun jakaa itsestään jotakin tärkeää toisen kanssa, löytää jotain yhteistä – paljonkin. Se, minkä luulin vain omaksi ongelmakseni tai löydökseni, on osa jonkun toisenkin elämää. Pitää vain avata suunsa oikeassa paikkaa oikeaan aikaan. Meissä kaikissa on jotain samaa.

Jätän majoitusrakennuksen portaille kassin, johon olen mielessäni pakannut toteutumattoman toiveeni. Hei hei kassi, hei hei toive. Jään odottamaan, mitä uutta kassissa olevan toiveen tilalle tulen saamaan.

Uninäytelmä

Uni alkaa siitä, kun pyöräilen sateessa hurjaa vauhtia bussiin. Joudun pyöräilemään varpaillani, sillä joku on lainannut pyörääni ja unohtanut laskea satulan alas. Minulla on niin kiire, etten ehdi itse etsiä vempaimia, joilla saisin laskettua satulan. Bussi menee nokan edestä ja myöhästyn töistä.

Seuraavaksi olen vessajonossa, minun olisi päästävä ihan heti sisälle tai vahinko tulee housuihin. Tällaisia puolipainajamaisia näen yhtenään. Unessa asun jossain omituisessa kommuunissa, jossa on vain yksi vessa ja ihmisiä paljon – varsinkin lapsia. Kommuunissa asuu myös siskoni perhe. Tilanne on lähtökohtaisesti hieno ja jaamme elämän iloja ja suruja. Mutta unessa tilanteet painajaistuvat. Jatkuvasti joku lapsista on sairaana ja molemmilla perheillä on paljon yllättäviä menoja, joita täytyy hoitaa ilman lapsia. Unen sisarukset kuormittavat toisiaan ja toistensa perheitä – he ovat liikaa toistensa varassa. Unessa ikävöin äitiä, tai jotakuta toista pelastavaa enkelihahmoa. Uninäytelmän käsikirjoittaja on luonut kulisseista myös stressitekijöitä aiheuttaviksi. Vessan lavuaari tulvii yli äyräitten- eikä pyykinpesukonetta voi siksi käyttää. Kraanavesi maistuu kroolilta ja vaahtoaa lasissa, sitä juodessa nainen ja kaikki muutkin pelkäävät tulevansa myrkytetyiksi. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta aistin roolistani käsin, että nämä eivät ole ensimmäisiä tämäntyyppisiä vastoinkäymisiä.

Minulle on käsikirjoitettu vaimon, sisko, äidin ja tädin rooli. Unessa olen hyvin kuormittunut, koska en saa oikein nukuttua. Enimmäkseen siksi kai. Roolihahmoni puoliso on myös kovin kuormittunut ja tekee yötämyöten rakennuksella töitä. Käsittääkseni hän käy päivisin jossain palkkatöissä. Unessa saan sen käsityksen, että jonain yönä mies ei ehdi nukkua ollenkaan. Puoliksi säälin, puoliksi huvitun kun nämä kaksi raatoa kohtaavat aamuyöstä ja valittavat toisilleen sitä, miten raskasta on tehdä näin paljon töitä ja nukkua liian vähän. Nainen sortuu pyytämään rakennusraatomieheltään apua kotitöihin. Mies tulkitsee sen vaatimukseksi, joka on toteutettava saman tien, ja sortuu huutamaan omaa väsymystään ulos. Onneksi me emme Köyhän Ritarin kanssa käyttäytyisi näin alkeellisesti. Mutta nämä näytelmän päähenkilöt eivät ole käyneet yhden yhtä ihmissuhdekurssia tai muutenkaan ymmärrä oman käyttäytymisensä vaikutuksista yhtikäs mitään. Sen voi helposti huomata heitä tarkkaillessa. Ai niin, unessa olen tietysti myös raskaana ja närästys tuntuu jopa unen läpi sietämättömänä poltteena.

Mitä pidemmälle uni etenee sen tragikoomisemmaksi se muuttuu. Nainen, jota esitän, on ilmeisesti pappi, niin kuin minäkin. Mutta unessa hän ei saa tehdä papin töitä. Pantapaidassa hän vain kävelee jossain hienossa business-henkisessä koulussa ja parhaimpiin pyntätyt tärkeät ihmiset katsovat häntä karsaasti. Jopa koulun vahtimestari nauraa hänelle ivallisesti ja kysyy, mihin täällä pappia tarvitaan. Unessa nainen on kuitenkin aika urhea eikä ala vaikka itkeä. Näennäinen urheus johtuu luultavasti väsymyksen aiheuttamasta hällä-väliä –asenteesta. Lempi-teemakseen hän on valinnut nukkumisen tärkeyden. Siitä hän puhuu opiskelijoille . Älkää kertoko hänelle, mutta hän ei ole kovin uskottava omissa silmäpusseissaan ja väsyneessä olemuksessaan.

Unessa tuo naispappi, siis minä olen auttamattomasti myöhässä oppilaitoksen jumalanpalveluksen mainostamisesta. Kukaan ei ole kertonut, että se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten ja myös englanniksi ja ruotsiksi. Nainen tekee hädissään itse tuota mainosta. Hän ei saa tärkeitä logoja auki, eikä varsinkaan tiedä millä termillä mainostaisi koko jumalanpalvelusta englanniksi. Hän kirjoittaa välillä Service, sitten Ceremony ja on kuitenkin sitä mieltä, että Worship olisi paras. Unessa ei käy ilmi, miksi hän ei turvaudu ammatti-graafikoihin tai kielenkääntäjiin, hän vain tekee kaiken itse viimetipassa ja huonosti. Ehkä tämä johtuu siitä, että käsikirjoittaja tietää, että näytelmien päähenkilöt kannattaa asettaa mahdollisimman kummallisiin tilanteisiin – se tekee näytelmästä jotenkin kiinnostavamman.

Omituisin käsikirjoitus on kuitenkin siinä kohtaa, jolloin nainen käy kolme kertaa peräkkäin K-Raudassa hakemassa talomaaleja ja värit tulevat aina sekoitetuiksi jotenkin väärin. Mutta unissa tapahtuu juuri tällaisia. Nainen ei toimi näin ilkeyttään, mutta jotenkin hän vain on ärsyttävän onneton ja aiheuttaa sähellyksillään harmia myös muille. Onneksi tiedän, että tämä on unta, niin kuin unissa joskus tietää ja voi asettua ikään kuin unensa yläpuolelle. Tässä uninäytelmässä on myös yksi todellinen hyvis: K-Raudan empaattinen maalimyyjä, joka kärsivällisesti ymmärtää tätä puolihysteeristä naista.

Mutta tulisi jo aamu, en jaksaisi enää esittää tätä tragikoomista naisparkaa. Yritän kovasti herätä… herätä….herätä….

Ei koulua vaan elämää varte

Uusi lehti on käännetty Villa Sukan historiassa:Neiti Kesäheinä on astellut noin 58 tuhannen muun uuden koululaisen kanssa ensimmäiselle luokalle. Aamuisin hän pukeutuu peilin edessä koululaisvaatteisiinsa, laittaa repun selkään - ja näyttää aivan koululaiselta. Nykyaikaiselta sellaiselta.

Kun minä aikoinani kääntelin samaista elämänhistorian käännettä, näytin kukkapitsimekossani ja saparoissani paljon enemmän lapselta. Ja pelkäsin koulua enemmän kuin reipas ja aktiivinen Kesäheinä. Neidin koulupäivissä parasta on oma Janina-kummi, joka halaa ja on jo kuudesluokkalainen. Myös Linnea-ope on kiva, koska hän on nuori. Ensimmäisenä koulupäivänä ruoaksi tarjottiin nakkikastiketta ja Neiti Kesäheinä söi lautasensa tyhjäksi.

Minun ensimmäisenä koulupäivänä ruoaksi oli kaalilaatikkoa. Muistan ihmetelleeni mitä tuo kamalalta haiseva sekoitus mahtoi olla – ja oksensin. Seuraavana päivänä kukaan ei halunnut istua vieressäni ruokalassa. Ruokailuista tulikin alakouluajan painajainen. En kestänyt vieraita hajuja ja makuja ja usein kävin niin kuin ensimmäisenäkin koulupäivänä, en saanut alas suupalaakaan ja jos pakotin itseni nielemään outouksia, ruoka ei pysynyt sisällä. Muistan muuten tyhjän ruokalan ja minut ja open. Pyörittelin ruokaa lautasella ja ope tuskastui takanani. Lopulta aloin saamaan ”vaihtoehtoista ruokaa”, joghurttia ja näkkileipää. Se herätti kateutta ja jotkut tytöt väittivät, että oksennan aina tahallaan.

Syömisen lisäksi pelkäsin koulussa poikia ja kokeita. Usein sainkin vatsani kipeäksi juuri ennen koetta ja lähdin kesken päivän kotiin. Koulu oli kovin jännä paikka, mutta ope oli onneksi kiva. En osannut Neiti Kesäheinän tavoin määritellä opea nuoreksi tai vanhaksi, kouluikäisenä kaikki opet vaikuttivat jotenkin kovin vanhoilta, tai iättömiltä, joiltakin, joita ei voinut määritellä ja arvioida samoin kuin muita ihmisiä.

Opessa oli ikävää ainoastaan se, että hän laittoi minut usein esittämään näytelmissä ilkeää äitipuolta tai muita pahiksia. En mielellään esittänyt sellaisia, koska halusin olla kiltti. Ekan luokan keväällä jaettiin kirjapalkinto ”luokan kilteimmälle tytölle”. Palkinnon saatuani en enää ollut huolissani, etteikö ope pitäisi minua kilttinä. Haaveilin, että minustakin tulisi isona idolini mukaisesti opettaja, joka jakelee kilteille palkintoja.

Työtehtäviä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta luulen, että opettajana ollessani pääsin eniten vaikuttamaan ihmisten elämiin. Opettajilla on uskomattomasti valtaa – ja vastuuta. Arvostan kovasti opettajia – ja olen vihainen, jos kuulen ikävistä, mitätöivistä opettajista. Heidät pitäisi laittaa viralta. Tähän aikaan vuodesta koulukaipuu aina iskee ja nyt Neiti Kesäheinän koulunaloituksen myötä huomaan muistelevani ensimmäisen luokan opettajaani myös enemmän kuin yleensä. Näkikö hän minusta sittenkin aika paljon? Tiesikö hän, että vatsa on kiltteydestä kipeä ja siksi sinne ei mahtunut yhtäkään kaalilaatikon murusta? Lääkkeeksi hän tarjosi pahan äitipuolen rooleja. Hän oli varmasti lukenut Tove Janssonin Näkymättömän lapsen ja tiesi, että vain tunnistamalla ja näyttämällä oman vihansa saattoi kasvaa näkyväksi.

Opettajana toimiessani minulla ainakin aistit vahvistuivat, kun oli oltava niin satasella läsnä. Selkään kasvoivat silmät ja joskus myös vain tiesin, mitä jonkun oppilaan sisimmässä liikkui. Kanavat joihinkin oppilaisiin olivat auki – mutta vain joihinkin. Suurin osa jäi kuitenkin mysteereiksi. Sellaista aika avointa kanavaa toivon Linnea-open ja Neiti Kesäheinän välille.

Vanhoihin oppilaisiin on erittäin hauska törmätä milloin missäkin; taksikuskina, leffateatterin lipun myyjänä, ravintolan tarjoilijana jne. Vanhana opettajana olen aina ylpeä niistä, jotka ovat aikuisina löytäneet oman paikkansa ja ihmisensä. Siksi hienointa onkin ollut tavata oppilaitaan nimenomaan alttarin takaa.

Viime syksynä eräissä juhlissa nuori mies tuijotti minua pitkin iltaa. En tunnistanut miestä, mutta arvasin, että olen ollut joko hänen rippipappina tai opettajana. Kun viimein pääsimme juttelemaan, totesi mies ensikättelyssä: ”Sä olit niin hyvä ope”. Mielessäni häpesin, etten edes muistanut häntä. Todella hyvän open ominaisuus ;). Nuori mies kertoi minun olleen hänen opettajansa yhdellä uskonnon kurssilla muutama vuosi sitten. Hyvä opettaja olin kuulemma siksi, etten koskaan ollut mollannut häntä. Mies jatkoi:” Niin moni ope sanoi mulle kouluvuosina, ettei musta koskaan tule mitään”. Mies oli juuri valmistunut ambulanssin kuljettajaksi.