Synodaalia

Olen istunut kaksi päivää Helsingin tuomiokirkossa Helsingin hiippakunnan papiston kanssa synodaalikokouksessa. Papittomaan säätyyn kuulumattomat kaverit ja tuttavat ovat ihmetelleet omituista synodaali-sanaa. Joku kuuli sen olevan syanidi-kokous. Minua hymyilyttää. Synodaali tuntui minusta jo ihan luontevalta sanalta. Olen papillistunut?

Nykyisen kirkkojärjestyksen mukaan (KJ 18:9) piispa kutsuu hiippakuntansa papit ja lehtorit vähintään joka kuudes vuosi synodaalikokoukseen. Kokouksen tehtävänä on käsitellä teologisia kysymyksiä, seurakuntien hoitoa, sekä muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita.

Tämänkertaisten kokoontumisajojen teemana on: ”Kristus. Nyt. ” Tuomiokirkon ovelta silmiin pistää mustiin pingviinipukuihin pukeutuneiden hahmojen joukko. Mieleeni tulee muutama vuosi sitten tehty katugallup, jossa ihmisiä pyydettiin kertomaan ”jos kirkko olisi ihminen, millainen ihminen hän olisi.” Satunnaisten kadulla kävelevien vastaajien keskiarvon mukaan kirkko oli juuri tällainen: Vanha, harmaa mies. Hieman pelottava tai hieman tylsä.

Luulen, että näiden harmaiden vanhojen miesten joukossa on paljon viisautta, huumoria, elämää, uskoa, hiljaista tietoa, jota minun olisi nuorempana pappiskollegana tärkeää saada tietää. Mutta koska en tunne heitä, jäykistyn tämän harmaan miesmassan edessä, enkä koe kuuluvani joukkoon. Etsin katseellani orpona omia ystäviäni.

Muistan kauppakorkeakoulun vahtimestarin, joka vuoroin jäykistyy, vuoroin huvittuu minun astuessani ovelle. Hänen on ilmiselvästi vaikea suhtautua. Meille on kehkeytynyt syksyn aikana mielenkiintoinen sanailusuhde. Lopulta hän paljastaa pelkäävänsä ”tuota kaulusta”. Sokeripala jäykistää. Ymmärrän sen hyvin nyt juuri. Minäkin olen helpottunut, kun löydän oman ikäisiäni ja samanhenkisiä ystäviäni. Jälleennäkemisen riemu. Istun omieni joukkoon ja saan tämän tästä kuulla ”kauniista vatsastani”. Niinpä, vain raskaana olevien vatsaa voidaan kutsua näillä termeillä. Joitakin en ole nähnyt pitkään aikaan ja tahtoisin malttamattomana päästä vaihtamaan jo kuulumisia.

Vastavihitty piispa Irja Askola toimittaa messun. Hän säteilee – iloa, lämpöä, armoa, viisautta. Ihmisyyttä. Lehdistä olen juuri lukenut, kuinka jotkut kristilliset tahot ovat alkaneet boikotoida häntä raamatunvastaisena. Mutta siinä hän hymyilee ja peräänkuuluttaa rohkeaa ristiriitojen esilleottoa ja käsittelyä Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Ristiriitoja ei tarvitse pelätä. Niin hän väittää.

Minä pelkään ristiriitoja. En pidä niistä yhtään, enkä nauti niistä. Tiedän toki, että ristiriidat ovat aina mahdollisuus eikä ristiriidatonta elämää oikein voi elää. Muutos ei ole muuten mahdollista. Ei edes oma muutos. Usein puhunkin siitä, ettei maton alle asioiden lakaisu auta. Puhun itselleni. Oikeasti toivon usein, että vaikeat asiat vain haihtuisivat jonnekin. Täälläkin tuomiokirkossa on ihmisiä, joiden kanssa tiedän keskustelujen olevan turhaa.

Ristiriitojen, niin uskonnollisten erimielisyyksien, kuin muidenkin vaikeiden asioiden käsittely on tietenkin elämän helmihetki, jos keskustelu on aitoa vuorovaikutusta ja toisen kunnioittamista ilman ylimielistä valta-asetelmaa tai käännytysmentaliteettia. Minullakin on kokemusta siitä, kuinka ristiriitojen käsittely voi johtaa molemminpuoliseen toisen näkökulman ymmärtämiseen. Ne hetket ovat lähes taivaallisia. Mutta harvinaista - ja sikatyöläitä. Ja vaativat molemmilta osapuolilta kyspyyttä ja tahtoa. Tälläkin hetkellä minulla olisi ainakin pari matonkääntöprojektia – jos vain jaksaisi. Jos vain olisi energiaa. Joku viisaus kai siihen piilee, että kissan nostaminen pöydälle on aina yhtä vaikeaa. Ja varsinkin ensimmäinen selvittelyn askel on aina yhtä kauhistuttava.

Ihailen Irja-piispan rohkeutta sanoa ääneen vaikeita asioita. Ainakin sanojen tasolla vallitseva todellisuus tuodaan näkyväksi ja läsnä olevaksi. On helpompi hengittää. Irjan rohkeus tarttuu. Niin, toivoa ei saa menettää. Ei koskaan. Hän puhuu intohimosta ja innosta ja niiden merkityksestä. Onpa hän esimerkillinen. Kirkossa on lupa olla siis intohimoinen. Vau.

Kaksi päivää synodaalia on takana. Olen nauranut ja tavannut tuttuja. Keskustellut siitä kuoleeko luterilaisuus ja millaisia eettisiä valintoja Jeesus tekisi tämän päivän Suomessa. Ainakaan Hän ei osallistuisi piispaboikottiin – vaan katsoisi aina ihmistä yksilönä, boikotoimatta ketään. Niin luulen. Koen myös oudon kokemuksen kristillisessä meditaatioharjoituksessa. Kylmä hiki nousi otsalle ja minua pyörrytti. En tiedä, johtuiko se harjoituksesta vai heilahtelevista sokeriarvoista. En osaa sanoa oliko se maallinen vai hengellinen kokemus. Pyhä jää joskus salaisuudeksi. Salaisuuden peittoon jäivät myös vanhat harmaat herrat. En tutustunut heihin vieläkään.

Jään miettimään piispan pohdintoja, mikä on riittävä syy muuttaa vallitsevia oloja kirkossa. Ja mitä Kristus tähän kaikkeen sanoisi. Jeesus piispan suulla kehottaa meitä hyväksymään toistemme vajavaisuuksia kirkon sisällä. Vaikeaa se tuntuu usein olevan ja siihen tarvitaan yliluonnollisia voimia, Jumalan apua. Kunpa kirkko olisi tuollainen, jonka Irja eteemme maalaa. Jospa se jo osaksi on?

Me papit saarnaamme kyllä syntien anteeksiannon välttämättömyydestä ja siitä kuinka moka on lahja. Täydellisiä ihmisiä ei ole - ja silti me kirkossa pelkäämme liikaa mokia.

Moka kääntyy lahjaksi usein vasta ehtoollispöydässä. Siinä me eri ikäiset, eri tavoin ajattelevat ja uskovat ja erilaisin temperamentti- ja toimintatavoin varustetut papit olemme samanarvoisia. Yhtä Kristuksessa – ainakin tämän hetken. Se on lahjaa. En ymmärrä ehtoollista järjelläni, en kaikkia kollegojani ja lähimmäisiäni, en edes itseäni. Mutta tässä mystisessä sakramentissa voin hetken olla kokonainen. Tuomiokirkon ovella Irja- piispa hymyillen kättelee kaikki, minutkin. Siunausta sinulle Irja lähes messiaaniseen tehtävääsi.

On hienoa olla pappi tämän päivän Suomessa. Armosta. Nyt.

Jotakin uutta

Tommy Hellsten on sanonut, ettei kukaan muutu, ennen kuin muuttumisesta kieltäytyminen on liian tuskallista.

Olen tullut retriittiin. Vanhaan tuttuun paikkaan, samassa paikassa olin jo keväällä. Silloin täällä olivat kurjet, nyt kohtaan joutsenperheen. Silloin satoi ja oli sumua, nyt syksy avaa hiljalleen oveaan. Sataa taas vähän ja jotkut puiden lehdistä ovat vaihtaneet väriään. Punaiset omenat kasvavat puissa. Törmään metsäpolulla haperoihin ja rouskuihin ja johinkin, joita en tunnista. Löydän hiuksistani myös uusia tuttavuuksia, hirvikärpäsiä. Aurinko hyvästelee meitä loppukesän väreillään. Pidän tästä auringosta eniten. Ehkä siksi, että tämä aurinko ei ole niin kirkas ja varmaankin lähimpänä omaa sielunmaisemaani: Se kertoo kesästä luopumisesta. Luopuminen on aina haikeaa. Mutta myös vapauttavaa.

Tänne tullessani olen luopunut työ-ja perheminästäni. Olen jättänyt kotiin arkiset askareet. Viikonlopun ajaksi luovun televisiosta, netistä, puhelimesta, lehdistä ja kaikesta mediasta. Luovun kaikista velvollisuuksista, joita pääni yrittää jatkuvasti minulle tarjota. Kun luvun puhumisesta, tilalla on hiljaisuus. Ihana hiljaisuus. Sen myötä löydän syvemmin omat ajatukseni.

Meitä on täällä 13. Haluamme muutosta. Ainakin jonkinlaista. Olemme täällä vähän eri syistä, toiset puoliksi jopa vahingosssa. Olemme osaksi hiljaisuuden retriitissä, osaksi työstämme asioitamme puhumalla pareittain ja ryhmässä. Hybridiretriitti. Yritämme myöntää itsellemme, jollekin täällä olevalle ja Jumalalle, mistä tavastamme olla ja elää, haluamme kasvaa pois. Muutos ei ole mahdollista ilman jostain luopumista.

Muutostarpeemme ovat eritasoisia ja erilaisia. Kamppailemme mm. levottomuutemme, kiireen, ainaisen tavaran keräämisen, asioiden varmistelujen, luopumisen pelon, kateuden, ymmärtämisen ja hyväksytyksen tulemisen tarpeen, laiskuuden tai ei:n sanomisen vaikeuden kanssa. Eräs harjoittelee luopumista toisten asioiden menemisestä omien tarpeiden edelle, yksi opettelee työelämästä luopumista, yksi osallistujista on juuri saanut kuulla puolisonsa parantumattomasta sairaudesta. Tällä viikolla olen saanut kuulla olevani raskausajan diabeetikko: Oma yritykseni luopua edes jonkin verran sokerista ja rasvasta on hieman eri tasoista kuin puolisosta luopuminen. Ihan hävettää. No tosiasiassa en ole ilmoittautunut tänne sokerin, vaan vieläkin sitovampien ajatusrakennelmien takia.

Jatkan prosessiani, jota olen jatkanut ainakin 10 vuotta. Uudenlainen tapa ajatella ja toimia ei noin vain nappia painamalla muutu. Tavat ja uskomukset ovat lujasti kiinni selkäytimessä. Täällä kysymme, kuka sitten olen kun luovun levottomuudestani tai kiireestäni tai kateudestani? Mistä sitten puhun tai mitä sitten teen? Saanko jotain tilalle? Entä jos saan tilalle vieläkin ikävämmän heikkouden?

Aloitan helpommasta: Konkreettisesti minun on opeteltava luopumaan tähänastisista elintavoista, suklaasta ja muista herkuista. Jostain pitäisi saada voimia lähteä lenkille. Muuten sokeriarvot eivät laske ja masuasukki kasvaa liian suureksi. Olen päättänyt onnistua muuttamaan ruokavaliota, en itseni, mutta vauvan takia.

Siirryn vaikeampaan luopumistyöstöön: Jään miettimään voisinko vihdoinkin antaa itselleni luvan päästää irti yhteyden ja hyväksynnän etsimisestä erään elämäni ratkaisevan ihmisen kanssa. Täällä työstämme itseämme enneagrammi- kirjallisuuden avulla ja tulen tietoisemmaksi siitä, että minun edustamalleni luonnetyypille yhteyden etsintä on tärkeämpää kuin monelle muulle. Siksi olen kai juuttunut tähän yhteysajatukseen. Mutta jos mitään ei ole kymmeneen vuoteen muuttunut, olisiko vihdoinkin aika päästää toiveesta irti? Ja jos en tätäkään osaa tehdä itseni, niin edes vauvan ja Pikku-Wiin takia? Tunnetaakkojen perässä kuljettaminen vie energiaa - liikaa. Eniten niistä kärsin minä itse ja vaikka en sitä suostu myöntämään, niin tämä vaikuttaa myös lapsiini ja muihin läheisiini. Lapset ainakin aistivat kaiken.

Viimeksi retriitissä sanoin ääneen erään asian, josta halusin luopua, pelkäsin luopumista ja tapahtui jotakin. Pian retriitin jälkeen sain raskaustestistä positiivisen tuloksen. Luulen, että mitä syvemmin liityn ja kiinnityn itseeni, teen asioita joista pidän ja seison itseni puolella –sitä enemmän ihmeeksi luultuja tapahtumia alkaa näkyä ympärilläni. Uskon, että psyykkisellä kiinnittymiselläni on yhteys myös alkion kiinnittymiseen.

Viikonloppu on antanut uusia kontakteja, olen kuullut elämäntarinoita ja kohtaloita, joista en tietäisi mitään ilman täällä oloa. Tavallisten ihmisten tavallisen ihmeelliset elämät ovat elokuvia ihmeellisempiä. Ja kun jakaa itsestään jotakin tärkeää toisen kanssa, löytää jotain yhteistä – paljonkin. Se, minkä luulin vain omaksi ongelmakseni tai löydökseni, on osa jonkun toisenkin elämää. Pitää vain avata suunsa oikeassa paikkaa oikeaan aikaan. Meissä kaikissa on jotain samaa.

Jätän majoitusrakennuksen portaille kassin, johon olen mielessäni pakannut toteutumattoman toiveeni. Hei hei kassi, hei hei toive. Jään odottamaan, mitä uutta kassissa olevan toiveen tilalle tulen saamaan.

Uninäytelmä

Uni alkaa siitä, kun pyöräilen sateessa hurjaa vauhtia bussiin. Joudun pyöräilemään varpaillani, sillä joku on lainannut pyörääni ja unohtanut laskea satulan alas. Minulla on niin kiire, etten ehdi itse etsiä vempaimia, joilla saisin laskettua satulan. Bussi menee nokan edestä ja myöhästyn töistä.

Seuraavaksi olen vessajonossa, minun olisi päästävä ihan heti sisälle tai vahinko tulee housuihin. Tällaisia puolipainajamaisia näen yhtenään. Unessa asun jossain omituisessa kommuunissa, jossa on vain yksi vessa ja ihmisiä paljon – varsinkin lapsia. Kommuunissa asuu myös siskoni perhe. Tilanne on lähtökohtaisesti hieno ja jaamme elämän iloja ja suruja. Mutta unessa tilanteet painajaistuvat. Jatkuvasti joku lapsista on sairaana ja molemmilla perheillä on paljon yllättäviä menoja, joita täytyy hoitaa ilman lapsia. Unen sisarukset kuormittavat toisiaan ja toistensa perheitä – he ovat liikaa toistensa varassa. Unessa ikävöin äitiä, tai jotakuta toista pelastavaa enkelihahmoa. Uninäytelmän käsikirjoittaja on luonut kulisseista myös stressitekijöitä aiheuttaviksi. Vessan lavuaari tulvii yli äyräitten- eikä pyykinpesukonetta voi siksi käyttää. Kraanavesi maistuu kroolilta ja vaahtoaa lasissa, sitä juodessa nainen ja kaikki muutkin pelkäävät tulevansa myrkytetyiksi. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta aistin roolistani käsin, että nämä eivät ole ensimmäisiä tämäntyyppisiä vastoinkäymisiä.

Minulle on käsikirjoitettu vaimon, sisko, äidin ja tädin rooli. Unessa olen hyvin kuormittunut, koska en saa oikein nukuttua. Enimmäkseen siksi kai. Roolihahmoni puoliso on myös kovin kuormittunut ja tekee yötämyöten rakennuksella töitä. Käsittääkseni hän käy päivisin jossain palkkatöissä. Unessa saan sen käsityksen, että jonain yönä mies ei ehdi nukkua ollenkaan. Puoliksi säälin, puoliksi huvitun kun nämä kaksi raatoa kohtaavat aamuyöstä ja valittavat toisilleen sitä, miten raskasta on tehdä näin paljon töitä ja nukkua liian vähän. Nainen sortuu pyytämään rakennusraatomieheltään apua kotitöihin. Mies tulkitsee sen vaatimukseksi, joka on toteutettava saman tien, ja sortuu huutamaan omaa väsymystään ulos. Onneksi me emme Köyhän Ritarin kanssa käyttäytyisi näin alkeellisesti. Mutta nämä näytelmän päähenkilöt eivät ole käyneet yhden yhtä ihmissuhdekurssia tai muutenkaan ymmärrä oman käyttäytymisensä vaikutuksista yhtikäs mitään. Sen voi helposti huomata heitä tarkkaillessa. Ai niin, unessa olen tietysti myös raskaana ja närästys tuntuu jopa unen läpi sietämättömänä poltteena.

Mitä pidemmälle uni etenee sen tragikoomisemmaksi se muuttuu. Nainen, jota esitän, on ilmeisesti pappi, niin kuin minäkin. Mutta unessa hän ei saa tehdä papin töitä. Pantapaidassa hän vain kävelee jossain hienossa business-henkisessä koulussa ja parhaimpiin pyntätyt tärkeät ihmiset katsovat häntä karsaasti. Jopa koulun vahtimestari nauraa hänelle ivallisesti ja kysyy, mihin täällä pappia tarvitaan. Unessa nainen on kuitenkin aika urhea eikä ala vaikka itkeä. Näennäinen urheus johtuu luultavasti väsymyksen aiheuttamasta hällä-väliä –asenteesta. Lempi-teemakseen hän on valinnut nukkumisen tärkeyden. Siitä hän puhuu opiskelijoille . Älkää kertoko hänelle, mutta hän ei ole kovin uskottava omissa silmäpusseissaan ja väsyneessä olemuksessaan.

Unessa tuo naispappi, siis minä olen auttamattomasti myöhässä oppilaitoksen jumalanpalveluksen mainostamisesta. Kukaan ei ole kertonut, että se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten ja myös englanniksi ja ruotsiksi. Nainen tekee hädissään itse tuota mainosta. Hän ei saa tärkeitä logoja auki, eikä varsinkaan tiedä millä termillä mainostaisi koko jumalanpalvelusta englanniksi. Hän kirjoittaa välillä Service, sitten Ceremony ja on kuitenkin sitä mieltä, että Worship olisi paras. Unessa ei käy ilmi, miksi hän ei turvaudu ammatti-graafikoihin tai kielenkääntäjiin, hän vain tekee kaiken itse viimetipassa ja huonosti. Ehkä tämä johtuu siitä, että käsikirjoittaja tietää, että näytelmien päähenkilöt kannattaa asettaa mahdollisimman kummallisiin tilanteisiin – se tekee näytelmästä jotenkin kiinnostavamman.

Omituisin käsikirjoitus on kuitenkin siinä kohtaa, jolloin nainen käy kolme kertaa peräkkäin K-Raudassa hakemassa talomaaleja ja värit tulevat aina sekoitetuiksi jotenkin väärin. Mutta unissa tapahtuu juuri tällaisia. Nainen ei toimi näin ilkeyttään, mutta jotenkin hän vain on ärsyttävän onneton ja aiheuttaa sähellyksillään harmia myös muille. Onneksi tiedän, että tämä on unta, niin kuin unissa joskus tietää ja voi asettua ikään kuin unensa yläpuolelle. Tässä uninäytelmässä on myös yksi todellinen hyvis: K-Raudan empaattinen maalimyyjä, joka kärsivällisesti ymmärtää tätä puolihysteeristä naista.

Mutta tulisi jo aamu, en jaksaisi enää esittää tätä tragikoomista naisparkaa. Yritän kovasti herätä… herätä….herätä….

Ei koulua vaan elämää varte

Uusi lehti on käännetty Villa Sukan historiassa:Neiti Kesäheinä on astellut noin 58 tuhannen muun uuden koululaisen kanssa ensimmäiselle luokalle. Aamuisin hän pukeutuu peilin edessä koululaisvaatteisiinsa, laittaa repun selkään - ja näyttää aivan koululaiselta. Nykyaikaiselta sellaiselta.

Kun minä aikoinani kääntelin samaista elämänhistorian käännettä, näytin kukkapitsimekossani ja saparoissani paljon enemmän lapselta. Ja pelkäsin koulua enemmän kuin reipas ja aktiivinen Kesäheinä. Neidin koulupäivissä parasta on oma Janina-kummi, joka halaa ja on jo kuudesluokkalainen. Myös Linnea-ope on kiva, koska hän on nuori. Ensimmäisenä koulupäivänä ruoaksi tarjottiin nakkikastiketta ja Neiti Kesäheinä söi lautasensa tyhjäksi.

Minun ensimmäisenä koulupäivänä ruoaksi oli kaalilaatikkoa. Muistan ihmetelleeni mitä tuo kamalalta haiseva sekoitus mahtoi olla – ja oksensin. Seuraavana päivänä kukaan ei halunnut istua vieressäni ruokalassa. Ruokailuista tulikin alakouluajan painajainen. En kestänyt vieraita hajuja ja makuja ja usein kävin niin kuin ensimmäisenäkin koulupäivänä, en saanut alas suupalaakaan ja jos pakotin itseni nielemään outouksia, ruoka ei pysynyt sisällä. Muistan muuten tyhjän ruokalan ja minut ja open. Pyörittelin ruokaa lautasella ja ope tuskastui takanani. Lopulta aloin saamaan ”vaihtoehtoista ruokaa”, joghurttia ja näkkileipää. Se herätti kateutta ja jotkut tytöt väittivät, että oksennan aina tahallaan.

Syömisen lisäksi pelkäsin koulussa poikia ja kokeita. Usein sainkin vatsani kipeäksi juuri ennen koetta ja lähdin kesken päivän kotiin. Koulu oli kovin jännä paikka, mutta ope oli onneksi kiva. En osannut Neiti Kesäheinän tavoin määritellä opea nuoreksi tai vanhaksi, kouluikäisenä kaikki opet vaikuttivat jotenkin kovin vanhoilta, tai iättömiltä, joiltakin, joita ei voinut määritellä ja arvioida samoin kuin muita ihmisiä.

Opessa oli ikävää ainoastaan se, että hän laittoi minut usein esittämään näytelmissä ilkeää äitipuolta tai muita pahiksia. En mielellään esittänyt sellaisia, koska halusin olla kiltti. Ekan luokan keväällä jaettiin kirjapalkinto ”luokan kilteimmälle tytölle”. Palkinnon saatuani en enää ollut huolissani, etteikö ope pitäisi minua kilttinä. Haaveilin, että minustakin tulisi isona idolini mukaisesti opettaja, joka jakelee kilteille palkintoja.

Työtehtäviä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta luulen, että opettajana ollessani pääsin eniten vaikuttamaan ihmisten elämiin. Opettajilla on uskomattomasti valtaa – ja vastuuta. Arvostan kovasti opettajia – ja olen vihainen, jos kuulen ikävistä, mitätöivistä opettajista. Heidät pitäisi laittaa viralta. Tähän aikaan vuodesta koulukaipuu aina iskee ja nyt Neiti Kesäheinän koulunaloituksen myötä huomaan muistelevani ensimmäisen luokan opettajaani myös enemmän kuin yleensä. Näkikö hän minusta sittenkin aika paljon? Tiesikö hän, että vatsa on kiltteydestä kipeä ja siksi sinne ei mahtunut yhtäkään kaalilaatikon murusta? Lääkkeeksi hän tarjosi pahan äitipuolen rooleja. Hän oli varmasti lukenut Tove Janssonin Näkymättömän lapsen ja tiesi, että vain tunnistamalla ja näyttämällä oman vihansa saattoi kasvaa näkyväksi.

Opettajana toimiessani minulla ainakin aistit vahvistuivat, kun oli oltava niin satasella läsnä. Selkään kasvoivat silmät ja joskus myös vain tiesin, mitä jonkun oppilaan sisimmässä liikkui. Kanavat joihinkin oppilaisiin olivat auki – mutta vain joihinkin. Suurin osa jäi kuitenkin mysteereiksi. Sellaista aika avointa kanavaa toivon Linnea-open ja Neiti Kesäheinän välille.

Vanhoihin oppilaisiin on erittäin hauska törmätä milloin missäkin; taksikuskina, leffateatterin lipun myyjänä, ravintolan tarjoilijana jne. Vanhana opettajana olen aina ylpeä niistä, jotka ovat aikuisina löytäneet oman paikkansa ja ihmisensä. Siksi hienointa onkin ollut tavata oppilaitaan nimenomaan alttarin takaa.

Viime syksynä eräissä juhlissa nuori mies tuijotti minua pitkin iltaa. En tunnistanut miestä, mutta arvasin, että olen ollut joko hänen rippipappina tai opettajana. Kun viimein pääsimme juttelemaan, totesi mies ensikättelyssä: ”Sä olit niin hyvä ope”. Mielessäni häpesin, etten edes muistanut häntä. Todella hyvän open ominaisuus ;). Nuori mies kertoi minun olleen hänen opettajansa yhdellä uskonnon kurssilla muutama vuosi sitten. Hyvä opettaja olin kuulemma siksi, etten koskaan ollut mollannut häntä. Mies jatkoi:” Niin moni ope sanoi mulle kouluvuosina, ettei musta koskaan tule mitään”. Mies oli juuri valmistunut ambulanssin kuljettajaksi.

Oma

Tänään saavat toisensa ystävät Johanna ja Antti. Tänään vihin entisen oppilaani Tomin Sininsä kanssa. Toisten onnea on hienoa olla todistamassa. Oman ihmisen löytäminen kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Ihmeitä onneksi tapahtuu ja rakkaus saa nämä kaksi paria hehkumaan parasta itsessään. Johanna on näistä neljästä minulle läheisin ja siksi hänen onnensa on helpoin aistia – ja siihen liittyä. Ihanaa. Kun vain saisivat pitää toisensa omanaan läpi elämän. Sitä tänään me todistava hääväki toivomme ja rukoilemme. Rakkaus on niin haavoittuva laji.

Villa Sukassa on kriisi: Herra Merirosvo on kyllästynyt omien vanhempiensa rajoituksiin ja alkanut puhua vanhempien vaihtamisesta. Hän tahtoisi olla vaihteeksi minun ja Köyhän Ritarin oma lapsi. ”Te olette niin hienoja”, hän toteaa perusteluiksi. Liikuttavaa ja raastavaa. Tämän parempaa palautetta ei kai ihmisyydestään voi saada. Niin, vaikka syynä onkin se, että omien vastuullisten vanhempien rajoitusten kuuluukin kyllästyttää. Vanhempien tehtävä kun on aiheuttaa lapsilleen myös pettymyksiä ja niin ruoho on aika-ajoin vihreämpää myös vanhempi-lapsi-rakkaussuhteessa . Mutta vanhempia ei voi vaihtaa. Olen jo sanomassa Herra Merirosvolle, että jokaisella on vain yhdet vanhemmat. Lause jää kesken, sillä se ei pidä paikkaansa edes oman lapseni kohdalla. Hänellä on olemassa meidän lisäksi ne toisetkin – ne biologiset.

Biologinen lapsi potkii sisälläni ja kiehun raivosta. En hänen potkuistaan, vaan niistä henkisistä potkuista joita olen NYT JO saanut kuulla ”hyvää tarkoittavilta ihmisiltä”. Nyt seuraa sitten opetusosuus: Älkää hyvää tarkoittavat ihmiset ikinä ikinä sanoko kenellekään adoptiovanhemmalle näin: ”Kyllä se on niin paljon parempi, että te saatte nyt ihan omankin lapsen, ettei tarvitse enää adoptoida”. Olen ollut niin pöyristynyt, etten ole osannut kuin sopertaa jotakin ”jokaisen lapsen arvokkuudesta”. Miten niin biologinen lapsi on parempi? Millä perusteilla? Meidänkö geenit ovat niin superhyvät, että niitä kannattaisi varta vasten maailmaan lisätä? Ja onko biologinen lapsi jotenkin enemmän oma kuin adoptoitu, sijaislapsi tai luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saanut? Eivätkö kaikki lapset ole vain lainassa? Nyt seuraa vielä tärkeämpi opetusosuus: Vaikka ajattelisittekin biologisen lapsen olevan jotenkin enemmän oma kuin adoptoitu, älkää hyvää tarkoittavat ihmiset ikinä ikinä sanoko ajatuksianne julki adoptiolapsen, tämän mielestänne ”vähemmän arvokkaan” lapsen kuullen. Piste.

On niitäkin, jotka ajattelevat, että adoptiolapsi on jotenkin erikoisuudessaan tärkeämpi kuin tavislapset ja on hienompaa olla adoptiovanhempi kuin ns. tavallinen biologinen vanhempi. Sekään ei ole totta. Adoptiolasta ei onneksi anneta maailmanparantajille maailmanparannussyistä vaan tuiki tavallisille raadollisille pareille, jotka toivovat lasta, mutta syystä tai toisesta eivät ole häntä luonnon ja lääketieteen keinoin saaneet.Lapsen hommaaminen tavalla tai toisella on mielestäni aina itsekästä – ja lapsi kasvattaa meidät äidit ja isät epäitsekkäimmiksi. Pakko on hyvä kouluttaja.

Minä, joka olen kokenut välillä lapsuuden perheessäni niin isoa vierautta, että ajattelin olevani sairaalassa vaihtunut, en ymmärrä tätä biologiahössötystä. Verisukulaisuus ei takaa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Päinvastoin. Yksinäisyys voi olla isompaa silloin kuin perheenjäseniä yhdistävänä tekijänä on yhteinen ihmetys kovin suuresta erilaisuudesta. Pikku-Wiin kohdalla on ollut vapauttavaa se, ettemme ole mitenkään voineet edes odottaa hänen olevan oma jatkeemme. Ehkä hän on vapaampi odotuksista kuin vatsassa potkiva Sukkanen. Sydämestäni myös toivon, ettei masuasukki perisi ainakaan kaikkia omituisuuksiani.

Rehellisesti on myös vaikea ymmärtää, kuinka joku toinen lapsi voisi olla yhtä tärkeä tai omempi kuin Pikku-Wii. Ne, joilla on monta lasta tietävät onneksi kertoa, että pikkusisarus kuulemma herättää yhtä suuren ihastuksen, vihastuksen ja kiintymyksen kuin esikoinenkin. Vanhemmuutensa jakamiseen voi kasvaa.
Lempilapsisyndroomasta toivoisin säästäväni kumman tahansa lapseni. Onkohan monen lapsen omana äitinä oleminen vähän sama, kuin se, että minullakin on monta hyvää ystävää, enkä osaa eritellä kuka heistä olisi tärkein tai läheisin? Jokainen on tärkein omalla tavallaan.

Soitin eilen sosiaalityöntekijälle ja kerroin Sukkasesta. Meidät poistettiin adoptiojonosta. Tuntuu haikealta. Oma suruprosessinsa on tässäkin, että sydämessä jo kauan odotettu thailapsemme ei sitten kai koskaan tulekaan meidän OMAKSI. Adoptioprosessi on ollut pitkä ja monivivahteinen odotus selvityksineen ja papereineen ja naps, napanuora katkaistiin noin vain. Kun on kaikkinensa ajatellut, toivonut ja odottanut olevansa thailapsen äiti mielessään kuusi vuotta, ei sekään ajatus hetkessä päästä katoa. Mielessäni lähettelen hyvästejä ja lämpimiä ajatuksia omanpuolikkaalle lapselle sinne jonnekin. Tulet saamaan vielä omat vanhemmat.

Maanantaina tulee 13 vuotta täyteen siitä, kuin sanoimme Köyhän Ritarin kanssa Porvoon tuomiokirkossa Tahdon. Edelleen tahdon ja tahdon tahtoa. Yksin olisi orpoa. Se sanotaan jo Raamatun alkulehdillä: Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se, että saa sitoutua toisen omaksi maailman ja omien tunteidensakin myllerryksessä on arvokasta. Toisen omana olo on kannattanut taisteluista huolimatta – ja juuri siksi. Onneksi matkaan on toki mahtunut muutakin kuin taisteluita. Pitkä yhteinen historia auttaa siinä, että on vaikea kuvitella elämää ilman toista. Kiitos Ritarini, että olet jaksanut olla omanani.

Toisen ihmisenkään varaan ei voi elämäänsä laskea. Rakkaus voi loppua ja elämäkin katketa hetkessä naps noin vain. Emme me ketään ihmistä lopulta omista. Kun omamme täältä lähtevät, kenen omia me sitten olemme?

Näin sanoo Hän, joka sanoo olevansa alku ja loppu: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju”. Tähän en osaa enää lisätä mitään. Olen vain kiitollinen, että näin on ja tiedän sen olevan juuri näin. Kukaan muu ei tunne minua paremmin. Saan olla Jumalan oma. Ikioma.

Totta kuin rotta

Pikku-Wii katsoo syyllisenä eteensä, eikä osaa selittää, miksi on lyönyt Herra Merirosvoa. Lyöminen on ehdottomasti kielletty ja siitä joutuu jäähylle . Jos on viisi vuotta, selviää viidellä minuutilla. Jos minä löisin jotakuta Villa sukan asukasta tai vierasta, joutuisin vaatekaappiin miettimään 37 minuutiksi. Sellaiset ovat säännöt. Tosin minusta olisi mukavaa istua puolisen tuntia rauhassa yksikseni. Toistaiseksi en ole kuitenkaan alkanut lyömään ketään, saadakseni omaa aikaa ja rauhaa:).

Mutta moninaiset ovat syyt lyömiseen ja muihin ei-hyväksyttäviin käyttäytymisiin. Lapsena minulla oli tapana valehdella vanhemmilleni luokkakavereitteni koenumeroita numeron alaspäin – varsinkin jos olin itse saanut numeroksi 8 tai huonomman. Jos olisin jäänyt kiinni ja minulta olisi kysytty, että miksi näin teet, en olisi osannut kertoa. En osannut tulkita, että halusin hyväksyntää vanhemmiltani ja yritin säästää heitä pettymykseltä, että en olekaan kympin tyttö. En valehdellut tuhmuuttani, vaan pelkuruuttani. Jos olisin kertonut totuuden, vanhemmat olisivat suuttuneet ja sitä taas pelkäsin paljon.

Jäähyn jälkeen pakkaudumme autoon oman perheen kanssa ja jatkamme lyömisepisodin käsittelyä. Pikku-Wii on piinapenkissä ja yrittää sopertaa, mitä tilanteessa tapahtui. Sanomme Köyhän Ritarin kanssa uudestaan ja uudestaan, että aina pitää puhua totta ja valehdella ei saa. Valehtelu on pahempi kuin lyömisen tunnustaminen. Toki tiedämme, ettei totuuden puhuminen ole aikuisillekaan helppoa. Jos on mokannut ja virheen myöntäminen kirpaisee jokaista.

Tilanne on vaikea meille kaikille ja Pikku-Wii puhuu hiljaa ja yrittää muistella: ”Meillä oli dinosaurukset käsissä ja mun dino lensi ja sitten minä löin Herra Merirosvoa”. Mutta miksi? Tekikö Herra Merirosvon dino tai Merirosvo itse jotakin ensin? Ei tehnyt. Tämä on jo huolestuttavaa, jos lyö ilman syytä. Pitkän selvityksen jälkeen alan tuntea sääliä sopertavaa lasta kohtaan ja hän saa sanottua, että Herra Merirosvon käsi oli vain siinä. Oliko lyöminen vahinko? Miksi hän on sitten niellyt syyllisen roolin ja istunut rangaistuksena syyttä? Vai onko syyllisyytensä myöntäminen vain niin kamalan vaikeaa, että on helpompi keksiä valkoinen valhe Herra Merirosvon kädestä ”siinä vain”? Vahingossa lyöminen ei ole kuitenkaan niin paha kuin tahallaan lyöminen, sen tietää lapsikin. Toivoisin, että lapseni osaisi olla totta, niin totta kuin vain voi. Että vanhemmille ei tarvitsisi esittää jotakin muuta, mitä sisimmässään kokee olevansa.

Yksi lempiraamatunkohtani on Jeesuksen sanat: Totuus tekee teidät vapaaksi. Mutta totuuden selvittäminen on vaikeaa. Miksi löit, on liian vaikea kysymys viisivuotiaalle. Mitä tapahtui kysymykseen on helpompi vastata. Samaa miksi kysymystä yritän selvittää asiakkaitteni kanssa; miksi petit, miksi huudat, motkotat tai et osallistu kotitöihin. Selvitystyö on pitkällinen prosessi ja kovin vaikea usein myös aikuisille.

Ihminen joka ei koskaan kohtaa tai edes yritä kohdata totuutta itsestään ja sen pimeistä puolista, jää jotenkin vajaaksi mörökölliksi, joka päästää suustaan sammakoita ja valkeita valheita, joita ei itsekään toivoisi kuulevansa. Niitä vain tulee. Kun sielu on etääntynyt tarpeeksi omista puheista, kulkee omissa harhoissaan ja itse luodussa ”totuusmaailmassa”. Totuushan on sitä, minkä uskot todeksi. Minä uskon, että itsensä kanssa on helpompi elää, jos ei tarvitse valehdella. Ja jos oppii olemaan valehtelematta lapsena, rehellisyys on luultavasti helpompaa aikuisena. Ilman rakkautta ei ole mahdollista olla totta. Jos vain sanotaan julmasti, sä mokasit, sä olet ihan läpimätä, siihen murtuu, eikä sanominen rakenna. Sydämen ympärille tarvitaan kokemus siitä, että mokasta huolimatta on hyväksytty.

Pikku-Wii alkaa itekä lohduttomasti. Koska olemme autossa, en voi ottaa häntä syliin, mutta kädestä otan kiinni. Pikkuhiljaa itku lakkaa, pian nauramme yhdessä. Emme vieläkään tiedä oliko lyöminen tahallista vai vahinko. Asiakas itkee vastaanotolla ja sanoo, että vaikka elämä on edelleen sekaisin, on helpottunut olo. Itku tekee paljaaksi, jaettu salaisuus muuttuu yhteiseksi ongelmaksi ja sen kanssa on helpompi elää. Totuus todella vapauttaa. Tämä siitä huolimatta, että moni asia jää yrityksistä huolimatta salaisuuden peittoon eikä valkene vasta kuin ehkä tuonpuoleisuudessa.

Jokaisella meillä on omat totuuskäsitykset: Tontilla siivotessa näin ison rotan ja pelästyin. Mies väitti, ettei se ollut rotta vaan sammakko. Ehkä se oli sammakko, mutta minulle se oli rotta. Niin kauhea se oli. Näin on myös meidän henkisten rottiemme kanssa.

Väliraportti

Villa Sukassa on kuuma - varsinkin öisin. On vaikea nukkua, kun ilma ei vaihdu. Tällaista se on vanhoissa taloissa, talvella valitetaan vetoa ja kesällä liikaa kuumuutta. Vaikka taaskaan ei oikein saisi valittaa. Tällaista kesää kokee Suomessa harvoin. Tätä kirjoittaessa villasukkaelämä on puolivälissä. Viisi ja puoli kuukautta on hurahtanut. Arvion mukaan uusien kotiemme ala-kerrat valmistuvat asumiskuntoisiksi samaisen ajan päästä. Väliaikaista kaikki on vaan. Olemme kaikki selvinneet kommuunielämästä paremmin kuin osasimme kuvitella, vaikka toki yllätyksiä on tullut natruligtvis. Eikä vain ihmisissä, koneet eivät kestä meitä. Tähän mennessä Villa Sukassa on hajonnut astianpesukone, kuivausrumpu ja jääkaappi. Niin ja tietysti wc-pytty menee aika-ajoin tukkoon. Mutta kaikki on saatu korjattua tai ostettua uudet. Suihku on niin surkea, että siellä ei huvittaisi käydä. Niinpä peseydymme vähemmän kuin yleensä.

Matka kartanon rouvaksi tuntuu edelleen vähän jonkun toisen matkalta, mutta kartano kasvaa silmissä. Ulkoseinät, katto ja ikkunat ovat paikoillaan. Seinäverhoilua tehdään parhaillaan. Talon väristäkin olemme päässeet Köyhän Ritarin kanssa yhteiseen lopputulokseeen. Vaikka rahat loppuisivat kesken, jonkinlainen pytinki sieltä on nousemassa. Sääliksi käy raksamiehiä näillä kuumuuksilla. Omalla vastuullanihan on lähinnä maalaushommia ja sisustusratkaisujen valintoja ja hankintoja yhdessä Ritarini kanssa. Laattojen ja laminaattien valintakin on työlästä näillä helteillä, saati sitten ruumiillinen työ. Tontti on saanut viralliseksi nimekseen Joutsenlahti ja talosta on kasvamassa todennäköisesti Villa Swanvik. Jännää, miten nimi tekee maapläntistä ja laudoista paljon konkreettisempaa.

Puolivälissä on myös toinen välitila, joka alkaa r:llä ja jonka todenperäisyyttä on taloakin vaikeampi uskoa todeksi. Mutta minäkin kasvan silmissä. Jos saisin valita, voisin tosin näyttää vähän vähemmän nyt jo maitokoneelta. En rehellisesti ymmärrä niitä, jotka teettävät itselleen tällaiset hinkit. Hulluja. Mutta muuten voin endometrioosipotilaana paremmin kuin vuosiin, joten en valita. Ajatella, että voin elää ilman särkyjä ja särkylääkkeitä. Siunattu tila on nimensä veroisesti monessa mielessä sanansa mukaista. En varsinkaan valita siksi, että eihän tällaista pitänyt käydä meille. Raskauden piti olla mahdotonta – tai siis lähes mahdotonta. Joitakin psykofyysiskehityshistoriallisia selityksiä olemme Köyhän Ritarin kanssa mielestämme keksineet mysteerille miksi juuri nyt. Tiettyjä prosesseja on ollut pakko käydä loppuun ja ihminenhän on kokonaisuus. Mutta lopulta eihän ihmettä voi järkisyillä perustella. Mutta ainakin meidän kohdalla elämän paradoksi ”saat sen mistä luovut” pitää paikkaansa. Ja se, että elämä on aina Suuremmassa Kädessä. Itse ei tästä Sukkasesta oikein voi kunniaa ottaa.

Alan kutsua masuasukkia Villaseksi, mutta joka kerta nimen sanoessani näen mielessäni yläasteaikaisen kaverini Pasi Villasen. Vaikka hän oli oikein hyvä tyyppi (ja on varmasti vieläkin) ajatus Pasista koputtelemassa ja potkimassa kohdussani vierastuttaa :). Sukkasesta ei tule mieleen kukaan muu kuin meidän Sukkanen. Pienin Villa Sukka –yhteisön jäsen.

Vaikka elämän mieli ja menestys on lopulta enemmän sisäistä kuin ulkoista, voi elämässä välillä mennä onneksi myös ulkoisten mittapuiden mukaan hyvin. Tätä onnea en aio nyt kätkeä. Ensinnäkin sitä ei voi enää piilotella ja toiseksi ajattelen, että siunattu tilamme on tarkoitettu toivon kipinäksi myös kaikille muille, joiden elämän syvimmät toiveet eivät tunnu toteutuvan. Toivoa ei saisi koskaan menettää. Vaikka biologinen lapsi ei ollutkaan meille enää ”must”, olemme hänestä erittäin kiitollisia. Kaikki tapahtuu ajallaan.

Väliraportin loppuyhteenvetona totean, että takana on pimeä ja kylmä talvi, jonka aikana tuntui, ettei tapahdu oikein mitään näkyvää. Ja kuitenkin roudan alla muhivat kaikki ne suunnitelmat ja siemenet, jotka viitoittavat tulevaisuutta. Vaikka Villa Swanvik tai Sukkanen eivät syystä tai toisesta näkisi päivänvaloa ja jäisivät keskeneräisiksi, tulee heidän jälkensä olemaan osa loppuelämäämme. Heidän syntymiseen taas on tarvittu aika Villa Sukassa.